bg

Free background from VintageMadeForYou

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Pestä tukkani sadevesisaavissa (ja muita nuorten unelmia)


Yhtäkkiä näen niiden tulevan; ei, pikemminkin tunnen sen jo ennen kuin seitsemän valkeaa pistettä ilmaantuu keskelle horisonttia. Leveä hymy leviää kasvoilleni. Tätä olen odottanut! Odottanut hartaasti seitsemää pientä prinssiäni saapuvaksi aivan kuin joka vuosi. Ne lähestyvät. Pian kaupungin pimeillä kaduilla kaikuu niiden kaikkien ilakoiva toitotus. Minun on pakko nauraa ääneen, niin onnellinen olen.

~Laura Lehtola, Rimminkankaan koulu~

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Bazar Kustannus Oy 2102
Kansi: Satu Kontinen

Kun Bazar Kustannus, MLL ja kumppanit järjestivät peruskoulun 9-luokkalaisille kirjoituskilpailun aiheena unelmat, saatiin vastauksiksi vino pino kirjoituksia, joista sitten syntyi tämä kirja. Yhteensä 57 nuorta on päässyt sen sivuilla jakamaan unelmansa ja avaamaan sydämensä arkun meidän "paatuneiden aikuisten" lukea.

Mistä nuoret sitten unelmoivat? Usein yllättävän pienistä: eriparisista astioista ja keltaisista verhoista joissa voisi olla valkeita palloja. Ilona haluaa pestä hiuksensa sadevesisaavissa, Veera tahtoo syödä pipareita keskellä kesää ja omistaa oranssin kissan joka olisi yhtä ärsyttävän jääräpäinen kuin hänkin. On myös suuria unelmia: päästä New Yorkiin tai Pariisiin, soittaa suuressa konsertissa, osata kahtatoista kieltä, kiertää maailma ja löytää paikkansa siinä.


Jotkut unelmat ovat mahdottomia, silti niillekin on sijansa. Unelmissa onkin ehkä ihaninta se, että mikä tahansa on mahdollista niissä:  pikkuveli voi parantua autismista, sokeana syntynyt saa jonain päivänä nähdä rakkaimpansa silmät. Ja kuinka lohdullista onkaan ajatella ajan viisareita, siitä kuinka siirtäisi ne aikaan ennen sitä kauheaa onnettomuutta ja muuttaisi elämänsä kulun.

Unelmissa voi itsekin olla mitä haluaa. Siniset hiukseni yltävät polviin asti, haaveilee Veera, ja Reetta on ihan vähän noita. Unelmissaan voi se luokan hiljaisinkin hiiri olla suosittu - vaan onpa näissä nuorissa myös viisautta tajuta se, että kaikki unelmat eivät ole tavoittelun väärtejä.
Mistä sitten erottaa, onko unelma oikea vai väärä? Mainiossa, viisaassa kirjoituksessaan Typerä suosio Nora Akselin kertoo oman tarinansa epäsuosittuna, ja mitä hän siitä oppi:

Kahdeksannella luokalla päätin piiloutua ja olla kuin näkymätön. Ei epäsuosiota, muttei suosiotakaan. Kerrassaan ei mitään. Ei minään oleminen oli happoa. Ymmärsin pikkuhiljaa oikeuteni olla sitä, mitä tahdon, ja yhtäkkiä viittaaminen, kypärän käyttö ja pukeutumistyyli eivät enää tuntuneetkaan niin vaikeilta tai vastenmielisiltä. Aloin hymyillä, teki mieli irvistää aina kun joku katsoi kyräilevästi. Sanan "naurettava" merkitys vahvistui.


Kun antaa unelmalle kaikkensa, joutuu joskus antamaan liikaa. On myös vaarallisia unelmia, sellaisia joita toiset säikähtävät, jotka muitten mielestä ovat pelottavia ja pimeitä.
Tämä kaikki vääryys peittyy euforian alle, minä toistelen typeriä sanoja, vielä minusta tulee täydellinen, ihana pieni pienempi pienin keiju. (Lenkkitossut, pyörryttää, puolikas omena, juokse läski juokse, enkelitkään ei enää näe sua.) 
~S. Karvinen, Oulunkylän yhteiskoulu~

Unelmoida voi myös ajassa taaksepäin: Adolf Hitleristä tuli kalastaja, eikä Kreikka koskaan ottanut lainaa ~Veera Rikkinen~.

Tai jos on kokenut jotain niin kipeää, jos joku on pettänyt niin pahasti, ettei sitä voi noin vain lakaista haaveiden maton alle piiloon, voi ainakin haaveilla siitä että jonakin päivänä on valmis antamaan anteeksi, päästämään irti.

Ja kun te kaikki olette menneisyydessä, te kaikki joille laulan, te kaikki joille itken sateen ja huudan myrskyn, kun te kaikki olette siellä, minne en katso enää ikinä, silloin laulan teille sävelet, laulan teille anteeksiannon, laulan teille totuuden.
Kun mun unelmani toteutuu, laulan teille - teille kaikille jotka jätin taakseni.
~Taru Maijanen, Karihaaran koulu~


Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan, koska sen tuotto menee lyhentämättömänä nuorten mielenterveystyön tukemiseen. Sisällöstä sinänsä minulla ei ollut sen kummempia odotuksia, joten yllätys oli suuri ja iloinen, kun huomasin minkä aarteen olin käsiini saanut. Oli ihanaa - ja elvyttävää, jopa terapeuttista- sukeltaa takaisin nuoruuden hämmentäviin tuntemuksiin: toisaalta aikuisuus kutsuu ja kiehtoo, toisaalta on jo ikävä lapsuutta. Minulta lähtisi hampaita ja jokainen niistä olisi kallis aarre. (Essi Puttonen.) Lapsen maailma vetää puoleensa, koska siellä toden ja sadun raja on häilyvä, sen voi siirtää sivuun kuin verhon. 15-vuotiaana ollaan jo lähempänä aikuisten maailmaa, rationaalista ja totista. Mutta silti portti entiseen, maagiseen maailmaan on houkuttavan lähellä...

Joskus tunnet sen vielä hämärästi. Kesken aivan tavallisen kotimatkan aistisi terävöityvät ja tarkastelet ilmaa ympärilläsi. Jos sinulla olisi mukanasi puukko, lihaveitsi tai kynsiviila, voisit astua askelen lähemmäs ilmaa, viiltää oikeasta kohdasta, ja tiputtaa todellisuuden verhon nahistuneena kankaana jalkojesi juureen. Et enää ihan aikuisten oikeesti usko siihen,  mutta sillä hetkellä tunnet, sillä hetkellä sinusta tuntuu, että niin voisi tapahtua. Lapsella tällainen ajattelutapa hyväksytään, mutta aikuisella se johtaa skitsofreniadiagnoosiin. Hymyilet taivaan pilvilohikäärmeelle ja kävelet kotiin.
~Reetta Kontiainen, Hausjärven yläaste~

Luonto on yllättävän vahvasti nuorten unelmissa esillä. Etenkin eläinkunta kiehtoo: joku tahtoo sudenkorennoksi, joku toinen joutseneksi, kolmas haluaisi olla peto. Identiteettiä etsitään ja sen löytymisestä haaveillaan, mutta samaan aikaan nuoret näkevät muutakin kuin oman napansa. Nuoria moni soimaa itsekeskeisiksi, mutta näistä tarinoista narsismia sai hakemalla hakea. Päinvastoin, nuorten kyky samaistua toiseen on kadehdittavan syvä. Se ei ole pelkkää myötätuntoa, se on toisen tuskan tuntemista omassa rinnassaan,  toisen ihmisen unelman vaalimista yhtä hellästi kuin omansa.  Emilian haave on, että kaikki tulisivat nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, Miljan rakkain haave on se jossa hänen ystävänsä unelma toteutuu.


Vaikka unelmat ovat tärkeitä, niiden kanssa täytyy olla hellävarainen ja kärsivällinenkin, ettei niitä päästä siivilleen liian varhain. Sillä mikään ei ole hauraampi kuin kypsyvä unelma. Se voi olla vielä kaukana horisontissa, liian kaukana että sitä kohti uskaltaisi kurkottaa.Ne ovat kuin unta, mutta silti jotain enemmän, ne ovat arkisten aamujen sumusta pikkuhiljaa seestyviä kuvia, varovaisia kuiskauksia naamioiden raoista. Tämä maailma, nämä nuoret tarvitsevat rohkaisua, he tarvitsevat niitä jotka jo ovat tehneet unelmastaan totta tai ainakin uskaltavat yrittää.

