bg

Free background from VintageMadeForYou

torstai 28. helmikuuta 2013

Itkivät ihanat nurmet. Valikoima Kantelettaren runoja


PIENUUESTA ORPO

Piennä heitti minun isoni
piennä isoni, piennä emoni:
iso kuoli, äiti kuoli
kuoli muu sukuni suuri.

Jätti mulle jäiset kengät
sukat uhkuiset unohti 
jätti jäisille jälille
talviselle tanterelle.
Jätti kuin jänö pojansa
suolle soikerrehtamahan
tielle tiiperrehtämähän 
palolle papattamahan. 
Jätti tuulen tuuitella
viluilman viihytellä
koloilman kostutella. 

Vihmaves minun virutti.
Kyyt minulle ruuan kantoi. 
Maot maiolla piteli.

Itkivät ihanat nurmet. Valikoma kantelettaren runoja.
SKS 1990
Kuvitus: Hanna Varis

Kalevalan "pikkusisko", Kanteletar, on isoveljeään vähemmän tunnettu. Siinä missä miehinen Kalevala keskittyy sankareiden seikkailuihin, Kantelettaressa pääosaan pääsevät arki ja tunteet. Lapsuus, neitoikä, aikuisuus ja vanhuus piirtävät mollivoittoisen elämänkaaren: yksi suree orpouttaan, toinen väkivaltaista ja juoppoa miestään, kolmas kaihoilee nuoruuden aikoja. 

Alahan on allin mieli 
uiessa vilua vettä,
alempana armottoman
käyessä kylän katua.

Vilu on vatsa varpusella
jääoksalla istuessa, 
vatsani minun vilumpi
astuessani ahoja.

Syän kylmä kyyhkysellä
syöessä kylän kekoa,
kylmempi minun sitäi 
jäävesiä juoessani.

Vaikka elämän ulkoiset puitteet ovat nykyään tyystin toisenlaiset kuin runonlaulajien aikaan, on kokoelman laulujen ilmaisuvoima yhä puhuttelevaa ja tuoretta. Kukapa ei olisi joskus vellonut itsesäälissä ja luonut synkeän tyydyttäviä mielikuvia omaistensa katumuksesta ja surusta laulajan itsensä mentyä manan majoille:

Mieleni minun tekevi / alle aaltojen syvien / sisareksi siikasille / veikoksi veen kaloille
--- Ellös sie emoni sitte panko vettä taikinahan / laajalta lahen perältä / ilman karvan katsomatta. / Ves on täynnä tukkiani / rannat kaikki karvojani, / minun tumman tukkiani / minun haitran hapsiani.


Aikana ennen ammattiauttajia oli autettava itse itseään, ja luovasta tuskasta kumpuava kansanrunous oli monesti ainoa keino käsitellä kipeitä tuntojaan ja ilmaista niitä muille. Kantelettaren runot toimivatkin tärkeinä varaventtiileinä, joita pitkin voi purkaa suruaan, kiukkuaan ja katkeruuttaan. Tuotti varmasti suurta tyydytystä "laulaa suohon" kelvoton aviomies: Miel on viety, pää jätetty / aivot otsasta otettu. Osansa saavat myös miehen sukulaiset, joiden kanssa on pakko jakaa sama tupa: Appi on karhu kartanolla / anoppi susi supussa. / Kyty kyinä kynnyksellä / nato nauloina ovella.


Tarinautti lokikirjaan: Hankin tämän kirjan jo aikoja sitten, mutta vasta nyt Kalevalanpäivän kunniaksi tulin tarttuneeksi kirjaan. Kokoelma osoittautui oivaksi valinnaksi: ihan koko Kanteletarta en olisi jaksanut näin synkissä vesissä velloa. Herkimmille feministeille Kanteletar ei sovellu, ellei ole tarkoitus lietsoa itseään pyhään raivoon. "Tytär syntyi, tyhjä syntyi"-ajattelu on onneksi aikansa elänyt, eivätkä äidit enää useinkaan tuudita tytärtään kauppamiehelle kanaksi / porvarille puolisoksi / viimein vanhemman varaksi / emonsa elättäjäksi

Tällaisenaan kirja oli juuri passeli. Kielen runsautta ei voi kuin ihailla: mitä verbaalineroja esiäitiemme ja -isiemme keskuudessa elikään! Erityiskiitoksen annan Hanna Variksen hienolle, monitasoiselle ja sopivan myyttiselle kuvitukselle.


