Kansien välissä kaupunkilomalla - Kaksi viikkoa Istanbulissa

Sade on yhtä piinaa täällä. Muualla maailmassa rankkasade on mitä todennäköisimmin siunaus lähes kaikille ja kaikelle - se on hyväksi sadolle, hyväksi eläin- ja kasvikunnalle ja romanttisena lisätilkkana hyväksi myös rakastavaisille. Mutta asia ei ole näin Istanbulissa. Meille sateessa ei välttämättä ole kyse kastumisesta. Siinä ei edes ole kyse likaantumisesta. Pikemminkin siinä on kyse suuttumisesta. Sade tietää mutaa, kaaosta ja raivoa, ikään kuin meillä ei olisi kaikkia niitä riittämiin ennestäänkin. Ja se tietää kamppailua. Kuin kissanpennut, jotka viskataan vesiämpäriin, kaikki me kymmenen miljonaa ryhdymme turhaan taisteluun pisaroita vastaan. Ei voi sanoa, että olisimme aivan ypöyksin tässä kahakassa, sillä mukana ovat myös kadut, joiden vedenpaisumusta edeltävät nimet on maalattu sablonilla tinakilpiin, samoin lukuisten pyhimysten hautakivet, joita on siroteltu joka paikkaan, roskakasat, jotka vartovat lähes joka kulmassa, järkyttävän suuret rakennusmontut, jotka pian muutetaan loistokkaiksi moderneiksi rakennuksiksi, sekä lokit. Meitä kaikkia suututtaa, kun taivas avautuu ja sylkee päällemme.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Terveisiä Istanbulista! Tosin kävin siellä kotinojatuolista poistumatta, kirjallisen kaupunkilomahaasteen siivittämänä. Ensin seikkailin Elif Shafakin matkassa Kirotussa Istanbulissa, sitten tein aikamatkan yli sadan vuoden taakse Michael David Lukasin luotsaamana.  Voitte kuvitella, että eteeni levittäytyi kaksi aivan erilaista kaupunkia! Sulttaanin palatsi kaikessa loistossaan oli melkoinen vastakohta Shafakin sykkivälle metropolille, jossa viihdyin ihan yllättävänkin hyvin:

--hän oli yhä syvemmin käsittänyt, ettei kuulunut Istanbuliin sen enempää kuin kyltit, joissa luki TIETYÖMAA tai RAKENNUSTYÖMAA ja jotka kaupunki oli väliaikaisesti kiinnittänyt näkyviin, taikka sumu, joka laskeutui kaupungin ylle synkkinä iltoina vain hävitäkseen aamun koittaessa menemättä minnekään, kasaantumalla tyhjyyteen.

Siinä missä Shafak viruttaa lukijaansa rankkasateessa, rakennustyömailla, ankeissa kahviloissa ja katujen kaaoksessa, Michael David Lukas on oiva seuramatkaopas, joka pitää huolen että nojatuolimatkaajalle näytetään kaikki tärkeimmät nähtävyydet basaarista moskeijoihin ja tietysti sulttaanin hoviin.Vaikka teos ei ollut kaunokirjallisena suorituksena kovinkaan kummoinen, Stamboulin tunnelmaa oli hauska ihastella kirjan sivuilla.

Summer slipped into Stamboul under the cover of a midday shower. It took up residence near the foundations of the Galata Bridge and drifted through the city like a stray dog. Ducking in and out of alleyways, the new season made itself felt in the tenacity of fruit flies buzzing about a pyramid of figs, in the increasingly confident tone of the muezzin, and the growing petulance of shopkeepers in the produce market. --- Trees budded, bloomed, and gave fruit, while the straits were busy with migratory birds. Wave upon wave of hawk, stork, swallow, and cormorant flocked up the Bosporus on their way to old breeding grounds in Europe.