Aamunkajossa he levittävät kätensä ja yksi kerrallaan heille kasvaa siivet. He hyppäävät laiturilta ja kohoavat ylös, korkealle pilvien luokse. En erota heitä enää valon seasta. Katson heidän lentoaan ja ehkä hieman toivon.
~Heidi Loikala, Kruununhaan yläaste~



Mutta suurin kaikista on unelma rakkaudesta, haave jostain jota rakastan niin kauan kuin ihmisen on mahdollista rakastaa. Jossain taivaan takana, äärettömyydessä se rakkaus ehkä päättyy. Ehkä jossain, missä tuuli pysähtyy, jossain, missä on vain valo. Mutta aamu-usvaisella hautausmaalla, marjakuusien katveessa se rakkaus ei pääty.  ~Veera Koponen, Frosteruksen koulu~

Nuorten haaveet ja ajatukset olivat niin aitoja ja vahvoja, että sekä Paulo Coelhon esipuhe että kotimaisten  julkkisten loppusanat tuntuivat niiden rinnalla tekopyhiltä ja turhilta. Nuoret itse jo sanoivat sen tärkeimmän: unelmia tarvitaan, olivatpa ne kyynikkojen mielestä miten naiiveja hyvänsä. Aina ei unelman edes tarvitse toteutua, joskus riittää unelma itse. Kun Milja haaveili minipossusta, hän kirjoitti vihkoonsa millainen se olisi - ja nyt se elää ja hengittää hänen vihkonsa sivuilla. Oona tahtoo rutistaa Lappeenrannan oikein kunnolla kainaloonsa, huutaa. Unelmat ovat suvantoja, suloisia viileitä poukamia arjen armottomissa pyörteissä.
Unelmaan voi paeta virkistymään, uusiutumaan, kasvamaan tai käpertymään pieneksi kuin äidin turvalliseen, vohvelintuoksuiseen syliin. 

Unelma on paikka, jossa viihdyn aina, johon pääsen milloin vain ja missä vain. Kauniita maisemia riittää silmänkantamattomiin.Saippuakuplia on joka paikassa, ja ne taittavat tuhansia toinen toistaan kauniimpia värejä. Pieniä kristallinkirkkaita lampiakin on paljon ja oikeaa syvänvihreää satumetsää. Joka aamu herään auringon uneliaisiin ensisäteisiin, ja tuuli kutittelee puunlatvoja. Kiirettä ei näy missään, aika ei ole käsite, sitä vain on. 
~Heidi Riihimäki, Karakallion koulu~



Summa summarum: Suloinen, viisas ja kirpeäkin kirja. Voi kunpa itse olisin teininä saanut lukea kaikki nämä viisaat lauseet! Siksi kehotan, enkä vain kehota vaan patistan molemmin käsin: ostakaa tämä nuorillenne rippilahjaksi, peruskoulun päättyessä, 15-vuotiaan synttärikonttiin tai ihan vain just because. Ostakaa - ja ennen kuin pakkaatte lahjapaperiin, lukekaa se myös itse. Sillä ainakin minulla olisi paljon opittavaa nuorten taidoista ja rohkeudesta unelmoida; että antaisin taas unelmien vapaasti pulputa pintaan... ja, kuten Heidi sanoo, ehkä hiukan toivon.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Kirsti Ellilä: Majavakevät


Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.
Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Karisto 2012

Hilla on 12-vuotias tyttö, jolla on kaksi parasta ystävää: Hopeaturkki ja Mustatassu, kotilammella pesivät majavat. Muita ystäviä Hillalla ei juuri ole. Isä ja äitikin välillä väsyvät tytön kummallisuuksiin ja siskoa kiinnostavat aivan eri asiat. Mutta majavien seurassa Hilla viihtyy, onhan nekin tuotu tänne Suomeen maailman toiselta puolelta kuten Hilla - majavat Kanadasta, Hilla Kolumbiasta, eikä majavilta sen enempää kuin Hillaltakaan kysytty, haluavatko he tulla. 

Hillan mieltymys majaviin ei juurikaan saa vastakaikua muilta. Toisten lammenrannan asukkaiden mielestä majava on tuhoeläin, ja niiden patoon katoaa suuret määrät rahanarvoista puuta. 


Majavien pesän löytää sattumalta myös kaupungissa asuva Ilpo, joka haluaa isona elokuvaohjaajaksi, mutta elokuvia on vaikea tehdä jos tietokone on rämä, eikä perheellä ole rahaa uuteen. Koulukin menee huonosti, mutta kunhan opettaja näkee hänen majava-aiheisen luontodokumenttinsa, niin eivätköhän arvosanat nouse. Omat intressinsä majavalammen suhteen tuntuu olevan myös kauppaneuvos Armas Sentillä, kun taas naapurin Korpelaista metsätuhot korpeavat niin, että hänen mielestään koko pato pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin.  Se järkyttää Hillaa, jonka kiintymys majaviin kasvaa ja syvenee sitä enemmän, mitä paremmin hän oppii ne tuntemaan. 

Hilla rakasti majavia. Majavat olivat kauniita, viisaita, voimakkaita. Ne tiesivät mitä tahtoivat. Hän rakasti ja ihaili jokaista majavaa, mutta hänen sydämessään oli erityinen sija Hopeaturkille, koska se oli erilainen.


Kun Hopeaturkki katoaa, Hilla huolestuu: hänestä tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. Majavien pesä on syvällä hyisessä vedessä; sinne pääsevät vain majavat, eikä Hilla ole majava... eihän?

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Kirsti Ellilän mainion lastenromaanin "Eksyneet näkevät unia" ja tykästyin niin, että tämä pääsi lukulistalle heti. Odotukseni olivat siis korkealla - enkä joutunut pettymään, päin vastoin: tykkäsin tästä vielä enemmän!

Elllilä kuvaa hienosti luontoa ja majavien elämää, ja kirjassa onkin vahva ympäristönsuojelullinen vire. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi teemaksi nousee erilaisuus: Kolumbiasta adoptoidun Hillan tuntemukset tulevat hienosti esiin tarinan myötä. Takakansi mainitsee myös juonen saavan maagis-realistisia sävyjä, joten uskallan niistä vihjata minäkin. Hilla astui pojan perässä veteen. Se oli kirpaisevan kylmää ja heijasti tähtitaivasta kirkkaana kuin peili. Poika nyökkäsi hänelle. Hilla liukui tähtien joukkoon, veti henkeä, painoi pään veden alle ja sukelsi pojan perässä syvyyksiin.

Muutama muukin kirjabloggari on lukenut Majavakevään. Viivi löysi kirjasta lämpöä ja murrosiän kipeitä tuntemuksia, Kirsi ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta.

Summa summarum: Mukaansatempaava luontoseikkailu, tasokas lasten-ja nuortenromaani jota kelpaa aikuisenkin lukea.

P.S. Muistelen jonkun väittäneen, että nuoret eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on nuorempi kuin he itse. En ole varma, nielenkö väitettä - itse ainakaan en ole edes teininä moista "ikärasismia" harrastanut. Mitä mieltä olette - pitääkö väittämä paikkansa vai ei? Jos pitää, niin sääliksi käy monia yli 12-vuotiaita, joilla jää näin hyvä kirja välistä.

(P.P.S. Kansikuvaa lukuunottamatta yo. kuvat eivät ole kirjan kuvitusta, vaan netistä lainattu.)

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Anita Diamant: Punainen teltta


Ja nyt te tulette luokseni - naiset, joiden kädet ja jalat ovat pehmeät kuin kuningattaren, joilla on enemmän kattiloita kuin te tarvitsette, jotka synnytätte turvallisesti ja voitte puhua vapaasti. Te tulette korvat tarkkoina kuullaksenne kadoksiin joutuneen kertomuksen. Vaaditte sanoja täyttääksenne suuren äänettömyyden, joka nielaisi minut ja äitini, ja isoäitini ennen heitä.

