bg

Free background from VintageMadeForYou

perjantai 30. marraskuuta 2012

Kirjatoukan marraskuu


Se on sitten jo melkein joulu! Marraskuu lensi ohi kuin lokkiparvi... alkukuun luin ahkerasti, mutta kuun loppuun ajoittuva Kiitospäivä piti huolta siitä, että lukutahti tyrehtyi lähelle nollaa. Lukujumikin riivasi, kun en millään meinannut löytää fiiliksiin sopivaa kirjaa. Nyt jumitus on onneksi purettu ja lukeminen maistuu jälleen :)
Mutta mennäänpä asiaan. Marraskuussa sain ilon ja kunnian lukea tällaiset kirjat:

Reetta Niemelä: Makkarapiruetti
Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Heidi Linde: Jo nyt on!
Wilkoń & Wilkoń: Otakar Kultanenä
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan
Franzon & Airola: Muuttolintulapsi
Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit & Yölento
Kaisa Leka: I am not these feet
Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia
Joann Sfar: Rabbin katti 2. Maanpäällinen paratiisi
Ulla-Lena Lundberg: Sade
Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa
Astrid Lindgren: Kultasiskoni
Rakel Liehu: Joki sepittää minulle
Joann Sfar: Rabbin katti
Eric Puybaret: Somewhere over the rainbow

Yhteensä: 16
Kotimaisia: 6
Naiskirjailijoita: 9
Euroopan ulkopuolelta: 7
Muuta: Maailmanympäriseikkailuni on nyt loppuun luettu. Enpä lähtiessäni arvannutkaan, kuinka suuresti siitä nauttisin! Mutta nyt olen kyllä kypsä jo palaamaan jouluksi kotiin, tuttujen seutujen ja tunnelmien pariin.

Kirjallisuudenlajeista luin romaanien lisäksi runoja, sarjiksia, kuvakirjoja ja matkakertomuksia. Varsinkin sarjakuvista sain nauttia sekä määrän että laadun puolesta! Uutuuskirjoja mahtui mukaan vain yksi ainoa tällä kertaa. Naisia oli jälleen kerran enemmän kuin miehiä; tämä tendenssi on tahdosta riippumaton, mutta myös kiistämätön fakta. Vaan senpä oikaisen ensi kuussa! Kotimaisia miehiä kehiin :)

Blogistanian Kuopus-kisan joudun jättämään väliin, mikä minua suuresti harmittaa ja sydämelle käy. Mutta koska en koe lukeneeni vuoden lanu-tulokkaista edes jokseenkin kattavaa otantaa, päätin julistaa itseni jääviksi. Olkoon osani ja arpani lanu-lipun kantajana tuoda esille vähän vanhempia, osin jo unhoon painuneita tai muuten vain liian vähän suitsutusta saaneita lasten ja nuorten kirjoja. Siksi olenkin erityisen iloinen, että tämän kuun Elma-patsaan sattui ansaitsemaan juurikin sellainen:

Reetta Niemelä: Makkarapiruetti

Kauneimman kannen valintaan ei tällä kertaa kauan kulunut. Ilona-patsaan tulee pokkaamaan joukko siivekkäitä Afrikasta asti:

A Guide to the Birds of East Africa. Kansi: Alicia McCaldin

Joulukuussa aion tunnelmoida, lukea vanhoja suosikkeja tai muuten sellaisia, joista takuulla tulee hyvä mieli. Ja koska rakastan runoutta ja olen hulluna jouluun, ideoin ilokseni (toivottavasti teidänkin) pienen runojoulukalenterin! Luvassa on ainakin Mika Waltarin, Lassi Nummen, Heli Laaksosen ja Aila Meriluodon ajatuksia joulusta. Tässä pieni maistiainen: 

Joululahjakseni ostan Lemmenjoen kartan.
Kesällähän sitä vasta tarvitsen
mutta lueskelen nyt
talvi-iltoina ennen unta.
Lähetänpä Topille samanlaisen.
Joulukorttina.

~Markku Tanttu~

Joko teillä on joulua rinnassa? Ja mitäpä aiotte lueskella ensimmäisenä adventtina?

torstai 29. marraskuuta 2012

Reetta Niemelä: Makkarapiruetti


Paisumummot ovat tavallisia, mutta tavallisuutta pitäisikin arvostaa enemmän. Kuunnelkaa myös niitä. Kynnysmummot ovat monen mielestä arvoituksellisia, aivan kuten rattimummotkin. Mutta kuunnelkaa  niitä riittävän pitkään ja keskittyneesti. Ilkimummoja ei kovin usein muisteta. Se on väärin! Kuunnelkaa te niitä muidenkin puolesta. Tusinamummoja on tapana laskea silloin, kun ei saa unta. Kuunnelkaa niitä! Pöksymummot valittavat paljon. Mitä siitä! Kuunnelkaa niitä toisella korvalla. Rytmimummoilla on sokerihampaat ja letit. Ne ovat mummoista kauneimpia. Kuunnelkaa niitä. Kuolleenmerenmummot pihisevät paljon. Mutta mollimummot pihisevät vielä enemmän!
SUOJELKAA MUNASTA KUORIUTUVIA MUMMOLAPSIA!

Reetta Niemelä: Makkarapiruetti
Kuvittanut Matti Pikkujämsä
Otava 2005

Punkkimummo menee mattopesulle, lumotulla lapsella on sateenkaarisiivet, pakkasukko tulee Pietarista pitämään hilediskoa horsmille. Reetta Niemelän "ratinat" ovat ihanan persoonallisia, lyyrisiä ja hulvattoman hupsuja.

Pääskynen otti kovat vauhdit ja sukelsi lammen pohjaan, missä kokoontui 
sammakoiden klubi Otsaryppy kahdesti viikossa.