Michael David Lukas: The Oracle Of Stamboul

Koska kirjat sijoittuivat eri aikakausiin -toinen 1800-luvun lopun islamilaiseen mahtikaupunkiin ja toinen moderniin, maallistuneeseen Turkkiin - ne täydensivät hyvin toisiaan ja syvensivät nojatuolimatkalaisen kokemusta ihmeellisestä Istanbulista. Sekä Lukasin että Shafakin Istanbulissa on omanlaatuistaan lumoa, joskin aivan erilaista. Kolmannen ja neljännen näkökulman sain kahdesta Istanbul-aiheisesta blogista, jotka kruunasivat "lukulomani".  Istanbul through my eyes - Daily Istanbul photos on lumoava kuvablogi, jota olen seuraillut jo pidempään. Jos joskus pääsen Istanbuliin ihan oikeasti, toiveajankohta olisi vuotuisen tulppaanifestivaalin aikaan...

Toinen blogilöytö on kotimainen. Tuhat ja yksi tarinaa matkan varrelta on Istanbulissa perheineen asuvan suomalaisnaisen kiehtova blogi Turkista kuin myös vähän muualta, matkan varrelta...

Kaiken kaikkiaan kaupunkilomani oli oikein onnistunut, ja Istanbul pysyy unelmieni kaupunkina. Tekisi melkein mieleni jatkaa kirjakevättä näissä maisemissa, mutta taidanpa kuitenkin pyrähtää vaikkapa Ranskassa välillä ;)

Michael David Lukas: The Oracle Of Stamboul

At the sound of her voice, the hoopoe cocked its head to the side, as if to listen more carefully. Eleonora looked out at the hazy city, sparkling like an errant school of stars caught up in the dark net of the straits. As she inhaled to speak, the city fell into an expectant hush. The earth slowed on its axis. 
"I wish I could stay. I wish I could stay in Stamboul for ever."

Micahel David Lukas: The Oracle Of Stamboul
Great Britain, 2011

Romania loppukesällä 1877. Tsaarin armeija on juuri marssinut Mustallemerelle, kun mattokauppias Yakob Cohenin vaimo menehtyy lapsivuoteelle. Tytön syntymä on enteiden merkitsemä, ja merkillisintä on että harjalinnut, jotka yllättäen ilmestyivät kaupunkiin lapsen syntyessä, seuraavat varttuvaa Eleonoraa minne ikinä hän meneekin. Muutenkin käy pian ilmeiseksi, että Eleonora Cohen on epätavallinen lapsi. Kahdeksanvuotiaana hän osaa lukea seitsemää kieltä ja ahmii isänsä kirjaston kirjoja aina, kun äitipuolensa Ruxandran valvovalta silmältä kykenee.

Kun Eleonoran isä lähtee työmatkalle Stambouliin, legendaariseen ottomaanien kaupunkiin, Eleonora ei halua erota isästään, vaan livahtaa mukaan laivaan. Stamboulissa elämä onkin aluksi ihmeellistä - mutta hirvittävä onnettomuus muuttaa kaiken, ja orvoksi jäänyt Eleonora sulkeutuu itseensä, isänsä ystävän Moncef Beyn hoiviin, kirjat ainoana lohtunaan. Sana hänen kyvyistään kuitenkin kiirii itsensä sulttaani Abdulhamidin korviin, ja maailmanpolitiikan myllerryksissä kamppaileva sulttaani päättää turvautua Eleonoran apuun. Kaikki eivät kuitenkaan ilahdu siitä, että sulttaani ottaa neuvoja 8-vuotiaaalta juutalaistytöltä. Pian koko Stamboul kohisee lapsioraakkelista, jonka käsissä lepäävät kokonaisten valtakuntien kohtalot.

Tarinautti lokikirjaan: Älä jatka tämän arvion lukemista, jos harkitset lukevasi kirjan. Juonipaljastukset ovat näet välttämättömiä, jotta voin perusteellisesti lytätä opuksen ;)

Reiluuden nimissä aloitan myöntämällä, että loistavan Kirotun Istanbulin jälkeen voisi hyväkin kirja vaikuttaa vähän lattealta ja vaisulta. Mutta Stamboulin Oraakkeli ei valitettavasti ole hyvä kirja. Tarinan ainekset kyllä siihen riittäisivät. Kansiteksti hehkuttaa: "A gifted girl. A remarkable place. A magical adventure." Miten voikin näistä aineksista keittää niin mauttoman keiton? Lukas tuo tarinaan täkyn jos toisenkin: on vakoojia, suurvaltapolitiikkaa, enteitä ja mystiikkaa. Mutta mitään näistä hienoista lupauksista ei täytetä, yksi toisensa jälkeen juonenkäänteet kuivuvat kokoon. Harjalintuja lentelee kirjan sivuilla riesaksi asti, mutta mitään käytännön merkitystä niillä ei tarinassa ole. Salaperäistä Kiz Kulesi-tornia, josta Eleonora näkee enteellistä unta, ei uniepisodin jälkeen edes mainita. Ja niin edelleen.

