bg

Free background from VintageMadeForYou

maanantai 28. helmikuuta 2011

Luis Sepulveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja


Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanien henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

Luis Sepulveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja. 
Un viejo que leia novelad de amor. 1989

Vanha mies, Antonio Jose Bolivar Proano, asuu equadorilaisessa vuoristokylässä. Mieluummin kuin suree malariaan kuollutta vaimoaan ja muistelee viidakossa viettämiään vuosia, hän lukee rakkausromaaneja.Hänen ystävänsä, kahdesti vuodessa kylässä käyvä hammaslääkäri, on juuri tuonut vanhukselle kaksi lupaavan surullista rakkaustarinaa, kun hänet repäistään pois kirjojensa parista. Eräs kirottu gringo on näet tappanut oselottinaaraan pennut,ja nyt surusta sekaisin olevasta naaraasta on tullut ihmisverta janoava peto. Vain Antonio Jose voi auttaa, sillä shuari-heimon luona eläessään hän oppi viidakon tavoille. Nyt hänen on siis löydettävä kissapeto ja tapettava se, ennen kuin se ehtii tappaa lisää...

Tarinautti lokikirjaan: Aloin lukea tätä kirjaa vastauksena Satun minihaasteeseen, jossa on aiheena Latinalainen Amerikka.  Pidin kirjasta jo sen "ympäristötietoisen" aiheen vuoksi,  mutta kirjan graafisuus oli minulle lopulta liikaa. Kun puolivälin paikkeilla ymmärsin, että tähänastinen väkivalta oli vasta alkusoittoa, päädyin jättämään kirjan kesken. Harmittaa! Mutta itseni tuntien tämä ratkaisu oli kohdallani paras. Herkkyyteni vuoksi en ole vuosikausiin katsonut kauhuelokuvia enkä kovaksikeitettyjä trillereitä, harvoin edes luen niitä samasta syystä. Dekkareiden ystäville, siis kovapintaisemmille lukijoille kuin minä, voin tätä kirjaa lämpimästi suositella.  Tavallaan kyseessä onkin dekkari, jahdataanhan tässäkin kylmäveristä ja arvaamatonta tappajaa... Kirjalla on myös vahva moraalinen viesti, joka ei jää epäselväksi. (Sen verran paljon kirja kiinnosti, että lunttasin loppuratkaisun.) Summa summarum: Rousseaun maalaus sopii kirjan kanneksi kuin valettu. Hyvä kirja, mutta kanttini ei kestänyt loppuun. 

P.S. Minihaastetta varten luen nyt Naipaulin Miguel-kadun väkeä, jossa tuskin tulee sama ongelma vastaan.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa


Se kysymys, johon minun täytyy löytää vastaus, on tämä: miten ihminen päätyy pisteeseen, jossa on valmis riistämään toiselta hengen? Miten siihen tilaan joutuu? Niin pitkälle? Ja: kuinka suuri on mahdollisuus, että se toistuu? Jatketaan nyt vain kirjoittamista, pitää vain rauhallisesti jatkaa. Kuulemma se auttaa.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. 
Alankomaat 2006. Suomentanut Titia Schuurman.

Hollantilainen Heleen on saapunut kolmanteen elämänvaiheeseen, siihen jossa kärsitään kuumista aalloista, lapset ovat kasvamassa pois äidin suojelevien käsivarsien ulottuvilta - ja äkkiä syliin tipahtaa uusi hoidettava: oma äiti. 
Kun Heleenin äiti saa aivoinfarktin ja hänellä todetaan vaskulaarinen dementia, Heleenin elämä muuttuu ravaamiseksi kodin,yrityksen ja hoitokodin välillä. Äiti, jonka kanssa Heleenillä on lapsuudesta asti ollut kana kynimättä, soittaa 14 kertaa päivässä, leikkaa nimilaput irti vaatteistaan, kamppailee pystyäkseen kommunikoimaan (tuo haukkunokkainen haikara!) ja ailahtelee pahemmin kuin murrosikäinen. Hyvinä päivinä hän itse tajuaa tilansa säälittävyyden, sitten taas vajoaa sumuun. 