Anita Diamant: Punainen teltta
Tammi 1999
Kansi: Riikka Juvonen
Alkuteos: The Red Tent 1997

Kukapa ei muistaisi uskontotunneilla oppineensa, että Jaakobilla oli 12 poikaa. Jotkut jopa joutuivat opettelemaan ulkoa koko nimirimpsun - mutta kuinka moni muistaa, että Jaakobilla oli myös tytär? Hänen nimensä oli Dina, ja hänestä ei Raamatussa kerrota kuin muutama murheellinen rivi. Anita Diamant on tarttunut tähän historian unohtamaan Joosefin sisareen ja herättänyt henkiin Jaakobin perhekunnan naiskohtalot. 

Kirjan aluksi Dina toteaa, ettei voi kertoa omaa tarinaansa kertomatta äitiensä tarinaa ensin. Dinalla on biologisen äitinsä Lean lisäksi kolme muutakin äitiä, jotka kaikki ovat myös hänen tätejään. Kaunis mutta hedelmätön Raakel, vahva ja järkevä Lea, taikauskoinen Silpa ja piskuinen Bilha ovat toistensa sisaruksia ja kälyjä, joiden kesken vallitsee selkeä arvojärjestys: Lea ja Raakel ovat päävaimoja, nuoremmat sisaret sivuvaimoja jotka esitellään vieraille palvelijattarina niin kuin he käytännössä ovatkin. Silti sisarten välit ovat luottamukselliset ja läheiset, vaikka Raakelin ja Lean ei olekaan helppoa rakastaa samaa miestä.  


Dinan lapsuus on onnellinen. Maailmani oli täynnä äitejä ja veljiä, työtä ja leikkiä, uusia kuita ja hyvää ruokaa. Etäiset vuoret pitelivät elämääni maljassa, joka oli täynnä kaikkea mitä ikinä saatoin toivoa. Dina rakastaa syvästi kaikkia äitejään, ja kun heimon naiset uudenkuun aikaan vetäytyvät punaiseen telttaan veriuhriaan vuotamaan ja lepäämään, saa Dina kokea lämpöä ja läheisyyttä, jota hän myöhemmin elämässään voi vain muistella kaiholla. Sillä elämä vie Dinan kauas, Egyptiin asti, eroon äideistään ja kaikista rakkaistaan. Hän kokee paljon pahuutta, mutta myös hyvyyttä, ja hänestä kasvaa tätinsä tavoin taitava kätilö, jonka viisaiden käsien kautta elämän kiertokulku jatkuu polvesta polveen.


Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos, johon minut houkutteli Riikka Juvosen ihana kansi. Olen fanittanut Juvosen kuvituksia siitä asti kun luin Sinetiksi sydämeesi, ja keittiömme seinällänikin roikkuu yksi Juvosen maalaamista Raamatun naisista. Onko siis ihme, että lankesin ja ostin kirjan?

Takakannen laatusanat "järkyttävä" ja satuttava" kieltämättä huolestuttivat, ja hieman pelkäsin tarttua kirjaan. Mutta onneksi, oi onneksi uskalsin! Kirjan kauniit kannet kätkevät sisälleen tarinan, joka on kaikessa riipaisevuudessaan mielettömän kaunis. Dinan elämä ei ole helppo eikä suruton, mutta silti hyvä - elämä jossa kipeätkin muistot tuntuivat kauniin helminauhan solmuilta, tarpeellisilta jotta helmet pysyisivät kohdallaan.



Riikka Juvonen: Lootus

Anita Diamant on yhdysvaltalainen tietokirjailija, jonka erikoisalaa on juutalainen perhekulttuuri. Tässä ensimmäisessä romaanissaan hän vie lukijan Raamatusta tuttuihin tarinoihin, mutta toisin kuin testosteronia uhkuvassa Raamatussa, Diamantin kertomana ääneen pääsevät naiset. Kaikkein kiehtovinta (ja koskettavinta) kirjassa olikin naisten arkisen elämän kuvaus: naisten yhteisö, johon kuuluu mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta vielä enemmän sisaruutta ja kohtalotoveruutta. Punaisen teltan, kuukautisteltan kätköissä on naisten ikioma maailma, jonne miehillä ei ole asiaa. Jaakob saa palvoa isänsä jumalaa, mutta uudenkuun  öinä hänen naisensa vuodattavat veriuhrinsa jumalattarille, niin kuin heidän äitinsä ja äitiensä äiditkin tekivät.  Naisten iätön viisaus siirtyy tarinoissa ja lauluissa sukupolvelta toisille.

Älä pelkää, aikasi koittaa
Älä pelkää, luusi ovat vahvat
Älä pelkää, apu on lähellä
Älä pelkää, lapsi on ovella
Älä pelkää, hän elää ja tuo sinulle kunniaa
Älä pelkää, kätilön kädet ovat taitavat
Älä pelkää, maa on allasi 
Älä pelkää, meillä on vettä ja suolaa
Älä pelkää, pikku äiti
Älä pelkää, meidän kaikkien äiti
~Ikivanha synnytyslaulu~


Summa summarum: Olen kiitollinen siitä että olette tulleet. Vuodatan teille sisimmästäni kaiken, jotta saisitte nousta tästä pöydästä  kylläisinä ja voimistuneina. Siunatut olkoot silmänne. Siunatut olkoot lapsenne. Siunattu olkoon maa allanne. Sydämeni kauha on täynnä raikasta vettä, joka valuu yli.
Sela.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Agneta Pleijel: Kevään valoa


Meille tapahtui jotakin; en ehkä koskaan saa selville mitä. 
Tiedän vain että se liittyi jotenkin rakkauteen.
Se oli meille liian suurta.

Agneta Pleijel: Kevään valoa
Otava 1990
Alkuteos: Hundstjärnan 1989

Ingert on nuori tyttö, joka asuu perheensä kanssa lakeudella isoäidin talossa. Ingert on pieni, kova ja koskemattomissa, hän on perheensä ympärillä leijuvan näkymättömän kerääjä. Ja sitä näkymätöntä on paljon, sitä josta ei ikinä puhuta: äiti ei nuku, pikkuveli ei puhu, isää rakastaa liian moni. Ennen kuin isoäiti kuoli, hän oli saa-tanan akka, joka tuli jostain kaukaa mukanaan suuri raivo. Nyt isoäiti on kuollut, isä nussii kondiittoria ja äidistä vuotaa sanoja, joista pikkuveli piirtää loputtoman määrän kuvia. Ja eräänä keväisenä päivänä äiti juoksee alasti pellon yli pois. 
Mutta onneksi on Adele, joka tarttuu Ingertin pyörän ohjaustankoon ja sanoo olevansa Ingertin sisar. Adelella on vedenalaisen olennon kasvot, hänen silmänsä valaisevat koko huoneen, hän on yhtä pieni ja kova ja luoksepääsemätön kuin Ingert.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja tuli sattumalta vastaani huutonetissä. En ostanut kirjaa, mutta kansikuvan ja lyhyen esittelyn perusteella etsin kirjan käsiini kirjastoteitse. 
Kirjan lukeminen kesti sivumäärään nähden melko kauan, sillä tarina on niin tumma ja kieli intensiivistä, että halusin sulatella välillä.Toisaalta voin kuvitella, että monelle tämä on kirja, joka on pakko lukea kerralla. Hetkittäin kirja kävi ahdistavaksikin, samaan aikaan se lumosi kielellään. 

Polkiessaan eteenpäin, tyhmä, tyhmä, isoäiti toivoi että pyörä kohoaisi tieltä, liukuisi ilman halki yhä ylemmäs aina ilmakerroksiin joita ihminen ei kestä, joissa hän jauhautuu tomuksi
...tähtitomuksi, ehkä, sellaiseksi joka säteilee kylmässä avaruudessa, matkaa kohti etäisiä taivaankappaleita, asettuu uusiin tähtikuvioihin ja yhdistelmiin jossakin kaukana maasta
puhdistuu samalla muistoista ja tuskasta, vapautuu kaikesta tilapäisestä ja toisarvoisesta, palaa elävien luo sykkivänä valona miljoonien vuosien matkan päästä
se näyttää ystävällisesti tuikkivilta tähdiltä mutta itse asiassa ne ovatkin sieluja


Kirjassa raskainta oli sen raadollisuus: kuinka ihmiset joilla on niin paljon rakkautta, voivat olla niin julmia toisilleen. Vaikka kaikki henkilöt kuvattiin ymmärtävästi inhimillisine heikkouksineen, oli Ingertin pikkuveli Hugo oikeastaan ainoa, josta pystyin vilpittömästi pitämään. Ja juuri Hugo on se, joka joutuu ottamaan kantaakseen koko perheen tuskan. Vieläkin mielessäni kummittelee kuva Hugosta piirtämässä vimmaisesti merkillisiä olentoja keittiön ruusuvahakankaan ääressä, potkimassa tuolin jalkaa ja laulamassa  yksitoikkoisella äänellä. Hän sovitti itsensä mukaan hyvin pitkään kertomukseen. Pieni olento oli Hugo joka liikkui varmana, pelkäämättä kaikkien lakeuden järkyttävien ja arvoituksellisten tapahtumien keskellä.