Ongelmia oli myös uskottavuudessa. Sen nyt vielä olisin jotenkin niellyt, että sulttaani päättää antaa huippusalaiset asiakirjat juutalaisen pikkutytön luettavaksi. Mutta sen sijaan että Eleonora vietäisiin lukemaan kirjeitä palatsin arkistoon, koko kymmenvuotinen kirjeenvaihto kuskataankin Eleonoralle - taloon, jonka isäntää Moncef Beytä epäillään epäisänmaallisuudesta, ja jota kyttäämään on palkattu peräti amerikkalainen vakooja! Siellä ne huippusalaiset paperit sitten mähöävät useita viikkoja. Se on jo sentään liian paksua.

On todella sääli, että tarina oli niin heikko. Kirjan nimi on loistava, mutta pettymys ulottui myös siihen: "Stamboulin oraakkeli" oli vain juorunnälkäisen journalistin keksintöä, ja mitään profeetallista ennustusta Eleonorasta ei irronnut. Kirjan loppuratkaisu ei ollut ihan niin tylsä kuin pelkäsin, koko tarina vain raukesi tyhjiin.

Voisin jatkaa mollaamistani pitempäänkin, mutta en jaksa, sillä uusi (ja paljon parempi) kirja jo pöydänkulmalla kutsuu ja odottaa. Palaan tähän ja edelliseen Istanbul-kirjaan kuitenkin vielä erillisen kaupunkilomapostauksen muodossa. Kaikesta huolimatta oli kiva lukea englanniksi pitkästä aikaa.

Summa summarum: Tylsä tarina epätavallisen älykkäästä lapsesta. Istanbul oli kaunis kulissi.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Kasteluvuorossa oli saintpaulia, isoäiti Gülsümin suosikki. Hän leperteli kukalle: "Mitä kuuluu, kultaseni?"
Asya jäljitteli pilkaten leprrystä: "Mitä kuuluu, kultaseni?"
Isoäiti Gülsüm rypisti kulmiaan ja mutristi huuliaan. "Miten kauniin purppurainen sinä oletkaan!" Hän sanoi.
"Kuinka kauniin purppurainen sinä oletkaan!"
Silloin isoäiti Gülsümin suu tiukkeni, ja hän mutisi: "Äpärä." Hän lausui sanan niin tyynesti, ettei Asya heti ymmärtänyt, että isoäiti oli osoittanut sanansa hänelle eikä kukalle.
Asya oppi sanan merkityksen vasta vuotta myöhemmin joskus yhdeksännen syntymäpäivänsä tienoilla, kun joku sanoi häntä äpäräksi koulussa. Sitten kymmenen vanhana hän sai selville, että toisin kuin luokan kaikilla muilla tytöillä hänellä ei ollut kotona miehen roolimallia. Häneltä vei vielä kolme vuotta käsittää, että sillä saattaisi olla pysyvä vaikutus hänen persoonallisuuteensa.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Gummerus 2012
Alkuteos: The Bastard Of Istanbul, 2007

Istanbulilaista Kazancin perhettä vaivaa outo kirous: kaikki suvun miehet kuolevat ennen aikojaan. Niinpä isätön Asya kasvaa naisten keskellä. Isoäidin ja isoisoäidin lisäksi taloa emännöivät Asyan kolme tätiä sekä hänen äitinsä, jota hän myös sanoo tädiksi. Näiden värikkäiden naisten kasvattamana Asyasta varttuu vihainen nuori nainen, joka löytää lohdun filosofiasta ja Johnny Cashin äänestä. Menneisyys on hänelle pelkkää painolastia, jota hän kieltäytyy kantamasta mukanaan.