Heleen huolehtii äidistään minkä ehtii, pyörittää puutarhayritystään, ja vähenevästä energiasta pitäisi riittää myös teini-ikäiselle maailmanparantajatyttärelle. Ja vielä pitäisi jaksaa huomata aviomieskin, joka on Hollannin kiltein, mutta kun ei haluta niin ei vaan haluta... vai olisiko paras vaan panna haluttamaan, niin kuin äidillä oli ennen tapana sanoa? Äidin tila huononee, tytär rakastuu renttuun, yrityksessä töitä riittää ja miehenkin säkissä alkaa pohja jo häämöttää... Heleen väsyy yhä enemmän, "lyhyesti sanottuna: tämä kaikki alkaa käydä vähän liiaksi Heleenin voimille." Lääkäri kysyi minulta, olenko samaa mieltä. Sanoin äkkiä levottomana: Yleensä kestän kyllä yhtä ja toista.

Tarinautti lokikirjaan:  Luulin lukeneeni dementia-aiheisia romaaneja ennenkin, ja olenhan minä lukenutkin - mutta en tällaisia, en näin läheltä. En voi sanoa, että pidin tästä kirjasta. En voi sanoa, että se oli huono. Lopulta ahmin sen kuin dekkarin. Kirjan tyyli on rempseä ja ronski. Hurttia huumoria riittää, ja sitä myös tarvitaan koska aihe itsessään ei naurata yhtään. Sekä kertojan että lukijan mukavuusalue ylittyy monta kertaa, kun äidin sairaus kuvataan inhorealistisen tarkkaan. Paljon huomiota saavat myös Heleenin vaihdevuosivaivojen ja rupsahduksen monet muodot, joita myös kuvataan yksityiskohtia myöten. Rehellistä puhetta niin haluttomuudesta kuin monesta muustakin asiasta.Kirjan loppua myöten tunnelma tiivistyy, jännitys säilyy loppuun asti - ja loppuratkaisu onnistuu kuin onnistuukin yllättämään. 

Kirjan nimi saa minulta harhaanjohtavana risuja. Pojan seksielämään ei lopulta puututa juuri lainkaan. 17-vuotias poika on vain statisti ja etähenkilö, hän kun on viettämässä välivuotta Australiassa. Tuli tunne, että nimi on annettukin lähinnä huomionherätysmielessä. Ruusuja sen sijaan saavat kirjailijan oivaltavat havainnot, jotka maustoivat kirjaa. Yllättävää muuten, miten vähän poikia potilailla oli. Melkein kaikilla oli seuranaan tytär.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Yashar Kemal: Linnut ovat lähteneet


Ne saapuivat tulva-aaltoina peittäen taivaan lukemattomina laumoina, kuin perhosparvet... niiden siivet hipaisivat korviasi, käsiäsi, kasvojasi. 
Siihen aikaan oli lintuja, jotka olivat aivan sinisiä... välkehtivää, tahratonta, sineä, joka täytti silmäsi sinisellä ja sielusi valon tulvahduksella, koko maailmankaikkeus säkenöi sinistä, puhdasta, valonhohtoista, riemullista sineä. Nuo linnut värjäsivät kaiken siniseksi, jopa yön ja kuutamonkin.

Tällaista oli ennen muinoin Floryan tasangolla, kun linnut syksyisin saapuivat ja lapset pyydystivät niitä myytäviksi Istanbulin toreilla. Ihmiset ostivat niitä päästääkseen ne vapaiksi, ja ne lensivät riemuissaan suoraan Jumalan luokse ja rukoilivat vapauttajansa puolesta. Mutta nykyään ihmiset vähät välittävät. He eivät enää käy kirkoissa ja moskeijoissa, ja jos käyvätkin niin tulevat sieltä ulos sen näköisinä kuin olisivat juuri taistelleet siellä Jumalaa vastaan jättäen sinne kaiken valon kasvoiltaan. Siniset linnut ovat lähteneet, ja vieneet mukanaan myötätunnon maailmasta.

Tarinautti lokikirjaan: Saatuani päätökseen loistavan Rakkauden Aikakirjan halusin vielä viivähtää suuresti rakastamassani turkkilaisessa sielunmaisemassa. Toinen kriteeri oli, että kirja ei saanut olla paksu;  500-sivuisen järkäleen jälkeen kaipasin jotakin lyhyttä. Näin ollen tämä kestosuosikkini Kemalin pienoisromaani oli luonnollinen valinta.