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus löytää aarteita. Tämä kirja on sellainen löytö. Nappasin sen kiireessä kirjastossa veikeän kansikuvan kutsumana, ja vasta kotona älysin, kuinka loistavan valinnan olin summanmutikassa tehnyt. Mummoja mummoja mummoja sai suorastaan ihmeitä aikaan, eli pelasti väsyneen ipanan itkupotkuraivarin kynsistä: kiukku jäi, kun piti kikattaa pappamummoille ja tuhtimummoille, jotka ovat pelottavia mutta viisaita. Tätä kirjaa on sittemmin luettu ahkerasti: näihin tarinoihin ei hevillä kyllästy! 

Pidin tiukasti kiinni sarvisakaroista. Katsoin karttaa ja neuvoin.
Pyöräilimme Utsjoelta Turkuun.

Kirjan rönsyävä fantasia ja moniulotteinen lyyrisyys toi mieleen erään suuren suosikkini, Leena Laulajaisen Lumileopardi tanssii. Silti Makkarapiruetti ei ole mitään copycat-kamaa, vaan raikas ja itsensä näköinen niin teksteiltään kuin visuaaliselta ilmeeltään. Matti Pikkujämsän kuvitus on kekseliäs ja värimaailmaltaan upea! Tämän kirjan ostan ilman muuta omaksi, sekä yleisön että esiintyvän taiteliijan (eli itseni) pyynnöstä. 

Meriavaruuslauluja. Soitan näkymätöntä kitaraa.
Vuu Duu puhaltaa myöhään saksofonia ja heiluttaa tahtia hännällään.

Summa summarum: Alas pilkkusorto, täplätyrannia! leppäkertut huusivat yhteen ääneen ja heittelivät mustia pilkkuja ylös kattoon. Veikeä ja omaleimainen kokoelma proosarunoja tai miksei vaikka surrealistisia novellisatuja ihmeen inhimillisistä eläimistä ja eläimellisistä ihmisistä. 


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast



She didn't buy gas masks. She didn't put change of clothes into the emergency duffel. Because when she lay in bed at night, looking back on the past year, she realized the loss of all that money and the prospect of her children growing up poor had terrified her more than the ghastly scenarios described on the news. And Douglas seemed more afraid of screwing up their finances again and of her walking out on him than he was of terrorists. And yet they moved into a larger house, they soon conceived Laura, and for a while they stopped talking about what really terrified them. They'd found a bogeyman.
It was around that time Douglas bought the gun.

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast
Scribner 2010

On marraskuu vuonna 2009. Olsonin perhe on kokoontunut perinteiseen kiitospäivän viettoon. Tällä kertaa juhlaa ei vietetäkään Eleanor-äidin ja Gavin-isän luona kuten ennen, vaan heidän aikuinen tyttärensä Ginny, joka on yllättäen adoptoinut intialaisen orpotytön, haluaa järjestää tytölleen ikimuistoisen ensimmäisen kiitospäivän ja tarjoutuu emännöimään juhlaa. Paikalle saapuu myös Ginnyn isoveli Douglas vaimonsa Denisen ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta kaikki ei menekään niin kuin Strömsössä, ja veli on kumman kireä... ja samaan aikaan toisaalla, ei kovin kaukana, kaksi lähiönuorta hiipii spraymaalipullojen kanssa erääseen kiitospäivän ajaksi tyhjenneeseen taloon.

Jennifer Vanderbesin tumma ihmissuhdedraama leikkaa veitsenteräviä viiltoja amerikkalaiseen unelmaan, paljastaen pintakiillon alta irvistävät ongelmat sekä alati levenevän köyhien ja rikkaiden välisen kuilun.

Tapahtumien kulkua seurataan vuorotellen jokaisen perheenjäsenen näkökulmasta, joista keskushenkilöksi kohoaa perheen lankoja käsissään pitelevä Eleanor. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden tarinaan tuo keskiluokan vaurauden tieltä häädetty lähiönuori Kijo. Lukija tietää, että tulossa on tragedia, mutta millainen, jää arvailujen varaan. Who will do it? Melkein kaikilla on motiivi, kuka tahansa voi olla se jonka päässä kuuluu naps. Kirja naulitsee lukijansa penkkiin eikä päästä irti, ennen kuin kaikki on ohi.


Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli todellinen page-turner! Tarina koukutti heti ensimmäisellä sivulla, ja jännite kasvoi koko ajan.Tämä ei ole pelkästään plussaa: sivujuonia ja inhimillisiä tragedioita oli tungettu mukaan vähän turhankin reippaalla kädellä. Henkilöistä herkullisin oli Denise-miniä, joka kontrollinhalussaan nyppii kulmakarvansakin puolikaljuiksi. Hienosti rakentuu myös matriarkka Eleanor, jonka tehtäväksi jää pitää kulisseja pystyssä Vietnamin sodasta palanneen aviomiehen vetäytyessä kuoreensa.

Would that be Eleanor's life? No, her mother said. Make the coffee and iron his shirts. Serve him steak au poivre with baked potatoes and kiss him before bed. Say yes if he wants to touch you, even if you are sleeping. Don't ask what's wrong. Pretend everything is fine and soon enough, it will be. There were few marital problems, she added, that couldn't be cured with a baby.
Eleanor said she didn't think Gavin wanted a baby.
Her mother said, "That's why God made safety pins."