Suomalaislukijana koin erityisen kiinnostavana  episodin, jossa kerrottiin Siiri-äidin lähdöstä kotoa Karjalasta, pois sodan julmista jaloista. Mutta elämä Ruotsissa on myös julmaa, vaikkakin toisella tavalla. Perheen isoäidin sairaalloista kiintymystä poikaansa oli masentavaa lukea. Riipaisevasti Pleijel myös näyttää, kuinka vähästä kaikki on kiinni - kuinka pienimmätkin eleet ja sanat, oikeat tai väärät, ratkaisevat kokonaisten perheiden kohtaloita. Tämän kirjan jälkeen tekeekin mieli olla pitkän aikaa aivan hiljaa ja tuijottaa tummuvaa taivasta, nähdä tähtien syttyvän yöhön. 

Summa summarum: Se että saa kokea rakkauden on ainut syy siihen että minun joskus tekee mieli tulla aikuiseksi. Yhtä usein tosin juuri se saa minut toivomaan ettei minun tarvitsisi. Julmankaunis tarina yhdestä tavasta olla onneton perhe.

Kevään valoa on lukenut muutama muukin bloggari. Sanasulka oli jo santsikierroksella, Nonon Katja K. vertasi kirjaa Carpelanin Alkutuuleen ja Jeanette Wintersonin Majakanvartijaan

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Stian Hole: Hermannin salaisuus


"Tule, minä näytän sinulle salaisuuden", Johanna kuiskaa. Kenenkään huomaamatta Hermanni ja Johanna hipsivät puiston poikki ja pitkin aidan vierustaa. Sen aidan, jota Hanne juksasi Hermannin nuolaisemaan talvella. Kohta he ovat jo korkeassa kuusikossa. Johanna vilkaisee olkansa yli varmistaakseen, ettei kukaan näe, sitten he lähtevät seuraamaan metsään vievää polkua. 
"Minne me mennään?" Hermanni kuiskaa.
"Kohta näet", Johanna vastaa.

Stian Hole: Hermannin salaisuus
Karisto 2012
Alkuteos: Garmannsa hemmelighet, 2010

Hermannin naapurissa asuu kaksostytöt, jotka kaikkien mielestä ovat aivan samannäköiset - paitsi Hermannista. Hermanni tietää, että todellisuudessa Johanna on aivan erilainen kuin Hanne, eikä Hanne saa ikinä tietää heidän salaisuuttaan: että metsään on pudonnut avaruuskapseli, ja että Johanna ja Hermanni ovat alkaneet korjata sitä. Ei Hanne kuitenkaan ymmärtäisi. Mutta Johanna ymmärtää, Johanna joka on jalkapallossa yhtä huono kuin Hermanni ja jota myös pelottaa kasvaa isoksi. Ja kun Johanna punastuu, hänen pisamansa katoavat melkein kokonaan...


Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta oli taannoin juttua Hesarissa, ja kiinnostukseni virisi, vaikken jutussa olleiden kahden kuvan perusteella ollutkaan varma, pidänkö kirjan isopäisestä kuvitustyylistä vai en. Kun sitten sain kirjan käsiini, olin myyty. 
Kuvat ovat uskomattoman kauniita, Hermannin ja Johannan salaiseen maailmaan on ihana upota. Lukija löytää itsensä leijumasta lasten kanssa avaruuden painottomuudessa,  vaeltaa syvälle metsän salaiseen siimekseen tai sukeltaa syvänsiniseen mereen.


Myös tarinatasolla kirja on ihana ja viisas. Ystävyys, sisaruus, isoksi kasvaminen ja tietysti tykkääminen kerrotaan kauniisti ja vailla lässytyksen häivää. 

Mutta Hermanni ei vastaa, sillä hän on painanut silmät kiinni ja on kaukana poissa. Hän miettii kaikkea sitä, mistä äiti ja isä eivät tiedä. Hän näkee unta Johannasta ja metsässä lojuvasta avaruuskapselista.

Sinä yönä Hermanni ja Johanna leijuvat korkealla saaren yläpuolella, siellä, missä painovoimaa huomaa tuskin lainkaan.




Summa summarum: Kaunis ja upeasti kuvitettu tarina tykkäämisestä, salaisuuksista - ja kesästä.

 


 P.S. Hermannista, norjaksi Garmannista, on olemassa myös kaksi muuta kirjaa, Garmanns sommer ja Garmanns gate. Toivottavasti nekin suomennetaan! Minä ainakin mielelläni keräisin koko sarjan :)

P.P.S. Hermannista ei ole (vielä) blogannut moni. Ilahduttavan ripeitä ovat olleet Rouva Huu ja Paula.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Musacorner: Gaelic storm (+ haaste)


Kuten kai useimmilla meistä, myös minulla on maita, joille sydämeni sykkii. Turkin jo tietävätkin kaikki jotka vähänkin ovat blogiani seuranneet, mutta Irlantia en ole tainnut hehkuttaa ennen. Olen siellä käynyt vain kerran, mutta menisin mieluusti toistekin, ja sitä odotellessa ilahdutan maksaani irkkumusalla. Niinpä tämä bändi oli Todellinen Löytö!

Törmäsin tämän mainion poppoon tuotoksiin aivan sattuman satona youtubessa eksyillessäni, ja kolmatta iltaa olen nyt hakannut lapikasta lattiaan bodhranin tahdissa. Ja koska työn alla oleva puolivalmis bloggaus ankeasta kirjasta on kroonisesti kesken, päätinpä poiketa pyhistä tavoistani ja blogata kerrankin musiikista, siltä varalta että lukijoiden joukosta löytyy muitakin irkkumusiikin ystäviä. 


Gaelic Storm ei ehkä sano teille mitään, mutta itse asiassa ainakin yksi biisi bändiltä on monelle tuttu. Itsekin vasta jo bändiin rakastuttuani hoksasin asian: nimittäin, muistatteko elokuvasta Titanic sen kohdan, jossa Jack ja Rose menevät alakerroksen irkkubileisiin tanssimaan pöydillä? Keittenkäs musiikki siellä mahtaakaan soida :)

En nyt ala linkittämään elokuvanpätkiä,vaan poimin teille itsevaltaisesti omat lempparini maistiaisiksi bändistä. "Scalliwag" on hilpeä (ja hengästyttävä) rakkauslaulu, jonka tyhjätasku kulkuri rallattaa rakkaalleen:

Come on and wade, way out into the water with me / we're drowning on dry land 
Come on and wade, way out into the water with me / jump in and take my hand...

(Albumilta Bring yer wellies)

Ja sitten vielä suurempi suosikkini: "Me and the Moon". Juomalaulu, vaikka niistä en yleensä  juurikaan välitä. Mutta tämä jos mikä saa vakuuttumaan että niitäkin pitää maailmassa olla - ja juuri tällaisia! Tästä tulee hyvä mieli.

Me and the Moon stayed up all night / I brought the whiskey, he brought the light
Quarter of three, we're feeling fine / when the sun comes up, I'm gonna miss my friend moonshine...
  (Albumilta Bring yer wellies)

Ja koska tämä oli niin hauskaa, teenkin tästä haasteen: haastan jokaisen, jonka blogin nimessä on a-kirjain (hähää), tekemään oman musa-cornerin eli esittelemään bändin tai biisin, joka kruunaa kesänne ja on parhautta juuri nyt! (Vaihtoehtoisesti voi vastata kommentoimalla tähän.)