Kemal on armoitettu kertoja, hänen kielensä lumoaa: ihmisten kasvoilla leimahtelee parantumattoman surun salamia, lintuja sataa ja ihmisen leukakin ilmentää ikävää. Toisaalta, yhtä lailla kuin runollinenkin, Kemal osaa olla myös rujo. Tässä kirjassa on rujoutta paljon. Kontrasti runollisen, kauniin menneisyyden ja rujon nykyisyyden välillä on kouriintuntuvan sakea. Kemal kuvaa ihmisten luonteita hyvin tarkkanäköisesti, jopa raadollisesti.

Vaikka kirjan esipuheessa mainittiin Kemalin optimismi, tämän kirjan loppu mielestäni lähentelee lohduttomuutta. Kemal ei pelkää kärjistää, ja mistä hän sitten kirjoittaakin niin hänen tekstilleen on ominaista runsaus ja ylenpalttisuus (voisin kai kutsua sitä liioitteluksi mutta en kuitenkaan kutsu). Summa summarum: tämä on mieleenjäävä, haikea, runollinen ja rujo Diogenes-tarina vanhuksesta ja pojista, jotka etsivät myötätuntoa suurkaupungin kaduilta ja toreilta. Päättäköön kukin itse, haluaako lukea vai ei.

P.S. Seuraavaksi siirryn entisaikain Turkista nykypäivän Hollantiin lukemaan äidille Punahilkkaa... mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.

torstai 24. helmikuuta 2011

Elif Shafak: Rakkauden aikakirja


Jos haluaa vahvistaa uskoaan, on pehmettävä sisältä. Jotta usko olisi kivenkova, sydämen on oltava untuvanpehmeä. 
Näin kuuluu yksi Rakkauden neljästäkymmenestä säännöstä, jotka muodostavat kirjan henkisen selkärangan. Englanninkielisen alkuteoksen nimi onkin Forty Rules Of Love, ja se on tälle kirjalle mielestäni osuva nimi. Vaikka kirjassa puhutaan säännöistä, kyse on enemmänkin epäsäännöistä, jotka haastavat ihmisen avaamaan sydämensä ja kyseenalaistamaan kaiken mistä uskoo onnensa olevan kiinni - sillä vain avoimen sydämen voi Rakkaus täyttää.

Tarina liikkuu taitavasti kudottuna kahdessa ajassa: 2000-luvun Yhdysvalloissa kotirouva Ella elää  näivettyneessä avioliitossaan kuin sisustuslehden sivulla ja lukee Suloista Rienausta - kirjaa joka kertoo 1200-luvulla eläneestä dervissirunoilija Rumista. Ellan ja Rumin lähtökohta tarinan alussa on sama: kumpikin on ulkoisesti menestynyt, mutta sisäisesti heitä kalvaa tyhjyys. He kaipaavat jotain, vaikkeivät tiedäkään mitä... Mutta kaikkeus tietää, se kuulee heidän kaipuunsa ja vastaa: kumpikin kutsutaan muutoksen tielle.

Älä ole levoton sen tähden, minne tie johtaa. Keskity sen sijaan ensimmäiseen askeleeseen. Se on vaikein osa, ja siitä olet itse vastuussa. Kun olet kerran ottanut sen askeleen, anna kaiken mennä niin kuin se luonnollisesti menee,  ja muu seuraa perässä. Älä kulje virran mukana. Ole virta.


Matkalle lähdettyään niin Rumi kuin Ellakin saavat huomata, että tie ei ole helppo. Kuten Suloisen Rienauksen kirjoittaja, salaperäinen Aziz Zahara sanoo, hengellisyys ei ole vain jokin uusi kastike samaan vanhaan annokseen. Edetäkseen tiellä heidän on luovuttava varmuudestaan ja turvallisesta tylsyydestään, avattava sydämensä vaaroille... ja ennen kaikkea surulle.

Tarinautti lokikirjaan: Ostan harvoin kirjoja sikana säkissä, siis lukematta niitä ensin. Tämän ostin. Ja oikein tein! Tämä kirja on hengästyttävän hieno. Eikä vain hieno, vaan tärkeä: kauniisti ja ymmärtävästi se murtaa ennakkoluuloja ja jyrkkiä rajoja uskontojen ja kulttuurien - niin, jopa ihmissydänten- välillä, paljastaen niiden kaikkien yhteisen ytimen. Lisäksi rakastin sitä, kuinka kukin vuorollaan pääsi tarinan kertojaksi: paatunut tappaja, puhdassydäminen portto, kuolemaa odottava spitaalinen, lempeä juomari, väkivaltainen vartija, Rumin kaksi poikaa joista toinen on katkera isälleen, arvostettu saarnamies ja paheksuntaa herättävä suufimystikko... kaikki he avaavat lukijalle uuden näkökulman tapahtumiin, kukin oman sydämensä valossa (tai pimeydessä). Tätä kirjaa ei kannata karsastaa edes niiden, jotka saavat näppylöitä sanoista kristinusko, islam ja uskonto. Itse asiassa juuri heidän tämä kirja kannattaisikin lukea... ja yllättyä positiivisesti. Tämä kirja kipusi samantien epäviralliseen "Top Ten"-listaani. Lukekaa ihmeessä... jos uskallatte! Saattaa nimittäin käydä niin että muutos kutsuu myös teitä... ;-D

