Leena Krohn: Tainaron

Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungissa. WSOY 1986

Tainaron on kaupunki, jossa kaikki on toisin - ja kuitenkin, kaikki mitä siellä tapahtuu, on tuttua myös meille. Kirja muodostuu kirjeistä, joita nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa kotiin - vaikka "koti" onkin vain vastaanottaja, jonka luota hän kauan sitten lähti. Hän ei saa vastausta kirjeisiinsä, mutta jatkaa silti kirjoittamista ja kertoo kirjeistään Tainaronin asukkaista. Outojen holhooja ottaa luoksensa kenet hyvänsä, ja vaatii vuokraksi vain yhden hyvän muiston.

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Krohnilta Oofirin kultaa ja vaikken siitä oikeastaan hirveästi pitänytkään, jäin Krohnin ihmeellisen ilmaisun pauloihin ja hankin heti käsiini tämän. Sama surumielisyys on aistittavissa myös Tainaronissa:

Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva! Niin toivottoman ohut ja reikäinen harso ei kätke mitään, ja me vääntelemme kohtalon kirkkaudessa. Ei kilpeä, ei sotisopaa, eikö liha tule koskaan palaamaan sanaksi.

Mutta Tainaron on myös paljon muuta. Kuoleman kellareista Krohn kuljettaa lukijaansa radion kosmista kohinaa pitkin korkeimmille kukkuloille, 

Tainaron on kokonainen kirja. Sitä ei ole kirjoitettu pidettäväksi, mutta se ei myöskään tahallaan provosoi. Se häkellyttää, hämmästyttää, lumoaa. Summa summarum: Tainaron on kirjana yhtä kuin kaupunkina: rumankaunis, kummallinen, joskus kauheakin mutta ei kuitenkaan vastenmielinen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja uskaltautua kokeilemaan kirjan verran vaihtoehtoisia olemisen tapoja.