Taksi jatkoi matkaa yli rantavehnän ja hiekan reunustaman tuulisen, avoimen rantakaistaleen. Puuskittainen sää piti puut ja pensaat polvenkorkuisina vuodesta toiseen, ja näin aikaisin aamulla meri lepäsi taustalla kuin sinivihreä huokoinen iho, ja ilma oli meren yllä maitomaisen valkoista. Asvalttitie muuttui soratieksi, ja taksi kaartoi ikivanhojen ruusunmarjapensaiden ja käyrien mäntyjen väliin, eikä koko automatka ollut kestänyt kuin vartin. Se oli äitini mielestä outoa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi ajanut hidastettuna; kevyt auer auton ikkunaa vasten, harmaa valo veden yllä, majakkasaari kalpeine, viivyttelevine välähdyksineen, ja pensaissa viimeiset ruusunmarjat, jokainen niistä hohtavan punainen, melkein sininen, kuin pieni kiinalainen lamppu.
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv, 2008
Eletään vuotta 1989. Se on muutoksen ja murtumisen vuosi: kommunismi natisee liitoksissaan ja samoin tekee Arvidin avioliitto. Kaiken keskellä Arvid saa kuulla äitinsä sairastavan syöpää ja lähteneen sulattelemaan uutista kotiseudulleen Tanskaan. Arvid lähtee äitinsä perään. Vaikka matka ei ole pitkä, sen aikana Arvidin on kuljettava pitkä matka: se matka joka teki nuorukaisesta miehen ja miehestä kommunistin, suloiset rakkauden ja kipeät välirikon hetket. Samaan aikaan kun Berliinissä kaadetaan muuria, Arvid kaataa ikivanhaa mäntyä, juo Calvadosta ja miettii missä oikein on ollut, mihin aika katoaa, miksi kaikki murenee ja muuttuu.
Tarina poukkoilee hetkestä hetkeen. Lukija löytää itsensä milloin nuoren Arvidin seurasta Freian suklaatehtaan edestä äitiään odottamassa, milloin humalaisen Arvidin luota äidin 50-vuotispäiviltä, milloin veljen kuolinvuoteen äärestä tai jäisestä marraskuun merestä jossakin päin Tanskaa. Paljon jää kertomatta, oikeastaan kaikki: Petterson ei kerro vaan näyttää, maalaa maisemaan kuvia joista lukijan on itse koottava Arvidin elämä.
Tarinautti lokikirjaan: tämä kirja on tuokioista tehty. Juoni on sivuseikka, oikeastaan juonta hädin tuskin onkaan. Tätä kirjaa on elettävä niin kuin elämää: tuokio kerrallaan, ajan ja muistojen virrassa kieputtava hetkestä hetkeen. Petterson kirjoittaa kauniisti, välillä viiltävän osuvasti, takakantta tuijottaessa olo on haikea mutta ei liikaa. Summa summarum: Tästä tuli etäisesti mieleen Muumilaakson marraskuu - vaikka tarina on eri, tunnelmassa on jotain samaa.
Kiva assosiaatio tuo Muumilaakson marraskuu :)
VastaaPoistaMarraskuutahan tämäkin on, ja sama melankolia on kyllä tunnistettavissa.
Kirsi, Muumilaakson marraskuu on minun melankoliakirjojeni ehdoton ykkönen! Tämä kirja tavoitti hetkittäin saman lumoavan haikeuden...
VastaaPoistaMuumilaakson marraskuu on aivan suosikkini!
VastaaPoistaOi Ajan katoava virta, sinä olet niin nopea, että tuskin sinua tässä elämässä tavoitan.
Mukavaa äitienpäiväviikonloppua!
Kiitos samoin sinulle Leena! Tänä viikonloppuna luen etunimikaimaasi peräti kahden kirjan verran :)
VastaaPoistaheippa ja oikein ihanaa äitienpäivä viikonloppua siulle ;)
VastaaPoistaKiitos samoin, Kakkukahvi ♥
VastaaPoistaTavoitit jotain hyvin olennaista tästä kirjasta. Se on kuin norjalainen ihmisten Muumilaakson marraskuu, kaikessa melankoliassaan lämmin ja lohdullinen. Minä löysin tästä tarinankin. :)
VastaaPoistaKatja, onhan siinä toki tarina. Tarkoitin vain, että juonenkäänteet sinänsä eivät ole tässä kirjassa Se Juttu, vaan pienieleinen tapahtuminen riittää tarinan ulkoisiksi puitteiksi. Itse merkitys on ihmisten sisällä ja Petterson osaa ihmeen hyvin loihtia sen sisäisen näkyviksi kuviksi. Tätä lukiessa tuntui kuin katselisi valokuva-albumia, jossa hyvin taitava kuvaaja on tavoittanut juuri oikeat hetket.
VastaaPoista