Samaan aikaan Amerikassa nuori Armnaoush elää kaksoiselämää: osan vuodesta ylisuojelevan äitinsä Rosen kanssa Arizonassa, loput San Fransiscossa armenialaisen isänsä perheessä, laajan sukunsa liiankin rakastettuna silmäteränä. Etsiessään identiteettiään hän päättää tehdä matkan "perheensä menneisyyteen ja omaan tulevaisuuteensa" ja lähtee Istanbuliin, isoäitinsä kotikaupunkiin, tutustumaan kansaan joka vajaat sata vuotta sitten murhasi suuren osan hänen kansastaan. Istanbulissa hän majoittuu isäpuolensa, Mustafa Kazancin perheeseen, ja tutustuu ikätoveriinsa Asyaan. Mutta armenialaisten kansanmurhaa ei Turkin valtion mukaan koskaan tapahtunut, ja tytöt saavat kokea, että kaikki eivät puheenaiheesta pidä. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta nykyisyyteen, ja on tarinoita jotka haluavat tulla muistetuiksi - vaikka siitä joutuukin maksamaan raskaan hinnan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakastin Rakkauden aikakirjaa, joten Kirottu Istanbul kuului ilmiselvästi "tahtoo lukea"-listalleni, vaikka etukäteen arvelinkin ettei se olisikaan kirja ihan minun makuuni. Se oli. Shafakin kieli on yhtä nautittavaa kuin Rakkauden aikakirjassakin, ja vaikka aihe on traaginen, ei lukukokemus ollut ahdistava eikä ankea, vaan runsas ja aisteja kutkuttava kuin turkkilainen keittiö. Lukujen nimetkin tulevat keittiöstä: Pistaasipähkinät, Ruusuvesi, Mantelit. Ruoka onkin yksi harvoista Asyan ja Armanoushin perheitä yhdistävistä asioista; vaikka Armanoush ei puhu turkkia, hän puhuu sujuvaa turkkilaista keittiötä.

Alussa tyttöjen monet tädit tuppasivat menemään sekaisin, ja Armanoushin suku jäi väkisinkin etäisemmäksi kuin Asyan perheen lievästi sanottuna persoonalliset naiset. Omat suosikkini kirjan toinen toistaan herkullisemmista henkilöhahmoista olivat hurskas ennustajaeukko Banu ja kroonisesti katkera Rose, joka alkaa seurustella turkkilaisen Mustafan kanssa ihan vain kostaakseen armenialaisen ex-miehensä suvulle.

Listojen laatiminen on ilmeisesti Shafakille mieleen: lukijalle tulevat tutuksi niin istanbulilaisen naisen nyrkkisäännöt kuin Asyan henkilökohtaisen nihilismin manifestin sydänverellä laaditut artiklat. Kummastakaan listasta ei tosin koskaan tule valmista, ja filosofista kädenvääntöä oikeissa ja virtuaalisissa kahviloissa olisi minun puolestani saanut olla vähän vähemmän. Vastapainoksi Shafak osaa myös vitsailla vakavilla aiheilla, kuten Feride-tädin hulluuden monilla muodoilla:

Kliinisessä depressiossa vietetyn pitkähkön vierailun jälkeen Feride oli siirtynyt "rajatilaan". Kazancin perheen jäsenet olivat kukin tulkinneet termin melko mielivaltaisesti. Perheen äiti ymmärsi sana "raja" ongelmana, joka liittyi poliisiin, virkailijoihin ja laittomuuksiin, minkä vuoksi hän nyt näki Feridessä "hirmuisen rikollisen muukalaisen". --- Sitä vastoin Feriden siskojen käsitys "rajasta" oli tyystin erilainen. Sana herätti heissä pääasiassa mielikuvan partaasta, joka puolestaan herätti mielikuvan kuolettavasta kalliojyrkänteestä. Pitkän aikaa he kohtelivat siskoaan äärimmäisen varovasti kuin tämä olisi ollut unissakävelijä metrejä korkealla muurilla ja vaarassa pudota hetkenä minä hyvänsä. Petite-Man mieleen sana "raja" sen sijaan toi pitsireunuksen, ja isoäiti tarkkaili lapsenlastaan valtaisalla mielenkiinnolla ja myötätunnolla.