Parasta kirjassa oli, että se antoi USA:n talouskuplalle ja taantumalle inhimilliset kasvot. Kaikesta draamasta huolimatta kirja jätti kuitenkin verraten kylmäksi, ehkä siksi että se itse oli kylmä: Vanderbesin  maalaama kuva maailmasta ja ihmisluonteesta on perin synkkä, henkilöiden materialismi ja pinnallisuus menee paikoin jo karikatyyrimäisen paksuksi. Kaiken kaikkiaan lukukokemus jäi kuitenkin selkeästi plussan puolelle. Amerikkalaisen unelman kääntäpuolesta kiinnostuneitten kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja.

Summa summarum: But if someone were to threaten that? Was there a length to which a mother wouldn't go? Koukuttava yhdenpäivänromaani rikkaiden ja köyhien välisestä kuilusta, johon yhä useampi tahtomattaan putoaa.

P.S. Jos jollakulla So American-haasteen suorittajista on vielä Connecticut ruksaamatta, tässäpä yksi tarjokas siihen.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Top Ten Tuesday: To-be-read-again


Olen huono santsaamaan kirjoja. Ja kun sanon huono, niin tarkoitan huono! Edes lempikirjojani en juurikaan "kertaile"; jotenkin on helpompaa tarttua aina uuteen. Mutta se on loppu nyt! Istuin alas ja listasin kymmenen lukemaani kirjaa, jotka tahdon (ja vakaasti myös aion) lukea uudestaan. TBRA-listani kovin kärki näyttää tältä:

1. Richard Adams: Ruohometsän kansa. Luettu ja rakastuttu joskus lukiovuosina, ollut santsijonossa jo monta vuotta.

2. Yashar Kemal: Ararat-vuoren legenda. Toinen lukiovuosien löytö. Kirjan tekemää vaikutusta kuvannee hyvin se, että muistan siitä pitkiä pätkiä ulkoa vielä nytkin!

3. Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Lastenkirja, johon nuorena aikuisena ihastuin. En tosin tykännyt kirjan lopusta, mutta nyt uskon että pitäisin siitäkin enemmän.

4. Juhani Peltonen: Elmo. Yksi kaikkein rakkaimmista kirjamuistoistani koskaan. Tämä opus on kulkenut mukanani Saksaan ja Amerikkaan asti, olen lukenut sen mooonta kertaa ja taas on kohta aika palata sen lumoihin.

5. Nazim Hikmet: Puut kasvavat vielä. "Eniten ihmisessä olen rakastanut ihmisen laulua, ilman ihmisiä pystyin elämään, en koskaan ilman ihmisen laulua. Sattui että petin rakastettuni, hänen lauluaan en koskaan pettänyt." Parikymppisen minäni suosikkirunoilija. Tahtoisin testata, vieläkö kolahtaa... ja jos, niin kuinka lujaa.

6. Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus. Yksi äitini suosikkiromaaneista, ja sittemmin myös yksi omistani. Pari vuotta se on jo hyllyssäni huutanut ja pyytänyt, että lukisin sen jälleen. Ja kyllä varmasti vielä luenkin, ehkä jo ennen kuin tämä vuosi loppuu.

7. Silvana DeMari: Viimeinen haltia. Fantastinen fantasia, jonka lohikäärmettä on jo ihan ikävä...

8. Agneta Ara: Unohdettujen ovien talo. Pidin tästä kuin hullu puurosta - paitsi kirjan lopusta, joka meni yli hilseen niin että pölisi. Olisi hauska nähdä, ymmärränkö siitä toisella lukemalla yhtään enempää.

9. John Fowles: Ranskalaisen luutnantin nainen. Kas tässä kirja, jota vihasin! Olin näet lukion kolmannella, tämä piti lukea ja vääntää siitä essee. Muistan että kyllästyin puolikuoliaaksi, ja pahinta oli että kirjailija ei osannut edes päättää miten kirjansa lopettaisi, vaan änki tarinaan monta vaihtoehtoista loppua! :D Olen jokseenkin varma, että jos ja kun sen santsaisin, pitäisin kirjasta -tai ainakin inhoaisin paljon vähemmän.

10. Italo Calvino: Paroni puussa. Tätäkään en ole vielä santsannut, vaikka pitkään on pitänyt. Olen tykännyt kaikista Calvinoista jotka olen lukenut, ja tästä pidin kaikista eniten.

Tätä listaa oli todella mukava tehdä! Kymmenen kirjan valinta tuntui ensin vaikealta, mutta sitten niitä tulikin kuin itsestään tasan kymmenen. Ainakin puolet näistä pitää kyllä saada luetuksi ensi vuoden aikana! Haastanpa itseni siihen. Äänestääkin saa, lupaan lukea ainakin ne jotka saavat enemmän kuin yhden äänen. Entä mitä kirjoja teillä on "santsikupissa" ja miksi?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Keskenjääneet mahdottomat rakkaudet (ja liian korkalla pääskyt)

Enää pihassa eivät kukkineet ainoastaan päivänkakkarat vaan myös kastanjapuun ympärillä kasvavat hortensiat ja ihmekukat, aukean kuusamat sekä ruusutarha monenkirjavine nuppuineen, jotka avautuivat kuin kämmenet. Jopa kasvimaa oli aina tomaattien, salaattien ja kurpitsojen vallassa. Tuo ihmeellinen hedelmällisyys, joka vain yltyi vuosien saatossa, antoi kyläläisille puheenaihetta. Jakkaroillaan kököttävät eukot ja heidän tyttärensä patojensa ja ompelutöidensä äärellä epäilivät, että ilmiön täytyi johtua syystä, joka oli kostea siinä missä kunniaton: puutarhaa lannoitettiin siemennesteellä. 