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Eeva Tikka: Mykkä lintu


Minä haluan muistaa hiljaisuuden, jonka vuosien mittainen huuto karkotti. Kuiskatutkin sanat ovat sitä samaa huutoa, sen kaiku on yhä minussa. Se vihloo ja odotan että se loittonisi, että muisto hiljaisuudesta olisi vahvempi. Se voisi olla vahvempi, se säilyi minussa koko ajan kaiken alla. Se kaiversi kysymyksiä, houkutteli. Siinä oli suon tuoksua, saran kasteisten kukintojen hipaisu, linnun haikea ääni lampareelta sumun sisästä. Se ei ole eheä muisto, se loittonee ja lähenee ja silpoutuu yhä uudelleen sirpaleisiin, jotka pistävät esiin kaikkialta. Niin rauha nirhautuu rikki minua vasten ja minun pakko heittää se yltäni kuin reikäinen huppu, koska ymmärrän ettei se ole minulle tarkoitettu. Minun on kuultava se mitä en tahtoisi kuulla, taas kuultava, aina uudestaan. 

Eeva Tikka: Mykkä lintu
Gummerus 2004

Kirjan kertoja, keski-ikäinen nainen, on hiljaisuuden retriitissä toipumassa raastavasta avioerosta ja etsimässä sisäistä rauhaa. Luonnon ja hiljaisuuden keskellä pintaan kumpuavat vanhat muistot - eivät vain aviovuosista, vaan vielä paljon kauempaa, siitä kesästä kun hän oli nuori ja ystävystyi naapurin mykkään poikaan. Vaikka ystävyys jäi lyhyeksi, siitä jäi jotain pysyvää, hetkiä jotka vuosien jälkeen nousevat taas esiin ja alkavat yllättäen kantaa. 

Me söimme kitkeränmakeaa juurta ja meitä molempia nauratti, meidän naurumme kiersi louhikossa ja upposi paksuihin sammaliin kuin vällyyn. Me istuimme pehmeällä kivellä ja naurumme kuului sammalten alta kuin olisimme maanneet siellä itse, vällyn alla, vierekkäin. Ajatukseni tulivat vilkkaiksi ja ketteriksi, kaivoin lisää imarteen juurta ja ja söin, pompin sammalpatjalla kuin sohvalla. Mitä jos kaivauduttaisiin vällyihin ja nukuttaisiin maha täynnä naurua ja mustikoita, maan ja toistemme lämmössä, ja makea juuri antaisi hyvän unen.

Kuva: Markku Rantala

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta on vaikea blogata, koska se oli niin hieno! Klemmareita, joilla merkkasin bloggausta varten potentiaaliset sitaatit, on kirjassa toista tusinaa. Tähän kirjaan palaan varmasti myöhemmin, onneksi ostin sen omaksi. 

Hiljaisuuden retriitti on oiva kehys kirjan tarinalle, rauhallinen poukama jossa muistot saavat kummuta esiin. Vaikka rauha ei ole sama kuin hiljaisuus eivätkä vuosien haavat parane muutamassa päivässä, nousee surun mukana pintaan myös paljon kaunista - voimaa, iloa ja viisautta, uskoa siihen että rikotutkin siivet voivat vielä kantaa.  Muistojensa valossa nainen alkaa ymmärtää, että rauhaa ei voi vetää ylleen väkisin - sen on annettava tulla omalla ajallaan, yllättäen kuin kaakkurit sumusta. Se ei peittäisi mitään, se uudistuisi. Minä näkisin sen läpi itseni, mutta myös muita ihmisiä, Jumalankin.  Myös minun sallittaisiin näkyä, olisin sen arvoinen. Ja tuli palaisi kauniisti, ei kipeästi räiskyen ja kiemurrellen, ei epätoivoisena. 

Vaikka kirjassa tapahtuu surullisia asioita, ei tarina ole ankea eikä synkkä, vaan kirjasta jää voimaantunut olo. Voin kuvitella tämän olevan lohdullista luettavaa jos on käymässä tai käynyt läpi kivuliasta eroa. Ja vaikka ei olisikaan, kirjan naisen tuntemuksiin voi varmasti osaltaan samaistua jokainen. Minulle tämä kirja oli lähellä napakymppiä. Ihan viimeisin loppuratkaisu tosin ehkä jäi vähän pliisuksi, kirja tuskin olisi kärsinyt vaikka juonen loppurenksut olisi jätetty kertomatta ja tarina olisi maltettu lopettaa aiemmin, kun tunnelma vielä oli väkevä. Niin tai näin, Eeva Tikkaa on pakko saada lukea lisää ja pian! (Suosituksia ja ehdotuksia otetaan vastaan.)

Summa summarum:  Hän näkee toivon rihmastona joka risteilee mustassa maassa, etsii ja kasvaa ja löytää ravintonsa maasta ja taivasta kohti kasvavien puiden juurista: säilyy elossa. Hän näkee miten rihmasto hohtaa siellä missä näyttää olevan vain lahoamista, hän näkee lahoamisen luovan uutta elämääIhana, vaikuttava tarina  menettämisestä ja löytämisestä, sanojen suuresta voimasta ja hiljaisuuden vielä suuremmasta.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina


Koulussa Elina ei ollut mikään. Ei yhtään mikään. Suursuolla hän oli joku. Isähengen ja Hieno-Keijun ja Kukka-Koivun seurassa hän oli joku. Ja Taika-Feerin kanssa, Taika-Feerin joka voi auttaa. Suolla hänen nimensä ei ollut Elina. Hän oli Solveig. Solveig, jolla oli keltainen tukka ja ystäviä. Solveig, joka lauloi niin kirkkaasti, että kaikki Kukka-Koivun lehdet lumoutuivat.

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina
Alkuteos: Som om jag inte fanns, 1978

Kymmenvuotias Elina asuu perheineen pienessä kylässä, joka on harmaa ja köyhä, mutta Elinan mielestä kaunis. Kylän ainoat rumat rakennukset ovat räikeä kulmikas koulu ja sen vieressä terävänä törröttävä opettajien asunto. Elina ei pidä koulusta, hänen suunsa väsyy kun hän puhuu ruotsia ja opettaja suuttuu, kun hän kirjoittaa väärin ruotsalaisten hienot, vaikeat sanat. Välitunneillakin Elina on yksin. Irma-siskokin leikkii mieluummin kavereidensa kanssa kuin hänen. Ja kyllähän Elina sen ymmärtää: Irmahan on niin kaunis ja kiltti, opettajan suosikki ja äidillekin rakkaampi kuin juro ja hiljainen Elina.  

Kun koulussa on oikein ikävää, Elina pakenee suolle. Siellä hän saa olla rauhassa, siellä ovat kaikki hänen ystävänsä joitten kanssa hän taistelee Paha-Luuraa vastaan. Ja siellä on isä. Hautuumaalla Elina ei käy koskaan - eihän isän henki siellä ole, vaan suolla. Mutta Elina tietää, että pian tulee talvi eikä suolle enää pääse, ja silti kouluun pitää mennä joka päivä. Sitten koulun ruokalassa sattuu jotain kamalaa, ja niin Elinasta tulee ei-kukaan. Elina kapinoi omalla tavallaan, hän ei aio antaa periksi vaikka se maksaisi mitä. 


Tarinautti lokikirjaan: Nyt täytyy tunnustaa, että Näkymätön Elina oli minulle aiemmin tuttu vain elokuvan nimenä. Edes leffaa en ole tullut nähneeksi, vaikka se onkin kiinnostanut ja sitä on kehuttu paljon. Niinpä, kun tämä sattui silmiini nuortenosastolla, nappasin sen "välipalakirjaksi". Mutta se olikin pääruoka! 
Kirjassa on pientä vain sen koko. Elinan tarina on koskettava ja hienosti kerrottu, sitä piti lukea kuin dekkaria. Epäreiluuden tunne tulee iholle ja ryömii syvälle sen alle. Kirja pistääkin pohtimaan yhteiskuntaan sisäänrakennettuja vääryyksiä, kysymään miksi näin on ja miksei voisi olla toisin.

Rikkaiden vanhempien lapsilla oli leivillään sekä voita että amerikanläskiä. Rikkaat lapset pilkkasivat niitä, joiden piti syödä kuivaa leipää, ja äiti häpesi. Tulisiko aina olemaan niin, että köyhiä pilkattaisiin?