Yksi kokoelman pääteemoista on aviovaimon onneton osa ja arpa. Näitä runoja ei ehkä kannata esittää ystävänsä häissä: tuoretta aviomiestä esimerkiksi opastetaan lyömään vaimoaan niin, ettei poru kuulu kylille ja mustelmat jäävät piiloon! Vaimoa puolestaan morsianta neuvotaan nöyryyteen ja ahkeruuteen:

Kun sie lattiita lakaiset / elä lapsia lakaise.
Nosta lapset laavitsalle / pese silmät, pää silitä
anna leipeä kätehen / vuole voita leivän  päälle; 
kun ei leipeä talossa / anna lastunen kätehen.

Mutta murheensa miehelläkin: yksi on vuotava venonen / toinen heittiö hevonen / kolmansi äkäinen akka

Ilo on kirjassa lähinnä imperfektissä, muistoissa lapsuuden onnelasta tai nuoruuden vahvoista päivistä. Positiivisin vire on kerskausrunoissa, joissa kehutaan esim. hyvää hevosta tai oivallista koiraa: 

Niin on silmät koirallani 
kuin on suuri suitsirengas 
niin on korvat koirallani 
kuin on lumme lammin päällä 
 niin on hammas koirallani
kuin on viikate Virossa,
niin on häntä koirallani
kuin komehin korpikuusi.

Toinen iso plussa kokoelman tekijöille kuuluu siitä, että kirjan lopusta löytyy otteita Elias Lönnrötin alkuperäisestä 1.painoksen esipuheesta. Lönnröt kuvaakin kansanrunouden merkitystä tarkkanäköisesti ja hienosti: 

"Oppineiden runot siinä kohtaa erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoudessa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi."

Summa summarum: Suot sulavi, maat valuvi / ahovieret aukeavi, / kaikki kankahat sulavi / lätäkötki lämpiävi. / Ei sula syän suruinen / ei valu vajainen rinta. 
Raadollinen, tragikoominen ja koskettava valikoima kansanperinteen aarrearkusta.

P.S. Taas tuli tehtyä aikamatka. Seikkailevan kansatieteilijä Lönnrotin kunniaksi sijoitan "Ihanat nurmet" kategoriaan Seikkailijoita ja tieteentekijöitä.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Anni Blomqvist: Maija


Hän ei voi itkeä.Kuitenkin tuntuu kuin pitäisi itkeä verta, siten olisi ehkä helpompi kantaa tämä suuri suru.
Lapset ojentavat kätensä ja kiskovat kasasta vaatteita.
- Onko siinä jotain jalkoihin pantavaa? Se on tärkeintä, koska kohta on lähdettävä navettatielle, Janne sanoo.
- Saunassa on kaikki likaiset arkivaatteet, sanoo Maria joka koettaa jo kiskoa mekkoa ylleen. 
Saunassa niin. Janne on silmänräpäyksessä jaloillaan ja rientää matkaan yli valoisan niityn, ja pian pimeys nielaisee hänet.
- Voitaisiin luultavasti nukkua saunassa tämä yö, hän sanoo palatessaan ja laskiessaan vaatemytyn käsistään. - Mutta navetassa meidän kyllä pitää asua kunnes jää tulee niin kantavaksi että päästään ihmisten ilmoille.

Anni Blomqvist: Maija
Gummerus 1975
Alkuteos: Maja, 1970
Suomentanut: Liisa Ryömä

Anni Blomqvistin Myrskyluoto tuli suurelle yleisölle tutuksi rakastetun tv-sarjan sekä Lasse Mårtensonin musiikin kautta. Menestyssarjan taustalla on viisiosainen romaanisarja, josta Maija on keskimmäinen. Kirja alkaa, kun Maija perheineen on palannut Myrskyluodolle oltuaan englantilaisia paossa. Elämä karulla luodolla on raskasta ja vaarojen ympäröimää, mutta silti Luoto on Maijalle rakas; mitään muuta paikkaa hän ei osaa kuvitella kodikseen.