P.S. Leena Lumen hienossa blogissa on seikkaperäinen kirjailijaesittely Elif Shafakista. Kannattaa tutustua jos haluatte tietää lisää naisesta tarinan takana.

P.P.S. Rakkauden Aikakirjalla vastasin Satun minihaasteeseen. Olikin juuri sopivan pieni haaste minulle. Seuraavaa haastetta jo innolla odottelen...

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat


Teltta oli vain kahden metrin pituinen, mutta kun nyt näen sen silmissäni, on kuin katsoisin ovelta yhteen Talvipalatsin isoista saleista ja valo virtaisi sisään kaukaisista ikkunoista. --- Näkymä ei tosin avautunut Nevalle ja siinä ajelehtiville jäälautoille, mutta kylläkin Isolle Dyynille ja auringonnousulle.

Näyttelijä-kirjailija Vivi-Ann Sjögrenin matkakertomus Marokon aavikolta, josta hän espanjalaisen miehensä Pacon kanssa löysi henkisen kotinsa pieneltä keitaalta paikallisen berberiheimon luota. Tuaregit, myös sinisen hunnun kansana tunnetut, avasivat sydämensä eurooppalaisille vierailleen, pitivät heistä huolta kuin vanhemmistaan ja jakoivat heidän kanssaan kaiken. Vuosien myötä pariskunta palasi keitaalle yhä uudestaan, ja syvä molemminpuolinen kunnioitus ja ystävyys kasvoi heidän ja heimolaisten välille. Tässä kirjassa äänen saavat viimeiset alkuperäiset ihmiset - he, joita turistit monesti kohtelevat kuin ilmaa. Silti tuaregien vieraanvaraisuus on järkkymätöntä: 

Emme me arvosta rahaa vaan ystävyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä. Me näemme vain sydämen, Ahmed sanoi. - Ainoastaan sillä on todellista merkitystä.

Tarinautti lokikirjaan: Olen pitänyt kaikista kirjoista joita olen Sjögreniltä lukenut. Ja tämä on niistä kaikista hienoin! Tutustuminen hämmästyttävään elämäntapaan äärimmäisissä oloissa oli järisyttävä kokemus. Tämän kirjan lukeminen käy retriitistä jo sinänsä - ja koska luvut ovat lyhyitä ja kieli helppolukuista, tämä kirja sopii mainiosti pätkissä luettavaksi "ensiavuksi" akuuttiin stressiin. Saharan luonto ja ihmiset saavat asiat asettumaan oikeisiin mittasuhteisiinsa... mutta varoituksen sananen: tätä kirjaa ei missään nimessä kannata lukea, jos ei ole valmis kyseenalaistamaan oman elämäntapamme erinomaisuutta, kuten vaikkapa sitä miksei meilläpäin ole tapana, että jokainen perhe "adoptoi" ikioman köyhän - ei siis lasta vaan aikuista, joka ei jostain syystä selviä yksin. (Ja tämä siis köyhille annettavien kymmenyksien sekä almujen lisäksi! Eivätkä kyseessä ole mitkään öljyseikit vaan niukkuudessa elävä kansa jossa perheessä on tasan yksi leipäliina.) 

Kirjan loppupuolta leimaa vääjäämätön surullisuus erään aikakauden lopusta. Haikein mielin hyvästelin tämän kirjahelmen, Iddirin, Mohammedin, Salemin ja muut, joiden vuosituhantista elämäntapaa ei ehkä pian enää ole.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Ludvik Askenazy: Siinä maassa kultainen kilpikonna tanssii kuutamossa

Slovakia on pieni maa, jossa on lukuisia lähteitä, vanhoja muureja, vuorikauriinpolkuja, vihreitä pilviä ja syviä kaivoja. Slovakialaiset isoisät kertoilevat tarinoita silloin kun ukkonen käy, ja kaikkein mieluimmin sinisten elosalamoitten aikaan. Slovakiassa näet pääasiassa isoisät kertovat tarinoita. Kun alkaa sinisten salamoiden aika, sanovat lapset: "Ohoi, nyt tästä sukeneekin sininen tarinahetki".