Kirjan jännite on taitavasti rakennettu kodin, suon ja koulun "kolmiodraamaksi". Vain suolla Elina saa olla Elina, mutta sielläkään hän ei ole turvassa: vaikka Paha-Luuran tappaisi kuinka monta kertaa, seuravana päivänä se elää taas ja on yhtä ilkeä kuin aina. Mutta Elinan sisukkuus herättää myös ihailua monissa. Ja lopulta käy niin, että Elinan rohkeus tarttuu.

Summa summarum:  Hieno kaunis kirja, myös aikuiseen makuun. Onneksi Klaus Härö teki tästä leffan! Ilman elokuvan saamaa suitsutusta tuskin olisin löytänyt tätä pientä helmeä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa


Vähitellen piirtyi vuoristo kasvoilleni
tuulen pieksemä.
Ja huomenna, niin kuin tänään
istun vuoteellani,
vähän väliä torkahtaen,
korvissani kalkkunoiden kailotus,
aasin kiljahdus
ja sadat huudot kaikkialla kylässä;
tule, tule tule!

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa / Land of beautiful horses
Like 2005

Turkin sydämessä sijaitseva Kappadokia on myyttien maa, jonka tuliperäisissä laaksoissa ja solissa viljeltiin maata jo tuhansia vuosia sitten. Myöhemmin maan alle syntyi kokonaisia kaupunkeja, joissa varhaiskristityt piileksivät arabivalloittajia ja kaiversivat kirkkojaan kiveen. 
Ritva Kovalaisen valokuvat ja runot kertovat seudun luonnosta ja ihmisistä, historiasta ja nykyhetkestä. Kuvat ovat suuria, mustavalkoisia tai hehkuvan värikkäitä, lyhyet runot avaavat vuoristokansan sielunmaisemaa ja täydentävät kuvien kertomaa tarinaa. Suomenkielisen tekstin rinnalla kulkee englanninkielinen käännös. Tuula Sakaranahon kirjoittama lyhyehkö Kappadokian esittely kertoo alueen luonnonihmeiden synnystä ja vuoristoseudun värikkäästä historiasta, joka valokuvissa ja runoissa on vahvana läsnä.

Kiviseinämiin kaiverrettuja asumuksia

Tarinautti lokikirjaan:  Turkki on maa, jota rakastan syvästi, vaikken ole koskaan (tässä elämässä, anyway) siellä käynyt. Niinpä tämä kirja oli minulle must, ja kannoin sen riemusta kiljuen kirjastosta kotiin. 

Luulin lainanneeni tietokirjan, ja yllätyin iloisesti kun tajusin, että kuivahkon historiikin sijasta käsissäni olikin Lumottu Kirja. Kovalaisen kuvista ja runoista huokuvat Kappadokian monituhatvuotiset mysteerit: satujen savupiiput, muinaiset maanalaiset kaupungit, majesteettiset vuoret, maaginen valo ja väkevänpunainen maa. Ja kaiken keskellä pienet, sitkeät kylät, paimentolaiskansan arki ja levollisuus ihmisten silmissä... Jos ennen olin turkofiili, taidan nyt olla turkomaani!  (Täytyy kai taas kaivaa esiin suursuosikkini Yashar Kemalin "Tuhannen härän vuori" ja vaikka kaikki muutkin hänen kirjansa, eihän tätä kaukokaipuuta Anatolian vuorille muuten kestä millään.)


Kerran tästä kadun poikki
kulki isoäiti, joka hyräili ja kantoi suurta vuorta sylissään.

Taakseen katsomatta astui halki kaupungin 
ja nuoret miehet ikkunoissa hieman kumarsivat.

Vasta illan pimetessä
laski isoäiti pellon laitaan vuorensa
              ja katsahti,
kuinka valon eteen verhot heilahtivat.

Ja jossain huoneistossa joku hetken mietti,
                mitä hyräili se isoäiti,
                mikä mahtoi olla sen suuren vuoren nimi?

Tämän kirjan myötä heräsi halu sukeltaa myös muihin Ritva Kovalaisen teoksiin. Vietin pitkäksi venähtäneen, haltioituneen tovin taiteilijan nettisivulla. Nöyränä ihailin kuvia, kuolasin kirjojen perään ja hämmästelin, miksen koskaan ennen ole törmännyt tähän loistavaan ja monipuoliseen valokuvataiteilijaan. Kovalainen tekee asiaa - ja taidetta- vaikka tikusta, tai puiden puheesta.  Eniten ihastuin Kun lapsi lapsi oli -kuvasarjaan, joka ihan tihkuu lapsuuden lumoa!
(Ja nyt tekee tietysti mieli mennä konkurssiin ja ostaa omaksi edes yksi Kovalaisen upeista kirjoista... pitänee puhua pukille asian tiimoilta!)

Summa summarum: Luonnon ja kulttuurin ero on häilyvä, eikä ole ihan selvää missä talo loppuu ja vuori alkaa. (Kustantajan esittelystä) Vaikuttava valokuva-, runo- ja tietokirja Turkin ylänköseutujen hämmästyttävästä historiasta, ihmisistä ja karunkauniista luonnosta.

P.S. Kauniiden hevosten maasta on blogannut ainakin Satu. Jos on muitakin, huutakaa hep niin lisään linkin tänne!


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Per Petterson: I kjølvannet


- Hei, sier han.
- Veit du hvor mye klokka er, sier jeg, - det er tirsdag jo, det var tirsdag i hvert fall. Skal ikke du på jobben i morgen?
-Hei, sier han.
- Hei. Er du full.
-Ikke helt. Ikke helt ennå. Jeg trur jeg skal skilles.
- Jøss. Velkommen etter. Veit Randi det.
- Det er hun som veit det. Hun har ikke fortalt det til meg ennå. Men det kommer snart. Hun er ikkje hjemme. Jeg sitter her aleine. 

Per Petterson: I kjølvannet
Forlaget Oktober, 2007

Muistatteko Arvidin ja hänen perheensä? Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu norjalais-tanskalainen perhe on taas päässyt Pettersonin lempeänterävän katseen kohteeksi. Arvid on nyt 43, ja valitettavasti hänelle ei kuulu kovin hyvää. Hän on menettänyt melkein koko perheensä: vaimon ja tyttäret avioerossa, vanhempansa ja kaksi veljeään onnettomuudessa kuusi vuotta sitten. Jäljellä on vain vanhin veli, joka käsittelee ongelmiaan vielä huonommin kuin Arvid omiaan.

I kjølvannet (suomeksi vanavedessä) on intensiivinen romaani menetyksestä ja surematta jääneestä surusta. Tarina alkaa hetkestä, jolloin Arvid tajuaa saapuneensa perille sinne, minne on jo kauan ollut menossa: pohjalle. Hän on menettänyt (tai lopettanut, jää epäselväksi kumpaa) työnsä, juo liikaa, syö liian vähän ja ajelee autonrämällään ympäri Etelä-Norjaa, kun hänen pitäisi olla teho-osastolla veljensä tukena. Voisi luulla, että Arvid on tuuliajolla, muttei hän tuuliajolla ole: hän on vanavedessä, vihdoin ja viimein. Ja kun hän saavuttaa pohjan, yllättäen siellä onkin valoa - ei ehkä paljon, mutta se osuu oikeisiin kohtiin.


Tarinautti lokikirjaan:  Oikeastaan on pieni ihme, etten inhonnut tätä kirjaa. "Lasinsirpaleita ja ojanpenkkaan oksentavia keski-ikäisiä miehiä"-kirjat jäävät minulta yleensä lukematta tai vähintään kesken. Mutta Petterson ei petä. Hän on armoitettu ihmissuhteiden tulkki ja kuvaa henkilöittensä sisäistä maailmaa viiltävän tarkasti. Hänen "maalaamansa" tilannekuvat ovat hetkittäin niin aitoja että tuntui kuin seisoisin vieressä ja näkisin kaiken omin silmin. Esimerkkinä kohtaus, jossa Arvid näkee isänsä ensi kertaa humalassa tämän saatua tietää, että hänen pojastaan ei tullutkaan työmiestä, vaan kirjailija.