~Cristina Lopez Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo~
Suomentanut Taina Helkamo

Pitkästä aikaa poden lukujumia - tai en niinkään jumia, vaan levottomuutta: aloitan kirjaa, luen sivun tai sata, vaihdan kirjaa, hylkään senkin. Pisimmälle pääsin ylläolevassa, maagista realismia tihkuvassa ja rappioromantiikkaa roiskuvassa Mahdottomien rakkauksien talossa. Harvoinpa tulee vastaan kirjaa, joka sekä ihastuttaa että vihastuttaa yhtä paljon: toisaalta kieli on kaunista ja tarina vie, toisaalta taas kaikkea on liikaa. Kirjailija tykittää kielikuvilla ja ampuu niin yli, etten lopulta enää tiennyt, onko kyseessä parodia vai ollaanko tässä nyt ihan tosissaan taidetta tekemässä. Jos kirja edes olisi vähän ohuempi, luultavasti olisin sinnitellyt loppuun asti, mutta sivulla 200+ alkoi tuntua siltä, etten jaksa enää toista mokomaa. Armoa ei, kirjastoon! Ja uutta kirjaa kehiin.


Melko pitkälle jaksoin myös Åke Edwardsonin melankolista menetystarinaa Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi. Tragedian varjossa kituvan pariskunnan tarina kyllä kiinnosti, mutta töyssyinen kerronta lopulta vei minusta mehut. Näkökulmanvaihdokset ovat kyllä ihan jees, mutta taas kerran: liika on liikaa. Tuli tunne, että  luen post-it-lappusia, jotka joku on tiputtanut sekaisin lattialle ja kerännyt kiireellä kasaan juuri, kun kirja on menossa painoon. Harmi mutta ei auta, sanoi riivinrauta. Next!

Niin, next. What next? Mitäpä tekisin, mitäpä lukisin, kun mikään kun ei oikein ota kipinää? Kesken jäi jo alussa Kartanpiirtäjä, josta vain puuttui se jokin. A.S. Byattin Pieni musta kirja kiehtoisi kovin, mutta nukun nykyään niin huonosti, etten oikein uskalla riskeerata näitäkin vähäisiä unia. Englanninkielisiä pokkareita olisi parikin, mm. Jodi Picoultin Handle With Care, mutta toisaalta reissussa ryytyneenä kaipaan kaukomailta kotimaahan välillä. Taidan tästä kohota Sinisiin ilmoihin... jospa Suursaaren maisemissa viihtyisin kokonaisen kirjan verran.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Just a little sunshine award :)


Valkoinen kirahvi nakkasi minua mukavalla haasteella: kuusi kinkkistä kysymystä minusta itsestäni. Kiitos! Kysymykset vastauksineen tulevat tässä:

1) Mistä unelmoit? Haluaisin harrastaa islanninheppoja ja itämaista tanssia. Haaveilen myös omasta ompelukoneesta, tilkkutöistä ja muista kivoista käsitöistä, joita jonain päivänä opettelen tekemään. Virkkuukoukkukin olisi kiva: oppisin uudestaan virkkaamaan ja varistaisin yltäni alakoulun traumat.


2) Kolme tärkeintä asiaa arjessasi? Muistilistat, munakello, huumorintaju. Ilman kahta ensimmäisä en pärjäisi päivääkään, kolmannetta tuskin tuntiakaan.


3) Jos ryhtyisit kaksoiskansalaiseksi, mikä olisi toinen kotimaasi? Käytännössä tietenkin Yhdysvallat, kun omat lapsenikin ovat sieltä kotoisin :) Mutta jos ihan itsekkäin perusteisin valinnan tekisin, niin kyllä se olisi Norja. Ehkä sitten eläkkeellä lopulta hommaan Indre Billefjordista sen unelmieni talon, kirjoitan runoja ja  hommaan pari hankalaluonteista vuohta ;)


4) Elämäsi parhain saavutus? Hmm. Voisin tietysti vastata että lapset tai perhe, mutta en oikein osaa mieltää ihmissuhteita suorituksina. Joten ehkä se parhain saavutus on kuitenkin se, kun taistelin lukion päästötodistukseen kemiasta kasin. (Krooniselle kuutosen "kemistille" se oli ihan oikea urotyö, hengen voitto materiasta jossa osoitin luonteelleni harvinaista kärsivällisyyden hyvettä. Viisi ällää oli pikkujuttu kemian korotuksen rinnalla.)


5) Suosikkiharrastuksesi? Lukeminen, bloggaus ja askarteluprojektien suunnittelu. (Itse projekteihin aika ja rahkeet riittävät harvoin, mutta ideointi ja matskujen haalinta on ihanaa!)

Booky Forest

6) Suosikkimusiikkisi? Iiks, tähän voisin vastata vaikka mitä! Mutta laitanpa vanhan suosikkini, johon en kyllästy varmaan koskaan:

The Portzies: Caravan Of Love

Haastehansikkaan heitän tällä kertaa seuraaville mainioille Blogistanian kansalaisille: Salaisen puutarhan ÄitiAnu ja hiljattain uuteen blogiin muuttanut Jossu. Ottakaa tai jättäkää!

P.S. Blogissani on juuri nyt hiljaiseloa, koska perhejuhlat ja muut "tosielämän" toimet ovat vieneet kaiken aikani. Lisäksi olen potenut kirjakodittomuutta: haahuillut kirjasta toiseen osaamatta päättää, mihin tositarkoituksella tarttuisin. Pari postausta on rästissäkin. Palaan rintamalle taas heti kun kynnelle kykenen :)

lauantai 17. marraskuuta 2012

Tunnustuksia, kirjamuistoja, kierrätystä


Sain tämän ihanan tunnustuksen  AnnaltaMinnalta, Satulta, Paulalta, Valkoiselta kirahvilta ja Suketukselta. Kiitos kiittämisestä, arvostan! 