Hän vetää ilmaa syvään sieraimiinsa. Savu on savua, mutta saunansavu on jotakin enemmän, siinä on sekaisin puhtautta ja palvilihaa ja hiven niiltä kerroilta kun hän on imellyttänyt maltaita joulukaljoja varten. Mutta parhaimmillaan tuoksu on silloin kun saunaa on hiukan lämmitetty.


Maija Koponen: Myrskyluodon Maija

Tarinautti lokikirjaan: Yksi ikimuistoisimmista teatterielämyksistäni on ollut Teatteri Iltatähden Myrskyluodon Maija joskus vuosituhannen vaihteessa. Kirjasarjaan tutustun häpeäkseni ja harmikseni vasta nyt. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja 13 kotimaista-haasteesta sain sen lopullisen kipinän viimeinkin tarttua tähän. Koska Maijan tarina on pääpiirteissään minulle tuttu, uskalsin hypätä sarjaan sen keskeltä ja aloittaa suoraan tästä kolmososasta, jonka kirpparilta bongasin.

Vaikka tiesin, että elämä kalastajan vaimona 1800-luvun ulkosaaristossa oli kaikkea muuta kuin helppoa, jäi kirjasta silti päällimmäiseksi hämmästys ja nöyryys. Nykyihmisen on vaikea ymmärtää, kuinka järkkymättä Janne ja Maija kestävät  kohtuuttoman suurilta tuntuvat murheet ja menetykset. Miksei Maija kaiken kokemansa jälkeen ala inhota merta? Ja kuinka suurta täytyy olla kahden ihmisen välille hiljaa kypsynyt rakkaus, ettei se murru, kun koko muu elämä murtuu?


Blomqvist kuvaa Maijan elämää viehättävän tunnelmallisesti, ylenpalttista paatosta karttaen ja niin sydämeenkäyvän suorasti, että paatuneempikin lukija väkisinkin liikuttuu. Ainut asia, mikä kerronnassa häiritsi, oli ajan liian nopea kulku: kesästä hypätään seuraavaan kesään, lapsia syntyy niin että hyvä jos kärryillä pysyy, ja tuskin lukija (Maijasta puhumattakaan!) on ehtinyt toipua yhdestä elämän kolhusta, kun jo seuraava ovella kolkuttaa. En sitten tiedä, onko kaikisssa sarjan kirjoissa yhtä paljon draamaa, vai sattuiko minulle vain "tämä pahin"? Joka tapauksessa, kirja oli hieno ja ravistava aikamatka, ja ennen kaikkea selviytymistarina: Maija kestää, vaikka myrskysää tarttuu Maijan muotoon. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, etenkin jos Myrskyluoto on kokematta vielä.

Tv-sarjasta Myrskyluodon Maija (1975)

Summa summarum: Joinakin hetkinä Maija unohtaa surun ja synnin ja rangaistukset. Kun hän saa hyvän tulen risuihin ja painavan haahkan vartaaseen, hän iloitsee kovin hyvästä ruoasta jonka linnusta saa.

P.S. Osallistun kirjalla myös Aikamatka-haasteeseen. Ajallisesti tarina sijoittuu Myllynkiviä ja pönkkähameita-kategoriaan, vaikka ulkosaariston naiset ja miehet eivät kylläkään vaatteilla koreilleet.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Juhani Peltonen: Elmo


Elmon ristiäispäivänä lauloivat mustarastaat, punakylkirastaat sekä räkättirastaat. Oli kevät, tihkusade, kytevien lehtinuotioiden aika. Muutoin niin vähäpätöinen joki vaikutti tulviessaan komealta virralta. Ja Elmon isä ajatteli, että se oli kuin mies, joka vain pari kertaa vuodessa kykenee ryhdistäytymään ihailtaviin ja arvostettuihin mittoihin, nimittäin loka-marraskuun kaatosateiden harmaudessa ja huhti-toukokuussa, jolloin lumet sulavat. Hänen teki kovasti mieli mennä kysymään vaimoltaan, josko tämä rakasti häntä, muttei tehnyt sitä, koska sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Hän kaivoi hautoja ja kaivoja Kainalniemellä ja lähiseuduilla, rakasti suunnattomasti omenapuiden viljelemistä sekä keräsi ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria käsittelevää kirjallisuutta; erinomaiset kuvakokoelmat hänellä oli muun muassa pihkovalaisista ja äänisniemeläisistä pyhäköistä. Hän vihasi sydämestään kaikkea rumaa, ja jos hänellä olisi ollut valtavasti rahaa, hän olisi rakennuttanut itselleen tuollaisen iki-ihanan kirkon ja muuttanut asumaan sinne suloisten omenapuutarhojen keskelle.