Tämän kirjan alaotsikko voisi olla vaikkapa "maailman ympäri viidessä tarinassa". Ludvik Askenazy vie (ääneen)lukijansa ja kuulijansa satujen siivin Gruusiasta Slovakiaan, Kameruniin, Burgundiin (jossa isoäidit eivät ryhdy edes aloittamaan satua ilman viinitilkkasta) ja lopulta Andalusiaan. Matkan varrella tavataan ikimuistoisia tuttavuuksia kuten parooni Edestakaisin ja Tarkkanaolon hidalgo Don Filip Varovainen, vesihiisien ja rumilusten päällysmies Janko sekä Tabibi, joka asuu Tummien sadepilvien alla voitetusta pelosta vasemmalla. Sadut ovat pitkähköjä, joten ihan pienet lapset eivät ehkä jaksa keskittyä kokonaisen tarinan verran. Näissä saduissa huumori kukkii ja aikuinenkin saa vähän väliä naureskella partaansa -ja muhiipa pinnan alla syvempien vesienkin kaloja:
"Se sitten siitä ja valmistaudutaan häihin. Mutta älä kuvittelekaan, että minä sinun kanssasi mistään ikkunoista tulen hyppelemään. Kun kansa on kylläinen, ei sen kuninkaan tarvitse ryhtyä mistään ikkunasta loikkimaan." Niinpä!

Tarinautti lokikirjaan: Tämä viehättävä kirja on helmi satukirjojen joukossa. Sadut ovat salaviisaita, erikoisia ja valloittavasti kerrottuja. Sopii niin lapsellisille kuin lapsettomillekin lukijoille. Varauksettomat suositteluni - ja jos pidätte tästä, sopii hankkia käsiinsä myös saman herran toinen kirja, Siinä maassa ketut soittelivat nokkahuilua.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


Minä säälin Thomas Daviesia että jos saa sateessa kuolemantaudin,
sääli on säie Taivaan armoa ihmisessä,
onhan kaikilla Luojan luomilla sydän vasemmassa rinnassa vaikka kaloista ja käärmeistä ja liskoista en tiedäkään, Thomasin vaimo kuoli ja yksitoistavuotias tytär on syntymästään saakka toistaitoinen ja kuuden vanha poika pienikokoinen ja heiveröinen ja omituinen eikä tappeluissa pärjää

Finlandiallakin palkitun Kristina Carlsonin romaani pienestä brittiläisestä kylästä, jossa aikansa julkimo Charles Darwin ajoittain piipahti asumassa. Kyläläiset kyttäävät mielellään toisia ja varsinkin herra Darwinin puutarhuria, Thomas Daviesia, joka on hullu mutta ei itseään sellaiseksi tiedä... hyvän tammipuisen sängynkin särki ja poltti! Sitä kylässä yhä kauhistellen muistellaan.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja jäi minulta kesken. Jäi, vaikkei edes ole paksu. Ei siksi että olisi huono, kirjassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Ensimmäiset kymmenen sivua jaksoin jopa nauttia kirjan hengästyttävästä kielestä, sitten aloin väsyä ja rasittua kun oli niin monta minua kertojina enkä vauva kainalossa oikein tarpeeksi osannut keskittyä ja seli seli, siis lyhyesti: putosin kärryiltä. En aivan ehtinyt tajuta kuka tapettiin ja miksi, enkä enää jaksanut plärätä taaksepäin ottamaan selvää. Ehkä palaan tähän myöhemmin, ehkä en. Aika näyttököön senkin. Mutta Carlsonilta haluan ehdottomasti lukea Maan Ääreen, jo siksikin että Siperia minua kiehtoo.


sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Dostojevski: Valkoisia öitä

Oli ihmeteltävä yö, yö, jollaista vain nuorena eletään, arvoisa
lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla
taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:
"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia,
pahoja ihmisiä?"


Fjodor Dostojevskin haikean paatoksellinen kertomus neljästä yöstä Pietarista: erakon elämää viettävä, henkisesti epävakaa nuorukainen kuljeskelee yksinänsä pitkin Pietaria.

Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen
tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin
tahtoisivat sanoa: -- "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan
kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."
Taikka: -- "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."
Taikka: -- "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."
Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee
tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona.




"Action" alkaa, kun kertoja kohtaa kohtaa kauniin Nastjenkan, joka puolestaan rakastaa toista. Nastjenkallekin eristys on tuttua, tosin pakosta: mummonsa hameeseen parsinneulalla kiinnitettynä (kyllä, luit ihan oikein) hänen elämänsä on ollut hyvin yksinäistä, kunnes rakkaus hänet löysi. Neljän yön ajan kertoja ja Nastjenka yhdessä odottavat neidon rakastetun paluuta, ja vahva kiintymys kasvaa heidän välilleen.

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän novellin netissä, projekti Gutenbergin kautta. Ehkä tarinan paatokseen olisi suhtautunut kärsivällisemmin sohvannurkassa kuin tietokonetuolissa, mutta joka tapauksessa tarina imi mukaansa niin että luin sen yhdessä illassa. Nykylukijan vinnkelistä henkilöiden puheenparsi on kovin koominen:

"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"

"Niin, niin!"

"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"

"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"

"Minä olen -- tyyppi."


Niin tai näin, tämä pieni romanttinen tarina oli mukava välipala paksujen romaanien välillä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen siis!

lauantai 19. helmikuuta 2011

Anna Gavalda: Karkumatka

Tämän kirjan nimi kertoo kirjasta oikeastaan kaiken: sisarusparven reissu tylsiin sukuhäihin menee "vähän pitkäksi". Viikonlopun ajan ollaan taas nuoria ja huolettomia, muistellaan lapsuutta ja pidetään siitä kiinni ennen siteiden höltymistä.

Meidän mielessämme liikkuu paljon kaikenlaista.Paljon kaikenlaista,mikä on kaukana muukalaisvihamielisistä jupinoista. Musiikkia ja kirjailijoita. Polkuja, käsiä, ketunpesiä. Visakuittiin piirrettyjä tähdenlentoja, irtirepäistyjä sivuja, onnellisia ja kamalia muistoja. Pintaan nousevia lauluja ja värssyjä. Arkistoituja viestejä, järisyttäviä kirjoja, pehmonalleja ja naarmuuntuneita levyjä. 

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin kaksi muuta kirjaa, Kimpassa ja Viiniä keittiössä. Kimpassa oli niin hyvä että kipusi lempikirjalistalleni, Viiniä Keittiössä oli myös kovasti minulle mieleen. Niitä vasten tämä oli pettymys. Olihan se nokkela ja olihan se tavallaan myös hauska, mutta... jotenkin jäin ulkopuoliseksi näiden neljän sisaren hihittäessä keskenään omille jutuilleen... vaikka se oli kai tarkoituskin. Koko kirja tulee itse tiivistäneeksi itsensä, tai ainakin lukukokemuksen joka minulle jäi kirjasta käteen:

Sen jälkeen puhuimme siskojen välisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.
Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.

J.W. von Goethe: Taru käärmeestä ja liljasta


Suuren virran varrella, jonka runsaat sateet olivat juuri paisuttaneet yli äyräittensä, nukkui vanha lautturi majassaan päivän vaivoista uupuneena.
Näin alkaa Goethen vuonna 1795 julkaisema Das Märchen, suomeksi ilmestynyt Aila Meriluodon kääntämänä nimellä Taru Käärmeestä ja Liljasta. On vihreä käärme, on kaksi virvatulta, lyhtymies, kivettynyt mopsi, kaunis Lilja sekä tietysti prinssi, joka kysyy:

Onko minun yhä vain kierrettävä murheellista kehää joen yli ja takaisin? Ei, vielä on minun rinnassani kipinä vanhaa sankarimieltä, hulmahtakoon se tällä hetkellä viimeiseen liekkiin! 


Tarinautti lokikirjaan: Mitä sanoisin tästä pikku opuksesta? Outo, erilainen, kiehtova... pidinkö siitä? En ole varma. Varmaa on, että se jää pitkäksi aikaa mieleeni kummittelemaan, herättämään kysymyksiä. Ja voiko kirjalta oikeastaan muuta vaatiakaan?