Koska kukaan tuskin jaksaa lukea 48 asiaa minusta, vastaanpa kollektiivisesti kaikille ;) Teemaksi valitsin kirjamuistot. Tässäpä kahdeksan kirjaa, jotka ovat tavalla tai toisella jättäneet pysyvän puumerkin elämäni tarinaan...

1. Aurinkosade. Satuja ja tietoja vedestä. Unicefin julkaisema satu-ja tietokirja oli joululalahja äidiltäni vuonna markka. Kirjassa on vesiaiheisia kansansatuja, runoja ja tarinoita eri puolilta maailmaa. Siitä kehkeytyi lapsuuteni rakkain kirja, jonka omistan yhä edelleen ja jota myös lapseni innolla tutkivat.

2. Frances Hodgson Burnett: Kadonnut prinssi. Ahmimisiässä luin kaikkea mahdollista viisikoista tarzaneihin, mutta kaikkein suurin suosikkini oli tämä äidiltä "peritty" jännittävä seikkailu. En edes tajunnut että kyseessä on poikakirja, ennen kuin isompana, jolloin osasin sen jo ulkoa.

3. Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini. Tätä en voi sanoa suosikiksi, mutta unohtumaton on se viikonloppu, kun olin yksin tyhjässä asuntolassa ja luin tätä "iltasaduksi" itselleni. Tämä jäikin viimeiseksi kauhukirjakseni, sen verran taisin traumatisoitua tästä.

4. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta. Tämän luin lukiossa - lähinnä ruotsintunneilla leveäselkäisen luokkatoverini takana. (Olin hyvä ruotsissa ja kyllästyin kuoliaaksi tunneilla. Ja olin tietysti kuolettavan rakastunut Aragorniin, jonka rinnalla luokan pojat tuntuivat ihan tylsiltä :D)

5. Yrjö Jylhä: Kiirastuli. Teininä osasin tämän runokokoelman ulkoa kannesta kanteen, ja vieläkin latelen sujuvasti pitkiä pätkiä. Talvisotarunoilijan synkänkohtalokas tunnelma täytti sen aukon, joka jäi kun lakkasin lukemasta kauhua. (Muutenkin minulla oli murrosiässä voimakas kansallisromanttispatrioottinen kausi: toiset ihailivat teinipoppareita, minä fanitin Eugen Schaumannia, Sven Dufvaa ja tietysti Yrjö Jylhää.)

6. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Tämä on ensimmäinen kirja, jonka ostin itse tienaamillani rahoilla! Ostin tämän Suonenjoella ensimmäisen mansikkakesäni ensimmäisestä palkasta. Tuntui juhlavalta maksaa aivan liian suurella setelillä ja saada ikiomaksi kirja, joka oli tehnyt minuun niin valtavan vaikutuksen.

7. Wendy ja Richard Pini: Elfquest. Nuorena aikuisena löysin tämän sarjakuvasaagan, ja ihastuin ikihyviksi. Asuin tuolloin Saksassa ja ostin omaksi koko sarjan sitä mukaa kuin se ilmestyi. (Oli aina hieno tunne, kun uuden albumin ilmestymispäivänä seisoin sarjakuvapuodin ovella odottamassa puodin aukeamista... oh, those happy days!)

 8. Xiaolu Guo: Pieni punainen sanakirja rakastavaisille. Tämä kirja pääsi tälle listalle, koska muistan ikäni missä sen luin; äitiysneuvolan rutiinitarkastus muuttuikin viikon vuodelevoksi sairaalassa. Onneksi minulla on aina kirja mukana, ja onneksi se kirja sattui olemaan oikein hyvä :)  Lapsikin malttoi sitten pysyä masussa ihan laskettuun aikaan asti, vaikka kirjaa lukiessa tuli kyllä välillä naurettua niin, että muhkea maha vain hytkyi!


Tämä tunnustus on jo ahkerasti kiertänyt blogeissa ja moni on sen moneen kertaan saanut. En silti malta jättää käyttämättä näin hyvää tilaisuutta kehua hyviä blogeja. Niitä on tietysti paljon enemmän kuin kahdeksan, mutta mainitsenpa tässä nyt ne jotka ensimmäisinä tulevat mieleen: Pikku Kepponen, Aili-mummon arkea, Uutisia pesukarhujen saarelta, Opuscolo, Minttulin kuvailuja, Sinappikone, Lumiomena ja Värikäs päivä. Joukossa on tällä kertaa muitakin kuin kirjablogeja, mm. vauva-ja lapsiperhearkea sekä nuorennaisen sielunelämää. Jos olette jo tunnustuksenne tehneet, ei toki tarvitse pistää tätä eteenpäin enää - ellette välttämättä halua ;)

Ja vielä tähän loppuun (jos joku on jaksanut lukea kaikki nämä horinat) vähän kierrätysasiaa: on taas tullut aika tehdä kirjahyllyyn tilaa uusille kirpparilöydöille. Kiertoon ovat lähdössä seuraavat kirjat: 

* Laura Suomela: Lokkisaaren säpinät
* Markus Zusak: Kirjavaras (pokkari)
* Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa (pokkari)
* Unni Lindell: Käärmeenkantaja
* Ulla-Lena Lundberg: Sade

Jos joku haluaa omakseen jonkun näistä, ei muuta kuin kommenttia lootaan! En arvo, vaan nopeus on valttia. Mutta sovitaan kuitenkin ensi alkuun niin, että sama ihminen saa tahtoa korkeintaan kaksi. Jos haluajia ei kaikille löydy, ilmoitan siitä sitten erikseen.

Huikean muikeaa marraskuista päivää kaikille! Have fun & take care.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Teatterissa: Urpo, Turpo ja Ihanaa!