Han lente seg tungt mot veggen for han retta seg opp, svaia litt, og skulle lene seg igjen. Men kroppen ville motsatt vei, han seilte over og tok seg for med hendene, klamra seg til gjerdet og sklei litt før han fikk et godt nok grep og holdt seg fast til balansen var tilbake. Så retta han seg sakte opp og slapp taket. Jeg tenkte ikke på det før han kom inn igjen. At gjerdet var et piggtrådgjerde. Armene hans hang rett ned, og begge håndflatene var full av blod. Det var bare jeg som så det. De andre prata og lo og feira bursdagen min, men mellom han og meg var det en tunnel av stillhet. Han ensa ikke hendene sine, så bare på veggen bak meg og smilte som før og sa:
- Jaså, Hemningway, du skriver du. Fint for deg.

Keskiössä on Arvidin suhde isäänsä, mutta tärkeä maamerkki -ja ukkosenjohdatin- on myös eloonjäänyt veli. Kirjassa onkin yksi parhaista veljeskuvauksista jonka olen lukenut. (Välillä aivan tuskastuin veljen jäädessä taka-alalle, vaikka se tarinaan kuuluikin.) Vaikka veli jää nimettömäksi, hän on lihaa ja verta jopa enemmän kuin uniinsa eksyilevä Arvid.


Kaiken kaikkiaan kirjan lukeminen kesti paljon kauemmin kuin olin sivumäärän perusteella luullut. Tätä kirjaa ei vain voinut ahmaista kerralla, välillä piti sulatella ja haukkoa henkeä. Väkevä (ja välillä sekava) lukuelämys siis! Todellakin toivon, että tämä suomennetaan ja te muutkin saatte palata Arvidin seuraan.

Summa summarum: Raskassoutuinen mutta hieno tarina isyydestä, veljeydestä ja elämästä kuoleman jälkeen.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär


Me joimme kuusi litraa pontikkaa ja kaksi ämpärillistä juhannuskahvia. Sen jälkeen minä sanoin: Ei taida olla liiemmälti niitä luotsaamisia vai.
Ei kai niin, ei kai niin, hän sanoi.
Sitten minä en saanut häntä enää pysymään.
Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1992

Kuvanveistäjän tytär kertoo lapsuudesta, sellaisena kuin eräs lahjakas ja omapäinen lapsi sen koki.
19 omaelämäkerrallista tarinaa vie lukijan muumien luojan lapsuuteen, maagiseen maailmaan, joka on  kodikas ja turvallinen, salaperäinen ja outo. Aivan kuten Vaarallisen matkan Sannalla, kuvanveistäjän tyttärellä tuntuu olevan loihditut silmälasit, joitten läpi tutut ja rakkaat asiat näyttävät tumman, jännittävän puolensa. Välikön räsymaton alla ryömii jokin nimetön kauhea, hiiliröykkiöstä löytynyt hopeinen kivi hajoaa tomuksi ja illan tullen iso harmaa käsi kurkottaa Venäläistä kirkkoa kohti... 

Mutta vaikka vaaroja on paljon ja ne ovat suuria, sitä kirkkaampana loistaa kaikki kaunis ja hyvä: äidin ihmeelliset hiukset; isän pyhät kipsinaiset; Anna jota on ihana katsella ja Fanny joka saa lauantaisin lämmittää saunan;  merenlahtia joissa ei asu ketään; kauniita sanoja kuten katastrofaalinen; ja öitä joina kaikki kynttilät sammuvat kaiteella ja steariinia valuu alas salongin sohvaan.


Tarinautti lokikirjaan: Tätä kirjaa oli kauhean ihana lukea! Kauhean, sillä Janssonin piirtämä lapsuus on kaikkea muuta kuin herttainen, läsnä on koko tunteiden kirjo vihasta mustasukkaisuuteen ja ylimielisyydestä häpeään. Silti kirja on ennen kaikkea ihana. Tove Jansson tavoittaa lapsuuden ytimen pelkoineen ja iloineen. Jos pitää muumeista ja rakastaa kesäkirjaa, tuskin voi olla pitämättä tästä. Monin paikoin kirja aivan huokuu muumeista tuttua vinksahtanutta viisautta: 

Aamulla on tärkeää ettei ruveta liian selvästi siivoamaan. Jos päästää sisään apeaa raitista ilmaa, siitä voi vilustua tai masentua kuka tahansa. 

Ihanaa tässä kirjassa ovat myös sen tapahtumapaikat. Talvella ollaan kaupunkikodissa ja pelätään luistinrataa, kesällä mennään saareen ja pelätään merta. Suosikkitarinani tuppasivat kertomaan kesistä. Eikä kai ihme: rakastuin aikoinaan Kesäkirjaan, ja tässä on paljon samaa. 
Sitten olimme taas kuten tavallisesti, makasimme kultasateen juurella ja kuiskuttelimme Jumalasta. Ukki kuljeskeli ympäri ja sai kaiken kasvamaan ja enkeli asui edelleen kivikkopuutarhassa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Summa summarum: Kello on neljä aamulla ja minä olen pelastanut talteen kolme tärkeää tuntia  jotka voi laskea ylimääräisiksi. Hiuksianostattavan hieno "muistelmateos" ja valloittava kuvaus lapsuuden ihanuudesta ja vaaroista. 

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kesäillan haaste, vol. 2


Hip hurraa, sain taas haasteen ja ihanan sainkin! Rachelle haastoi minut miettimään itseäni kirjahyllyni ääressä. Ja minähän tartuin syöttiin. Piti siis vastata kysymyksiin kirjojen nimillä. Tällaista syntyi:

Jos olisin jotain kaunista: olisin Linnut liitävi sanoja
Jos olisin jotain suljettua: olisin Virva Seljan yksityisasia

Unelmieni päiväkirja

Jos olisin jotain särkyvää: olisin Silkkikengät ja höyhenviitta
Jos olisin jotain vahvaa: olisin Oman elämänsä sankari
Jos olisin jotain arkista: olisin Kuinka äkäpussi kesytetään


Jos olisin hiukan pelottava: olisin Pimeästä maasta
Jos olisin minä: olisin Minä pieni krysoliitti

Krysoliitti

Ja sitten pitäisi keksiä, kenet vuorostani haastan. Aina niin vaikeaa tämä valinnan teko! Yllätänpä tällä kertaa vaikka Susan, Jossun ja Kirsin. Ja vaihdan huvikseni kysymyksiä:

Täydellinen lahja sinulle olisi...
Pahin painajaisesi on...
Unelmiesi koti on...
Parasta Suomessa on...
Olet parhaimmillasi, kun...
Sinut saa raivostumaan...
Parasta tässä kesässä on...

Siinäpä teille pähkinöitä purtaviksi. Ottakaa tai jättäkää! :)

Pablo Neruda: Kysymysten kirja


Uskotko että dromedaarit 
säilyttävät kuuta kyttyrässään?

Eivätkö ne kylväkin sen valoa
aavikoille salaa ja sisukkaasti?

Eikö meri olekin hetkeksi
annettu maalle lainaksi?

Eikö meidän kuuluisi palauttaa
se vuorovesineen kuulle?

Pablo Neruda: Kysymysten kirja
Loki-kirjat 1999
Alkuteos: Libro de las preguntas, 1974

Kysymysten kirja on Nobel-palkitun Pablo Nerudan postuumisti julkaistu kokoelma, joka koostuu kaksisäkeisistä, kysymyksen muotoon puetuista aforistisista mietteistä. Neruda haastaa itsensä ja lukijansa kysymään asioita, joihin ei ole vastausta, ja jotka silti -ja ehkä juuri siksi- pitää kysyä:

Miksi puut piilottavat 
juurtensa loiston? 
---
Onko sanakirja hautakammio
vai suljettu hunajakenno?
---
Missä on meren keskipiste? 
Mikseivät aallot mene sinne?


Chilen suuri poika pohtii maailmaa, sen yksityiskohtia ja ihmisyyden syntyjä syviä. Eniten häntä askarruttavat, tuskin yllättäen, tunteiden ja olemassaolon mysteerit.

Eikö nimi sydämessäsi
pirskahdellut kuin appelsiini?
---
Miksi aallot kysyvät minulta
samaa kuin minä niiltä?
---
Voitko rakastaa minua, aapinen
ja suudella minua substantiiveilla?