Viulunsoittaja katolla

"Herra siunatkoon tsaaria ja varjelkoon meitä häneltä." Näin lausuu Anatevkan rabbi musikaalissa Viulunsoittaja katolla - ja viisaasti lausuikin! Valitettavasti Herra ei ehtinyt hätiin ennen santarmien tuloa...
Pieni Anatevkan juutalaisyhteisö elää perinteisiinsä tukeutuen. Ajat ovat muuttumassa, sen saavat kipeästi kokea myös köyhä maitomies Tevje, hänen vaimonsa Golde ja heidän viisi tytärtään, joista vanhimmilla alkaa olla naimaikä käsillä. Mutta aviomiehen valinta ei olekaan ihan niin helppoa kuin ennen, nykyajan nuoriso kun on kovin vaateliasta... Tevjen tyttäretkään eivät tyydy vanhempien valitsemiin sulhasiin, vaan sotkevat koko jutun rakkaudesta vouhottamalla. Miten käy perinteiden - ja miten käy koko kylän?

Tarinautti lokikirjaan: Riipaiseva, hauska, hyvin lämmin ja inhimillisyyttä tihkuva on tämä musikaali, jonka sain kunnian käydä katsomassa ensimmäisten joukossa Oulun kaupunginteatterissa. Oma rakkaussuhteeni Viulunsoittajaan on lyhyt mutta kiihkeä: kymmenisen vuotta sitten katsoin Norman Jewisonin klassikkoelokuvan, ihastuin ja siitä pitäen olen tahtonut nähdä sen livenä. Ja nyt siis toiveeni toteutui! Arvannette, että olin jännittynyt! Kun menee katsomaan tarinaa josta hurjasti pitää, on olemassa suuri vaara että pettyy. No petyinkö? Vastaan...

...että...

EN! Esitys oli juuri niin hieno kuin olin kuvitellutkin, Uotisen koreografiat vaikuttavat ja itse tarina hienosti kerrottu. Suuri kiitos onnistumisesta menee roolituksen nimiin: Karismaattinen Kari J. Ristolainen oli maitomies Tevjenä täysosuma, samoin Anneli Niskanen oli loistava Golde. Muukin miehistö teki roolinsa hienosti, Jerry Bockin kaunis musiikki pääsi oikeuksiinsa, juutalaisten hääilo hulppeine tansseineen todellista iloa silmälle ja sydämelle, puvut kauniita ja ja ja...

Oikeastaan ainoa mistä EN pitänyt oli Tevjen painajaisuni. Siinä mentiin mielestäni vähän yli: meno muistutti paikoin jo b-luokan kauhuleffaa ja volyymi oli niin kaukana kaakossa että sanoista ei saanut selvää. Olihan farssiksiheitto ja rankka liioittelu toki ihan tarkoituksenmukaista Tevjen pikku kepposta ajatellen, mutta olisi asia tullut harvinaisen selväksi vähän vähemmällä infernollakin. Tai ehkä minä vain olen kalkkis! :-D

Niin tai näin, tässäpä oiva tapa viettää ikimuistoinen ilta, itkeä ja nauraa ja ihastella, toki myös vihastella varsinkin näytelmän lopussa joka on niin kirpeä juuri siksi kun tietää sellaista todella tapahtuneen ympäri Eurooppaa... ja jossain muualla sitä tapahtuu tänäkin päivänä... Mutta nyt olen taas vaarassa eksyä aiheesta, en siis enää muuta sano kuin että suosittelen kaikille jotka paikalle pääsevät! Ja ne jotka eivät pääse, voivat lukea Sholom Aleichemin kirjan Tevje, Maitomies. Itsekin aion sen hakea kirjastosta heti kun monilta muilta keskeneräisiltä lukuprojekteiltani ehdin.

Tarinautilus saapuu

Tarinautti lokikirjaan:

Olemme juuri saapuneet suurelle Blogistanian merelle. Minä ja uskollinen kelluva kirjastoni Tarinautilus olemme ottaneet kurssin kohti uusia lukuelämyksiä, joitten seassa saarina kohoilee myös muuta taidetta ja kulttuuria aina sen mukaan miten ja milloin niistä ja niitä nautin. Tahti on sama kuin vuosikertaviiniä juodessa: hitaasti, nautiskellen - mitä parempi kirja, sitä hitaammin! On ilo tutustua teihin, rakkaat tarinauttitoverini! Jätättehän puumerkin lokikirjaan merkiksi käynnistänne. Seikkailu on alkanut jo kauan sitten, ja jatkuu niin kauan kuin mainio paattimme kelluu.