    "Jos ei syö kunnolla, jää löysäksi."

Oulun kaupunginteatteri: Urpo, Turpo ja Ihanaa
Ohjaus: Mikko Kouki
Koreografia: Paula Puumalainen

Urpo ja Turpo ovat nallekarhuja, joilla touhua piisaa, sillä aikaa kun lapset ovat koulussa. Mutta mikä kumma on se kaakki, joka eräänä päivänä löytyy lattialta kangasmytyn alta ja sanoo: i-ha-naa!? Käy ilmi että otus on leikkiheppa. Nallekaverukset koettavat opettaa uuden ystävänsä hirnumaan oikein. Mutta onhan se vähän vaikea hirnua hyvin, jos on huonosti ommeltu ja kieli on väärinpäin suussa. 

Yhdessä Mollan ja Barbin kanssa lelujoukko harjoittelee esteratsastusta, löytää itsestään piileviä kykyjä ja lopuksi myös aarteen, joka tosin on vähän erilainen kuin he kuvittelivat. 

Barbi (Elina Korhonen), Turpo (Aki Pelkonen) ja Urpo (Janne Raudaskoski)


Tarinautti lokikirjaan: Kävin kultakutrini kanssa teatterissa. Tyttö, jo konkari näissä hommissa, oli kovin innoissaan, koska heille on eskarissa luettu Hannele Huovin samanniminen kirja. Minä itse en ollut niinkään tohkeissani, näytelmän nimi ei oikein napannut. Mutta sitten esitys alkoi! Ja kyllä meillä oli hauskaa. 

Esitys on täynnä hykerryttäviä oivalluksia ja veikeitä tilanteita. Barbinukesta sukeutuu karateka, nallekarhusta ballerina ja ratsastushatusta maha. Näyttelijät ovat energisiä, ja akrobaattista esitystä on ilo katsella. Eikä juoneenkaan tarvita turhia koukeroita - tilannekomiikka riittää ja puree. Sekä tyttö että äiti pitivät henkilöistä eniten Barbiesta - tyttö siksi kun se oli niin nätti, äiti taas nauroi niin, että hyvä kun ei penkiltä pudonnut.

Erikoiskiitos kuuluu puvustaja-lavastaja Maija Tuorilalle, jonka luoma lastenhuone oli vallan mainio. (Koska kaikki tapahtuu nallekarhujen perspektiivistä, on parsinneulakin heinäseipään kokoinen.) Ja merenpohjan hirviökala oli aivan hervoton! Mulkosilmäinen otus oli samaan aikaan hurja että niin hauska, ettei pieniäkään lapsia pelottanut liikaa. 

Tarinan loppu oli hieman haikea, mutta silti näytelmästä jäi hyvä mieli. Ja nyt on tietysti hetikohta juostava kirjastoon ja lainattava myös se Huovin kirja...

Summa summarum: Loistava kotimainen "toy story", paaaljon parempi kuin ne  animaatiotehtaiden suoltamat kohellukset.

torstai 15. marraskuuta 2012

Heidi Linde: Jo nyt on!


Terese nojautuu lähemmäs ikkunaa, maha tökkää tiskipöytään ja autosta ilmestyy näkyviin kolme kättä, Einar päästää otteensa irti ratista ja kumartuu vähän alaspäin nähdäkseen paremmin Teresen, ja tytöt vilkuttavat pienillä käsillään auton takaikkunasta, Terese nostaa oman kätensä ja vilkuttaa innokkaasti takaisin, ja tuntuu kuin heidän välillään olisi jonkinlainen mekaaninen side, ihan kuin hänen kätensä olisi auton varsinainen moottori, ja mitä reippaammin ja tomerammin hän vilkuttaa, sitä nopeammin hän pääsee heistä eroon. 

Heidi Linde: Jo nyt on!
WSOY 2012
Alkuteos: Nu, jävlar! 2011
Suomentanut: Katriina Huttunen

Kongsvinger on aivan tavallinen pikkukaupunki eteläisessä Norjassa, ja aivan tavallisia ovat myös sen ihmiset: uupumukseen asti äitiyttä suorittava, krooninen pärjääjä Terese, hänen myhäilevä miehensä Einar, kaunis mutta yksinäinen Jessica, tyhjän pesän syndroomaa poteva Lydia. Mutta pinnan alla kuohuu: Teresen tyyni kuori kupruilee, ja Lydian on yhä vaikeampaa salata mielikuvitusystävänsä, kuningatar Sonja. 
Jo nyt on! kertoo päivästä, jona Jessica tulee vanhaan kotikaupunkiinsa juhlistamaan häitään - päivästä, jona komisarion patonki jää puoliksi syömättä, ja huoltoasemalla paistetaan tuoretta pullaa: siellä on Kevin, jonka haavoja aika ei paranna - vielä kahdentoista vuoden jälkeenkin hän haikailee Jessican perään.

Norjalaisen Heidi Linden ensimmäinen suomennettu romaani on tyyliltään hilpeä ja teemoiltaan kipeä yhdenpäivänromaani elämäänsä pettyneistä ihmisistä, elämänpelosta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa vastuuta omasta onnestaan. Kun elämä ei menekään niin kuin piti, voi kaivautua katkeruuteen tai paeta hulluuteen, takertua menneeseen tai hypätä sillalta. I am asking you to believe in change, sanoo Obama telkkarissa. Mutta mitä jos on jo liian myöhäistä muuttua? Elämän juna meni jo, ja uutta ei tule... ei ainakaan, jos ei mene sitä asemalle vastaan.