Juhani Peltonen: Elmo
WSOY 1978

Elmo on isänsä ja äitinsä iltatähti, jonka nimeksi piti tulla Tapio, mutta tulikin Elmo. (Tämä siksi, että ehtoollisviiniä maistellut pappi kirjoitti nimen väärin, ja vanhemmat päättivät ettei pojasta sentään Tappiota tehdä.)  
Elmon lapsuus on onnellinen mutta lyhyt. Viisitoistavuotiaana hän rakastuu ihmeelliseen Aliisaan ja karkaa potemaan rakkauttaan merille.  Maailman meriä seilatessaan Elmo varttuu vahvaksi ja kestäväksi, mutta kaiken aikaa häntä kalvaa salainen tuska ja ikävä. Elmo on perinyt isältään rakkauden omenapuita ja sipulikupolikirkkoja kohtaan, ja jo nuorena poikana hän on sydämeltään hinduvanhus, joka rakastaa rauhaa ja viihtyy parhaiten yksin mietiskelemässä isänsä lailla elämän, kuoleman ja kauneuden kysymyksiä

Kun Elmo vihdoin on valmis palaamaan kotiin, hänen haaveissaan on rauhallinen elämä omenoita viljellen, rakastettu Aliisansa vierellään. Onnettomuudekseen hän on kuitenkin myös ylimaallisen lahjakas urheilija, jonka kyvyt eivät kauaa pysy piilossa. Eikä aikaakaan, kun ukin ristiäispäivänä lausuma ennustus käy toteen: Elmosta tulee maailman juhlituin sankari, Suomen suuri poika jonka nimi on kaikkien huulilla. Mutta sydämessään Elmo on onneton, tai kuten Kainalniemen kylähullu asian ilmaisee: "Pyhä kärsivä Elmo, ilon ja nautinnon tuoja muille." Lyhyen elämänsä aikana Elmo ehtii tuntea niin rakkauden kuin tuskankin syvyydet, nähdä paljon ihmeellistä junien ikkunoista -ja siinä sivussa voittaa pari kassillista kultamitaleita yhtä monessa urheilulajissa.

 Mutta nyt näkyy Elmo! Immo huusi. - Elmo näkyy! Hän näkyy kookkaana, uhmakkaana kuin honkajättiläinen, kuin tuhatvuotinen tammi, kuin pyörremyrskyistä piittaamaton ikiaikojen naavakuusi keskellä isänmaallista kalmistoa! Sieltä hän tulee kuin parihevosten kiskoma pohjalaisjoukko paljastetuin puukoin! Nyt alamäki kuin elämä! Nyt ylämäki kuin kuolinvuoteella tehty päätös parannuksesta! Kotkansiivetkö hänellä on selässään? Vai hiidenhirvikö häntä kirittää maalia kohti? Piippunsa on jossakin sytyttänyt! Savu pöllähtelee kuin pika höyrylaivasta, jolla on Atlantin sininen nauha! Vielä tasamaata satakunta metriä! Elmo voittaa! Elmo tuo Suomelle kultaa! Elmo on ehdoton samppion! Elmo maalissa nyt! Tämä on yhtä ilojuhlaa! Ja minä itken. 