Kirjan loppu on yllättävä ja monella tapaa avoin. Vaikka kirjan lukemisesta on jo liki viikko ja olen jo puolivälissä seuraavaa, huomaan silti yhä ajattelevani Armanoushia, Asyaa, Hovhanesta, Shushania ja monia muita, joista en olisi halunnut erkaantua aivan vielä.

Tämän kirjan myötä Elif Shafak on nousemassa suosikkikirjalijoideni kovimpaan kärkeen.Rakkauden aikakirja oli vielä pikkuisen huikeampi kuin Kirottu Istanbul, mutta ehdottomasti upea kirja on tämäkin.

Summa summarum:  Vaikuttava ja hienosti kerrottu tarina armenialaisten kansanmurhasta, jonka virallinen Turkki on yrittänyt vaieta hengiltä. Tämän kirjan tähden Shafak sai syytteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta" ja oli vaarassa joutua vankilaankin, kunnes syytteistä lopulta luovuttiin. Suosittelen, suosittelen! Lukekaa ja blogatkaa, jos ei muusta syystä niin sananvapauden puolesta.

P.S. Kirottu Istanbul on ensimmäinen kahdesta kirjasta, joilla osallistun omaan Kansien välissä kaupunkilomalla-haasteeseeni. Kerron vielä erikseen kaupunkitunnelmista saatuani toisenkin haastekirjani loppuun.

Haaste: Kansien välissä kaupunkilomalla

Täällä blogistaniassa kun kuljeksii, ei voi olla välttymättä toinen toistaan kutkuttavimmilta haasteilta. Läheskään kaikkiin ei voi osallistua, vaikka melkein aina tekisi mieli. Siitä huolimatta päätin, että aika on kypsä vielä yhdelle... Olen näet jo vuosia haaveillut kaupunkilomasta, jolle näillä näkymin en vielä piiiitkään aikaan pääse. Mutta hoo! Konstit on monet, sanoi eukko kun haasteen pystyyn pisti:

KANSIEN VÄLISSÄ KAUPUNKILOMALLA-HAASTE

Tehtävä: Valitse jokin kaupunki, jonne mieluusti matkustaisit, ja lue vähintään kaksi sinne sijoittuvaa / siitä kertovaa kirjaa. Kirjat voivat olla mitä tahansa: novelleja, romaaneja, matkakertomuksia, sarjakuvia, lastenkirjoja... valinta on vapaa. Kuitenkin olisi hyvä jos valitsemasi kirjat ovat eri ihmisten kirjoittamia, niin että saat kokea kaupunkisi mahdollisimman monesta näkökulmasta. Lue kirjat mielellään peräkkäin tai muuten lyhyellä aikavälillä, niin että saat intensiivisen "matkakokemuksen". Raportoi sitten tänne ja/tai blogiisi kokemuksistasi, ja kerro millaisena kaupunkisi koit. (Kaupungin sijasta voit valita jonkin muun maantieteellisesti rajatun, suppeahkon alueen, esim. saaren tai kylän.) Halutessasi voit myös täydentää elämystä kuuntelemalla paikallista musiikkia tai katsomalla kaupungissasi tapahtuvan leffan.

Itse tartun haasteeseen "matkustamalla" erääseen Euroopassa sijaitsevaan aasialaiseen kaupunkiin. Tämä Aasiassa sijaitseva eurooppalainen kaupunki on vaihtanut historian saatossa niin uskontoa kuin myös nimeä... ettekä varmaan millään arvaa, mistä kaupungista puhun ;)

Pistätähän linkin tänne kommentteihin, jos otat haasteen vastaan. Hauskaa kaupunkilomaa ja nojatuolimatkailun iloa!

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Sängyn allapa asuu yksisarvinen.

Se on valkoinen, ja sillä on pikkuiset kaviot.

Kun tulee hämärä yksisarvinen herää ja

astuu esiin: kopiti kop.

Se on leikkisä ja vähän villi.

Täti sanoo ettei yksisarvisia ole olemassakaan

ja jos on ei semmoisen kanssa pidä

leikkiä. Mutta minä tiedän paremmin. Jos

sen kanssa ei leiki, se tulee kamalan 

surulliseksi ja lakkaa kasvamasta, ja minä

tahdon että se kasvaa isoksi.