 - Älä viitsi! Terese sanoo. 
- Ai mitä?
- Tuollaista helvetin viisastelua.
- Nyt en oikein tiedä pysynkö perässä, Kai Langseth sanoo.
- Et tietenkään pysy! Terese sanoo. - Et voi tietää millainen paskapäivä tämä on ollut. Sinulla ei ole aavistustakaan millaiseksi koko helvetin elämäni on muuttunut!
Kai Langseth katsoo häntä ja Terese tuntee miten vapauttavaa kiroileminen on, hän on kiroillut ihan liian vähän elämässään, ja nyt hän näkee kaikki rumat sanat joita hänellä on sisimmässään, ne ovat odottaneet ja kasaantuneet, ja hänelle tulee pakottava tarve huutaa, päästää ilmoille kaikki se mitä hän on pidätellyt niin kauan, avata kaikki talon ikkunat ja seisoa tukka hajallaan, tuuli kasvoillaan, ympärillään lepattavat valkoiset verhot, ja huutaa kurkku suorana tielle vittusaatanaa.

Terese oli pärjääjä, niin kaikki sanoivat, hänen tärkein ominaisuutensa oli järkkymätön kyky pitää rohkeutta yllä ja kestää, niin hänestä kirjoitettiin lukion muistokirjassa: sietämätön sietokyky.


Tarinautti lokikirjaan: Ei liene salaisuus, että olen kutakuinkin rakastunut Norjaan. Luen enemmän norjalaista nykykirjallisuutta kuin kotimaista; jotenkin olen länsinaapurissa kirjallisesti kotona. Heidi Lindeä en ole vielä ehtinyt lukea, ja tämä kuulosti hyvältä. (Kaiken kukkuraksi kirja vielä sijoittuu rakkaaseen Kongsvingeriini, josta minulla on ihania muistoja nuoruuteni päiviltä.) 

Odotin siis kieli pitkällä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan. Pidinkin siitä paljon, eri tavalla vain kuin odotin. Linden tyyli ei kolahtanut minuun aivan yhtä lujaa kuin vaikkapa Heivollin hypnoottinen tai Pettersonin kaihoisa kerronta. Välillä kaikki tuntui olevan turhankin synkkää, pessimismi rehotti ja dorkat saavat eniten naista. Kuitenkin kirja koukutti, oli ihan pakko valvoa vähän liian myöhään ja lukea vielä vähän. Ja hyvä niin: kirja parani koko ajan, ja jatkoi paranemistaan vielä senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjan loppuun. Eikä Linde sorru päättelemään lankoja siististi yhteen, vaan antaa niiden jäädä repsottamaan puoliksi auki, mikä sopiikin täydellisesti tähän vähän rähjäiseen tarinaan.

Kongsvinger bru

Parasta kirjassa olivat sen henkilöt. Katkeroitunut Terese-parka oli säälittävyydessään  loistava, uskottava ja hauska. Lydia sen sijaan jäi vähän paperinukeksi; kuninkaallinen mielikuvituskaveri oli ideana hyvä, muttei ihan kantanut maaliin asti. Hahmoista sympaattisin oli Kevin, joka alussa tuntui turhankin tallukalta, mutta josta lopulta kehkeytyi tarinan kiinnostavin henkilö.

Silloin Kevin kuoli. Käsissä hänellä oli iso pahvilaatikko jossa olivat kaikki hänen kasettinsa, ja yksinäisen kitaran äänen säestämänä hän vajosi alaspäin, kunnes vesi sulki hänet sisäänsä ja hän hukkui hitaasti ja täysin kivuttomasti. Oliko hän koskaan ollut niin onnellinen kuin juuri silloin? Jouluaatto tuli eräänä elokuun päivänä, ja hän sai lahjan jota ei ollut edes uskaltanut kirjoittaa toivelistaan.

Pidin myös kirjan kielestä, joka on mukavan arkista, vähän ronskiakin muttei liikaa. Vaikka virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, teksti on helppolukuista ja tarina kulkee hyvin. kerronta vetää, tarinasta löytyy tarttumapintaa meille "taviksille". tragikoomiset tilanteet ja henkilöt. En ylläty, jos tästä tehdään pokkari. Syytä ja ainesta olisi!



Summa summarum: Ja toisin kuin Sonjalla, hänen velvollisuutensa on ihon alla. Se virtaa veressä. Velvollisuus on ilmaa jota hän hengittää ja vettä jota hän juo. Heti aamusta ja joka aterialla. Vähintään kaksi lasillista. Tragikoomisia tarinoita tavallisten ihmisten elämästä ja elämättä jättämisestä

P.S. Kirjasta ovat bloganneet myös Karoliina ja Annika. Molemmat tykästyivät, jopa enemmän kuin minä.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Wilkoń & Wilkoń: Otakar Kultanenä


Piotr & Józef Wilkoń: Otakar Kultanenä
Lasten Keskus 1997
Alkuteos: Gold für König Otakar, 1997
Suomennos: Ulla-Mari Kellomäki

Eräänä päivänä kuningas Otakarin hoviin saapuu salaperäinen vieras: taikuri Kornelius, jolla on taito loihtia kullaksi kaikki, mihin taikasauvallaan koskee! Tästäpä Otakar riemastuu, ja pian Kornelius-parka huomaa, että kuninkaan kullanhimolla ei ole rajoja. Kansakin jo nauraa kuninkaan hullutuksille, mutta prinsessa Lusindaa ei naurata; hänestä olisi parempi että Kornelius pääsisi vapaaksi ja kaikki olisi taas kuin ennenkin.

Lopulta kuningaskin joutuu nöyrtymään luonnon majesteettisuuden edessä ja ymmärtää, että elämässä on asioita, jotka ovat kultaakin arvokkaampia.