Tarinautti lokirjaan: Elmo on minulle vanha tuttu, jonka pariin on aina ilo palata. Löysin kirjan parikymppisenä, santsasin kolmekymppisenä, ja näin neljänkympin kynnyksellä teki taas mieleni kerrata kirja. Aivan yhtä suurta elämystä kuin edelliskerroilla en tällä kertaa kokenut; Peltosen rönsyilevä kerronta,joka taannoin riemastutti, ei enää viehättänytkään vaan lähinnä rasitti. Silti kolmas kerta kannatti, jo siksi että se sanoi toden siitä, miten olen vuosien varrella lukijana muuttunut: Parikymppinen nauroi, kolmikymppinen herkisteli, keski-ikää lähestyvä pysähteli pohdiskelemaan yleismaailmallista ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Vaikka Elmo nousee hahmona myyttisiin mittoihin, on häneen yllättävän helppo samaistua, hän on uskottava ja uskomaton samalla kertaa.

Tällä lukemalla henkilöhahmoista rakkaimmaksi nousi Elmon isä. Pidättyvä, herkkämielinen mies on poikansa ensimmäinen ja viimeinen kiinnekohta maan päällä, ja hän tuskin itse aavistaakaan kuinka paljon hänen poikansa häntä muistuttaa. Sivuhenkilöistä Koillinen, joka ennen oli suosikkini, tuntui sen sijaan -hieman yllättäen- harmilliselta höpöttäjältä. Sen sijaan lapsuudenystävät "Leuku" ja "Rymy" hersyttivät huulilleni hymyjä sellaisissakin kohdissa, joissa aiemmin en nähnyt mitään hauskaa.

Kaiken kaikkiaan Elmo on hieno kirja, jossa on monta tasoa: se on hillitön parodia, koskettava kasvu-ja rakkaustarina, syvällinen ihmiselon pohdiskelma ja hörsyvä veijariromaani. Suosittelenkin Elmoa jokaiselle, joka edes joskus on kokenut suomalais-ugrilaista hurmosta ja/tai tappion kirvelyä kentällä, katsomossa, kentän laidalla tai tv-ruudun ääressä.

Summa summarum: Ja aurinko ja sade kypsyttivät suhisevasti tuoksuvan omenapuutarhan, jonka keskellä seisovan pihkovalaisen kirkon sipulikupolien kärjet etsivät kiinteää maalia Lyyran tähdistöstä, jota kohti oltiin huikealla sekuntinopeudella menossa tuollakin suloisella ilonhetkellä kyynelten vuotaessa kuolemaan tuomittujen nuorista silmistä. Hauska, haikea ja huikea sankaritarina epätavallisen miehen elämästä, rakkaudesta, tuskasta ja ikävästä.

lauantai 23. helmikuuta 2013

Muumimamma, koditon yksinhuoltaja


- Onko isästä nyt tullut hattivatti? kysyi Muumipeikko. 
- Ei tietenkään! Sanoi hänen äitinsä. - Ymmärräthän, että he vain narrasivat hänet mukaansa. 
- Ajatella jos tapaisimme hänet jonain kauniina päivänä! sanoi Tulppaana. - Hän varmaan ilahtuisi, eikö vain?
- Varmasti, sanoi Muumimamma. - Mutta ei niin taida käydä. Ja hän alkoi itkeä.

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva
WSOY 1992
Alkuteos: Småtrollen och den stora översvämningen 1945/1991

Muumit ja suuri tuhotulva on tarina siitä, kuinka muumiperheestä tuli se muumiperhe, joka meille kaikille on tv:stä tuttu. Seesteisen äitihahmon sijasta tapaamme hermoherkän yksinhuoltajan, joka epätoivon vimmalla etsii itselleen ja pojalleen uutta kotia. Perheen isä on levoton kulkuri, jonka mukana perhe on muuttanut kaakeliuunista toiseen. Tarina alkaa siitä, kun muumipappa on hylännyt perheensä ja karannut hattivattien matkaan, ja muumimamma sekä muumipeikko ovat joutuneet mierontielle. Matkallaan he kohtaavat monia vaaroja, mutta myös yllättävää ystävällisyyttä, ja loppujen lopuksi tarina saa kuin saakin onnellisen lopun: tulva väistyy, kadonnut perheenpääkin löytyy, ja uusi onnellinen elämä Muumilaaksossa voi alkaa.

- Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli pitkään ainut muumikirja, jota en koskaan ole lukenut. Joitakin vuosia sitten taisin tosin lainata sen kirjastosta, mutta muumien privitiivinen ulkomuoto tuntui vielä silloin niin vieraalta, etten tullutkaan lukeneeksi kirjaa. Vasta Sirke Happosen Muumiopas sai minut muuttamaan mieleni, eikä alkumuumien "muotopuolisuuskaan" enää häirinnyt lukemisen iloa. Aikuismaisempaan tyyliin totuttuani jopa nautin kuvituksen alkuvoimaisesta ja maalauksellisesta tunnelmasta.

Välistä he näkivät jonkun merenneidon tanssivan ohi aaltojen, välistä vilahti esiin koko joukko pieniä merenpeikkoja.

"Muumien synkkä menneisyys" oli kiehtovaa ja valaisevaakin luettavaa. Muista muumikirjoista tutuksi tullut ydinperheidylli ei olekaan itsestäänselvyys; mamman ja papan rakkaustarinaan mahtuu myös vaikeita aikoja. Perheensä hylännyt Muumipappa on kuitenkin tervetullut takaisin, ja kun unelmien kodista vihdoin tulee totta, ei kai ihmekään että muumit sen koommin ovat vaalineet sitä -ja toisiansa- juuri niin suurella hellyydellä kuin myöhemmissä muumikirjoissa kerrotaan.

Ja siellä, niityn keskellä, oli talo joka oli melkein kuin kaakeliuuni, hyvin hieno ja siniseksi maalattu.


Uusiakin tuttavuuksia kirjasta löytyi. Esim. sinitukkaisesta Tulppaanasta olisin mielelläni lukenut lisääkin. Kaiken kaikkiaan kirja jätti juuri sopivan nälkäiseksi: men hur gick det sen?
Heidän tulppaaninsa loisti jälleen, se oli avannut kaikki terälehtensä, ja sen keskellä seisoi tyttö, jonka kirkkaansininen tukka ulottui jalkoihin saakka.


Summa summarum: Sinä tässä tyhmä olet, puuskahti Muumimamma, sillä hän oli hermostunut. Jännittävä seikkailusatu ja kiehtova kurkistus muumiperheen menneisyyteen. 

perjantai 22. helmikuuta 2013

"Oi mikä ilo on nähdä sun pääsi kun pirstoiksi paukkuu"

Älä kokeile tätä.
Turvallisissa olosuhteissa voit kuitenkin tehdä seuraavan fyysisen harjoitteen. Mutta vain silloin, jos pian olet näkevä ihmisiä, joihin luotat ja joista pidät. Sovi itsellesi ennalta sosiaalinen riento: lounas, illanvietto, sulkapallotreenit tai pingis.
Kuvittele, että kaikki sinussa painaa kuin kivi: sormet, polvet ja korvanlehdet. Hengitä verkalleen siten, että saat äänen kohisemaan kurkussasi. Liiku hitaasti eteenpäin ylävartalo paikallaan mahdollisimman huomaamattomin jalanliikkein. Pidä kasvot täysin ilmeettöminä. Kun tulet lampun valokeilaan (aseta sellainen valmiiksi), tee äkillinen harppaus keskelle sitä. Tuijota lampun kirkkainta kohtaa kolme sekuntia. Käänny ympäri ja poistu laahustaen kuten edellä. Tee heti perään vastaharjoitus, eli muuntaudu joko Kukkahevoseksi, muumiksi tai Mymmeliksi. Tämä siksi, jotta Mörkö ei jäisi sinussa päälle.

Sirke Happonen: Suuri Muumiopas
SKS 2012

Oletko sinä jo löytänyt sisäisen muumisi? Entä sisäisen hemulisi, mymmelisi ja myysi? Kuka on Nuuskamuikkusen isä? Mistä erottaa Tiuhtin ja Viuhtin? Mitä eläintä tarvitaan neidonryöstöön, kaksintaisteluun, valtionpalvelukseen ja eksyneen marsilaisen lohduttamiseen? Miksi kukaan ei koskaan rakastu hemuliin? 