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja on kuulunut suursuosikkeihini jo kauan. Ja nyt kun se pomppasi kirjaston runohyllyltä silmiin, niin mukaanhan se pääsi. Eikä aika ollut syönyt näiden kysymysmuotoisten runojen (tai runomuotoisten kysymysten) tenhoa yhtään!

Vaikka kysymysten ulkoinen muoto ei juurikaan muutu, eivät kirjasen kysymykset ehdi alkaa tuntua toistolta. Neruda osaa yllättää, muuntua, katsoa kaikilta kanteilta ja vielä siltäkin joka jää yli. Hän on lyyrinen:
Kuuletko keskellä syksyä / keltaisia räjähdyksiä? 

Ja hauska:
Loukkaavatko kärpäset mehiläisiä / jos valmistavat hunajaa?


Mutta myös dramaattinen:
Etkö näe uhkaa / unikon verestävässä silkissä?

Ja melankolinen:
Onko tämä jatkuva suru / käsky vai taistelua?



Tykkäsin tästä kirjasta oikeastaan jopa enemmän nyt kuin 10+ vuotta sitten. Tai ainakin hiljennyin pitemmäksi aikaa sen kysymysten äärelle. Ja se on jo saavutus sinänsä!

Summa summarum: Voinko kysyä kirjaltani / onko totta että minä sen kirjoitin? Tätä pientä helmeä sopii suositella myös niille, jotka eivät niin innostu runoista.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja


Monet meistä ovat jo hukanneet vesilinnun sydämensä. Monilla se kuitenkin vielä sykkii heikosti. Toiveeni on, että kirjani voisi elvyttää heikosti sykkivät sydämet tai siirtäisi luonnolle kuolleen sydämen tilalle uuden vesilinnun sydämen.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja. 
Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä.
Otava 1991

Suomen kansan suhde lintuihin on aina ollut läheinen, ja se näkyy kansanperinteen paljona. Lintuaiheista traditiota on valtavat määrät: taruja, loruja, myyttejä, uskomuksia, astioita, tauluja, tapoja. Saamessa laitettiin tyttölapsen komsion ylle riekon siivet, kynnet ja nokka, jotta tyttö varttuisi puhtaaksi kuin talvinen riekko. Talonpoika veisti puhdetöinään kattokäen joululinnuksi pirttiin. Kansa tietää, että jos ripustaa koskikaran kaulaan, saa siitä menestystä metsällä ja käräjillä. Huhutaanpa myös, että erään luostarin liepeillä kasvaa hanhia synnyttävä puu!

Vaikka kansan lintutuntemus oli usein pikkutarkkaa, paljon on ollut myös luuloa. Jopa itse Carl von Linné uskoi pääskysten talvehtivan järvien pohjamudissa, josta ne keväisin nousivat esiin! Ja kun Yrjö Koskinen runoili, kuinka kaukana korvessa "käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää", hän tuskin tiesi, että naaraskäki ei kuku.

Pääskyjä nostetaan verkolla jään alta. Olaus Magnuksen mukaan (1555)

Rakenteeltaan kirja jakaantuu kolmeen siiveniskuun. Ensimmäinen esittelee lintuperinnettä yleisesti ja toisessa tutustutaan lintulajeihin yksi kerrallaan. Oman lukunsa saavat mm. joutsen, alli, kurki, västäräkki, kiuru, kuin  myös eksoottinen kuningaskalastaja. Kolmas ja viimeinen siivenisku on tunnelmasta sakea Kaarlo Sarkian runo.

Yhdestä puusta vuoltu Karjalan käki

Tarinautti lokikirjaan: Tähän kuuluisi nyt kuusi riviä ylisanoja. Mutta koska kuudennen rivin lopussa kuitenkin toteaisin päässeeni vasta puoliväliin, tyydyn huokaamaan: ihana kirja! Tämä on täydellinen tietokirja juuri minulle, lintujen ja runouden rakastajalle, alati uteliaalle sielulle. Lainasin tämän kirjastosta, ja puolivälin paikkeilla löysin itseni huutonetistä ostamassa tätä kirjaa :)
Kirjassa on (minun makuuni, anyway) juuri oikea cocktail tiedettä ja taidetta, eikä Järvinen selvästikään pelkää puolivillaisen luonnontieteilijän leimaa.
Vahva edustus on perinteisellä taiteella, Suomen kansan rakastetuimmilla linturunoilla ja -kuvilla. (Kuinka moni muistaa, kuka veljeksistä von Wright maalasikaan Taistelevat metsot? ;) Minä en muistanut, tämän jälkeen muistan*.)

Matti Karppanen: Sinirintoja Kilpisjärvellä villapajujen kukinnan aikaan (1935)

Kansanrunoja kirjassa on itsestäänselvästi paljon. Kalevalaa useammin ääneen kuitenkin pääsee sen sisarteos Kanteletar, joka lyyrisempänä on luonnonläheisempi ja linturikkaampi kuin kaikkien tuntema veljensä. Naiset ja linnut tuntuvatkin aina kuuluneen kansan silmissä yhteen:

Meist'on hanhi hautumassa,
meistä joutsen joutumassa,
sorsanen sorenemassa,
vesilintu vertymässä. 
- Kanteletar-


Yli 3000 vuotta vanhoja joutsenkuvia Äänisjärven itärannan kallioissa. 
Aihe liittyy maailmansynty-taruihin ja tähtitaivaan kuvioihin.

Rakastetut runoilijamme ovat  näkyvästi esillä. Eino Leino, V.A. Koskenniemi, Aaro Hellaakoski ja monet muut ovat heittäytyneet lintujen innoittamiksi. Omiin suosikkeihini kuuluu tämä Ilmari Pimiän runo:

Ylitse kuulaan kimmeltävän veen
käy lokkein lento yössä hiljalleen.
Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa.
Kuin laulu kuoleva 
soi siipein kahina! -
Ja laine vierii rannan ruohikoissa.

Ne lentää, laumat lumivalkeat
ja suurten merten taakse katoovat.
Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
kuin linnut tumman veen
elämä murheineen
noin katoo - eikä koskaan enää palaa.

Klassikoiden lisäksi Järvinen esittelee myös uudempaa, monelle tuntemattomampaa lyriikkaa. Esimerkiksi saamelaisrunoilija Nils-Aslak Valkeapään hienoa runoutta esitellään ilahduttavasti useamman näytteen voimin.

Tuuli jutaa tuntureita
syksy riisuu sydämeni
riipii lehdet

Jäähtyvillä järvillä 
huutelevat vielä hanhet

- Nils-Aslak Valkeapää -


Toisessa päässä ovat ikivanhat, runouden kartalta kadonneet aarteet. Miten hykerryttävästi ennen(kin) on osattu runoilla!

Kanna korppi huoliani
Lampiin kalattomiin
Aivan ahvenettomiin! 
Älä kanna kalalliseen:
Kalat kaikki huolestuupi
Ahevenet alas mänööpi,
Hauvit halkiaa surusta,
Sären lillit liukenööpi,
Muijek mustaksi tulisi,
Minun hoikan huolistani,
Minun mustan murhettani.

- Keskiaikainen kansanruno-

Akseli Gallen-Kallela: Tuonelan joutsen

Myös tietopuoli oli kirjassa vaikuttava. Tiesittekö, että Arabiemiraateissa on metsästyshaukoille oma, huippuvarusteltu sairaala? Tai että harakan nauru on itse asiassa sen varoitusääni? Kiehtovaa oli myös tutustua eri maiden ja kansojen lintuperinteeseen. Esimerkiksi huuhkaja on pirun lintu melkein kaikkialla paitsi Japanissa, jossa se on pyhä. Tataarit taas uskovat, että sielut sikiävät maailmanpuussa, josta ne lentävät linnunpoikasten hahmossa maan päälle.

Haukkametsästystä Pohjoismaissa. Yksityiskohta Rogslösan kirkon portista Itä-Götan maalta 1100-luvulta. 

Huh, tulipa pitkä postaus! Enkä vieläkään malttaisi lopettaa... Antakaa anteeksi - tai vieläkin parempaa: lukekaa tämä kirja!

Summa summarum: Se joka on perinyt vesilinnun sydämen, elää sovussa luonnon, ihmisten ja oman itsensä kanssa. Ihana tietokirja kaikille luontoa ja/tai lintuja rakastaville!

* Se oli Ferdinand.