Aamulla kuningas ja Lusinda näyttivät vieraalleen linnan puiston.
Linnut lauloivat ja villieläimet riensivät syömään Lucindan kämmeneltä.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja on niitä harvinaisuuksia, jotka ihastuttavat yhtä paljon koko perhettä. Äitikään ei kyllästy kuoliaaksi; kultaisilla sivuilla silmä viihtyy ja sielu lepää, vaikka suuparka joutuukin lukemaan saman iltasadun yhä uudestaan ;) Tämä kirja täytyneekin hankkia omaksi - lapsuuden satukirja-aarteeksi, jonka lumoon voi palata aina, kun kaipaa vähän kultaa ja kimallusta harmaata arkea valaisemaan.

"Tuollahan on kokonainen valtameri kultaa kukkuroillaan!" kuningas ällistyi.
"Minun kultainen linnani on vain pieni pisara siihen verrattuna."

Summa summarum: Kauniisti kuvitettu, viisaasti kerrottu vanhanajan satu ahneudesta, onnen tavoittelusta, ystävyydestä ja tietysti rakkaudesta.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan


Hankittuani kuulokojeen aloin kuulla mioseenikauden metsän,
ne valtavat sypressit, nainen sanoo, ja onhan se mahdollista,
korvakäytäviin nyt mahtuu kaikenlaista,
jopa torakankin tiedetään ryömineen sinne.
Mistä sellaisia laitteita saa, haluaisin kysyä
                         mutta kun on tämä rooli
(ja kylläpä se kiristääkin nahkaa!),
tämä retoriikka ja puheen maneerit, automaattiset lauseet.
Mihin teidän mielikuvituksenne päättyy, kysyn 
ja nainen vastaa "s-kirjaimeen", hänen  hartiansa ovat varmat,
hän ihmettelee hevosen laukkaa, miten siinä on toisenlainen sointi
ja uskon minä sen, eläinhän on kolmivarpainen!
                    Ja nyt sanon, en teeskentele enää, ihan pienillä
kirjaimilla, hiljaa, niin etteivät toiset kuule kun rikon sääntöjä:
hyvä ihminen, mhin te minua tarvitsette?
Menkää luonnohistorialliseen museoon, 
menkää välittömästi, se auttaa:
eteisaulan täytetty norsu
on musta kivi,
         (se on!)

        ~Terapeutti, osa 3 ~

Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan
WSOY 2011

J.H. Erkon lyriikkakilpailussa vuonna 2009 toiseksi tulleen Silene Lehdon esikoiskokoelma poikkeaa runouden valtavirrasta. Proosamaiset "monologit" muistuttavat hetkittäin enemmän lyhytproosaa kuin lyriikkaa - ja silti lyyrisyys on vahvasti läsnä. Lehdon runoissa luonto ja ihmisyys haastavat toisensa. Meillä on sivistyksemme, seuranhakupalvelut ja tullimiehet, meillä on Darwinin kehitysoppi - ja kuitenkin meitä kalvaa kaipuu Eedenin alkuperäiseen viattomuuteen:  Jos puutarhassani kasvaisi omenapuita, tajoaisin teille valkeaan kuulaan, kirkastaisiko se nuo vakavat kasvonne, mittarimadonvihreät silmät? 


Oliko se kaukokatseisuutta vai mitä,
kun muinainen pakicetus päätti mennä takaisin veteen?

Tarinautti lokikirjaan: Onpa virkistävää välillä lukea runoutta, joka ei tursu kryptisiä kielikuvia eikä rönsyile assosiaatioiden perässä asiasta kuudenteen. Helppolukuiset, mutta monitasoiset tekstit houkuttelevat lukemaan, hymyilyttävät ja vetävät vakavaksi. Lehto ivaa surutta ihmisten rakentamia tarpeettoman monimutkaisia sosiaalisia koodistoja, kaksinaismoraalia ja kaikkia ponnisteluita, joista huolimatta me olemme voimattomia niin kuoleman kuin elämänkin edessä.

RESEPTI

Ennen kuin säädät uunin 200 asteeseen
ja varaat kaikki tykötarpeet: öljyä ja hunajaa, 
pippuria ja suolaa ja täytteeksi kuskusia,
voisulaa, rusinoita ja mantelirouhetta,
ennen kuin nostat viiriäiset pöydälle, 
niitä on hyvä olla 1-2 vierasta kohden, 
ja kampeat auki niiden rintalastat, 
ennen kuin luet tätä enää riviäkään pidemmälle,
on paras etsiä jotakin kättä pidempää, 
esimerkiksi lapio tai pesäpallomaila,
sulkea kaikki ikkunat, istua alas ja nauttia 
lasillinen konjakkia, sillä pian alkaa tapahtua:
kuoltuaan viiriäiset saattavat joskus lähteä vielä lentoon,
niillä on sitkeä henki ja suhteettoman suuri,
keveä sydän, ja jos tämä on hermoillesi liikaa,
kannattaisi ehkä harkita pitopalvelua
tai vaihtaa keittokirjaa, mutta saanen muistuttaa:
mitään lastenleikkiähän tämä ei ole,

jos sellaista odotit.

Kaiken kaikkiaan Hän lähti valaiden matkaan on yksi runovuoteni kohokohdista. Lukeminen oli nautintoa alusta loppuun, ja loppuun päästyä teki mieli aloittaa alusta. Tätä kirjaa voin suositella niillekin, jotka yleensä eivät uskalla runoihin kajota.

Summa summaruum: Vedestä me tulimme ja sinne meidän on kaipaus:  vesisängyt, silloilta heittäytyjät, ne jotka työnsivät kivet taskuihin ja kävelivät äkkisyvään. Tuhahtakaa vain, ette te nähneet miten kaisla taipui tuulessa, miten vedessä oli kaikki värit.