Sirke Happosen Muumiopas tarjoaa tuhdin tietopaketin Muumilaakson väestä, heidän tapahtumarikkaasta elämästään ja komplekseistaan. Runsas kuvitus ja lyhyet luvut esittelevät kaikki muumikirjoissa ja -sarjakuvissa tavatut henkilöhahmot kätevästi aakkosjärjestyksessä. Sen lisäksi kirja auttaa tunnistamaan omat ja läheistemme piilevät muumihahmot, sekä tarjoaa käytännön vinkkejä miten muuntaudutaan esim. Muumimammaksi, Nuuskamuikkuseksi, Haisuliksi ja Pikku Myyksi. 


Tässä maailmassa ei voi elää olematta joku muumihahmo. Kuka tulit olleeksi tänään, ja kuka tahtoisit olla huomenna? Vastaan tulee tilanteita, jotka kannattaisi ottaa mymmelimmin eikä niin vilijonkasti. Joskus olisi hyvä löytää itsestään ripaus Nipsua. Ja kun juhlissa tunnelma on riehakas ja lämmin, tietää päässeensä hiukan lähemmäksi muumimielisyyttä.

Muumimielisyys ei tietenkään kaikkien mielestä ole yhtä mahtavaa, joittenkin mielestä ei edes järin tervettä. Maailmankuulun tohtori Schrünkelin mukaan  muumeilla on virulentti independentia, ja heidät on pakko eristää. Pieni eristys ei toki muumeja haittaakaan, varsinkin kun se ei koskaan kestä kauan: muumit ovat kuin magneetti, joiden luokse toinen toistaan oudommat tyypit hakeutuvat. Kaikki otetaan avosylin vastaan, mutta yksi toisensa jälkeen tulokkaat saavat huomata, että muumeja on turha käydä muuksi muuttamaan: he ovat mitä ovat, ja antavat toistenkin olla.
"Siivoamista ei pidä aatteena liioitella." ~Muumimamma


"Viihtyminen on hyvin helppoa." ~Mymmelin tytär

Tarinautti lokikirjaan: Muumifanius kulkee meidän(kin) perheessämme jo kolmannessa polvessa. Tämän kirjan lainasin omaksi riemukseni, mutta 6-vuotias tahtoi tietysti "saaliinjaolle" ja vietimmekin monta hauskaa iltaa kirjan parissa. Tieto-osuudet luin omaksi lystikseni sitten kun pikkuinen oli jo uinahtanut. 


Koska vilijonkka on niin hyvin onnistunut kodinhoidossa ja lasten kasvatuksessa, hän neuvoo mielellään muitakin. Joskus käy kuitenkin niin, että vilijonkan ote kirpoaa. Silloin hän säntää ulos kotoaan. Tukka liiskana ja kädet koholla hän juoksentelee pitkin merenrantaa.

Olen kauan ollut siinä uskossa, että nuoruusvuosien saatossa tulin lukeneeksi kaikki muumisarjakuvat, jotka Janssonin sisarukset tekivät. Nyt en kuitenkaan enää ole varma. Ehkä luinkin vain sen, mitä kirjastosta löytyi, autaasti luullen että siinä oli kaikki? Tai sitten muistini vain on huomattavasti huokoisempi kuin luulin... Kirjan sivut suorastaan vilisivät hienoja henkilöitä, joista en ole koskaan kuullutkaan: kuka kumman Rufus? Mikä neiti Trifle? Nyt onkin sitten ihan pakko mennä kirjastoon ja lainata läjä muumialbumeja.

"Olen aina ollut kiinnostunut henkilöistä, joilla on varaa olla eksentrisiä."
~Markiisi Mongaga

Tietotulvaa kevensivät mukavasti Sirke Happosen taidolla kynäilemät, pilke silmässä laaditut "meidän maailmamme muumihahmoja"-osiot, joissa paljastettiin mm. että paras tapa tutustua ilmielävään vilijonkkaan on mennä taloyhtiön kokoukseen. Muumipeikko taas on melko tyypillinen "young sensitive male". Muumipeikoksi muuntautuminen käy kirjoittajan neuvoilla sangen näppärästi:

Kun tulet uuteen paikkaan, etsi kohta, missä on kaikkein kauneinta ja asetu siihen. Jos mahdollista, rakenna maja ja kutsu ystäväsi tai rakastettusi siihen kanssasi asumaan. Valvo kaikki kuutamot. 
Jos joku suhtautuu sinuun epäystävällisesti, ota se vakavasti. Olet todennäköisesti toiminut todella väärin. Sinun on korjattava tai korvattava asia heti, mielellään moninkertaisesti. On myös mahdollista, että joku on toiminut väärin ennen sinua. Sinun on korvattava myös tämä. 