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Wsoy 1987

Kuvitus: Outi Markkanen

Lapsen silmin nähtynä maailma on maaginen, salaperäinen ja kaunis. Illan tultua lumileopardi tanssii lumipyryssä, yön sininen valas nielee auringon, ja sateen jälkeen pihasta voi löytyä pienet kimaltavat varpaanjäljet. Outi Markkasen mustavalkokuvitus tihentää myyttistä tunnelmaa.

Tarinautti lokikirjaan: Tuskin uskoin todeksi onneani, kun löysin tämän pienen suuren klassikon lähikirjaston poistohyllystä. 50 senttiä oli ilman muuta aivan liian vähän tästä lumoavasta pikku kirjasesta, jonka runoista useat olen osannut ulkoa varhaisteini-iästä asti. Tuttujen suosikkien lisäksi kirjasta löytyi myös monta "uutta" helmeä, joihin en aiemmin ole törmännyt. Esimerkiksi tämä:

Yön aidaton laidun on

        tähtikaivoja täynnä.

Unihevoset laukkaavat

        kaivolta toiselle juomaan.

Kun lumileopardi ponnahtaa

        yön hevosten keskelle ne

juoksevat pois.

        Juuri nyt on lumileopardin 

hetki. Se soi.

Summa summarum: Kauniita ja kiehtovia, unenomaisia tuokiokuvia luonnon lumotusta puolesta. 

Tarinautin helmikuu

Oltuani pitkään poissa kirjojen maailmasta olen taas löytänyt tarinauttiset riemut. Helmikuuni olikin ilahduttavan runsaslukuinen. Viime vuodesta tuttuun tapaan teen taas yhteenvedon kuukauden aikana lukemistani kirjoista. Ja palkintojakin jaetaan, mutta eipäs hosuta. Helmikuussa tarinautin lokikirjaan merkittiin luetuiksi nämä:

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja
Tomas Tranströmer: Kootut runot
Italo Calvino: Herra Palomar
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Luettuja kirjoja:7
Kotimaisia: 3
Euroopan ulkopuolelta: 1
Naiskirjailijoilta: 3
Muuta: Luetuista seitsemästä kirjasta neljä sattui olemaan esikoista. Kaikki neljä olivat esikoiseksi huomattavan hyviä, jopa niin hyviä että kamppailu kuukauden parhaan kirjan Elma-pystistä käytiin kolmen "esikon" (Jaatinen, Itäranta ja Diffenbaugh) kesken. En ihan vielä paljasta, kuka kisan voitti :) 

Kokonaisuudessaan helmikuun lukusaalis oli monipuolinen ja hyvä. Kaunokirjallisuutta luin peräti viidestä maasta (Suomi, Ruotsi, Iso-Britannia, USA ja Italia). Luettujen joukkoon mahtui myös yksi runokirja sekä yksi muistelma. Nais-ja mieskirjailijat menivät melkein tasan, samoin koti-ja ulkomaiset. 
Ja nyt sitten rumpujenpärinät kehiin: vuoden 2012 ensimmäinen palkintojenjako tapahtuu tässä ja nyt! Elma-pystin saaja on tällä kertaa kotimainen nainen. Hyvät ihmiset, helmikuun Elma-patsaan saaaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Perustelut: Kiehtova, hyvin kirjoitettu ja omintakeinen skenaario tulevaisuuden maailmasta. Erityisansiona huomioitiin ympäristöaihe, joka on alati ajankohtainen ja tärkeä.


Jos Elma-pystin valinta tekikin tiukkaa, Ilona-pystin valinta oli helppoa kuin heinänteko. Kunniamaininnan kauneimmasta kirjankannesta saa:

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ensi kuussa ajattelinkin sitten pitää pienimuotoisen teemakuun, tarttua yhteen haasteeseen ja kehittää yhden oman. Karoliinan tavoin aion tänä vuonna saada Ikkunat auki Eurooppaan.Sen lisäksi aion lukea itseni lomalle, kahdeksi viikoksi kaupunkiin jossa olen jo pitkään haaveillut joskus käyväni. Mutta siitä kerron enemmän erikseen, heti kun kynnelle kykenen. Muikean mukavaa maaliskuuta kaikille! Hymyillään kun blogataan :)