Myös muumikirjoista ensimmäinen, Muumit ja suuri tuhotulva, on luettava a.s.a.p. Itse asiassa sen jo ehdinkin kirjastosta hakea, alan lukea sitä hetikohtanyt!


Kirja tarjoaa muumifaneille myös kiinnostavaa nippelitietoa muumihahmojen luojasta - on kiva tietää mikä oli Janssonin kissan nimi, vaikka sillä tiedolla tuskin mitään teenkään. Erityisen kiehtovaa oli lukea tosielämän tapahtumista ja ihmisistä muumihahmojen taustalla, muumien hitaasta muodonmuutoksesta kaakeliuunin takaisista hieman pelättävistä olennoista nykyisiksi alati iloisiksi muumilaakson asukeiksi. Sokerina pohjalla olivat kurkistukset Tove Janssonin luonnoslehtiön muistiinpanoihin. Muun muassa teatterirotta Emman kohdalla luonnoksessa luki "vanha, vihainen, reumaattinen ja ajattelee vain teatteria."

Muumikirjoissa kalastus kannattaa, vaikka saalista saadaan vain harvoin.


Summa summarum: Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, väliin viiltävä ja lopulta lohdullinen. Mainio, aidossa muumihengessä kirjoitettu muumien keskipitkä oppimäärä kaikille muumien ystäville.

P.S. Muumioppaasta ovat nautiskelleet myös Villasukka ja Hemuli.
P.P.S. Tällä kirjalla nappasin itselleni sytkärin Kansankynttiläin kokoontumisajoissa. Hauska on tietää ja ihana on lukea!  :)

torstai 21. helmikuuta 2013

Blogisynttärien satoa: kirjakyselyn ja arvonnan tulokset


Hiphei ja hellurei, blogini on kaksi vuotta vanha! Ei siis enää mikään avuton newbie, vaan terhakas taapero joka tietää mitä tahtoo ;) Varsinaista juhlapäivää vietin lähipiirin (lue: noroviruksen) parissa, josta syystä myös synttäriarvonnan tuloksenjulkaisu viipyi. Mutta arvonta on suoritettu kaikkien taiteen ja magian sääntöjen mukaan. Onnettarena toimi 6-vuotias tyttäreni, joka veti voittajat hatusta. Ja jotta toimitus olisi mahdollisimman maaginen, lainasimme päähinettä komeromme nurkassa asuvalta noidalta...

Ananasakäämä ja abrakadabra! Tule hyvä onni, älä tule paha onni.

Mutta ähä kutti! Enpäs kerrokaan aivan vielä, keitä noita ja onnetar suosivat tällä kertaa. Sen sijaan teen pienen katsauksen arvonnan yhteydessä suoritetun kyselyn tuloksiin. Pyysin siis teitä lukijoita kehumaan jotakin kirjaa, joka on julkaistu ennen vuotta 2000. Sain aivan mahtavan vinkkililistan, sekä aivan ennenkuulemattomia nimiä että nimeltä tuttuja, mutta jostain syystä lukematta jääneitä. Enää en luule lukeneeni paljon - tai no, en ainakaan tarpeeksi!

Aivan kaikkia suositeltuja en nyt ennätä tähän listata, niitä kun tuli niin hurja määrä. Kaikki kehutut perusteluineen löydätte halutessanne täältä. Mutta jotta muistaisin itsekin lukea edes osan, laitan tähän kaiken kansan nähtäväksi "tärppilistan" kymmenestä kirjasta, jotka aivan erityisesti tekee mieleni lukea:

* Jose Saramago: Kertomus sokeudesta
* Aila Meriluoto: Vaarallista kokea
* Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (yhden olen vastikään lukenut, mutta haluan ehdottomasti lukea koko sarjan)
* Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen
* Vivi-Ann Sjögren: Meksikon päiväkirja
* John Irving: Oman elämänsä sankari
* Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
* Haruki Murakami: Norwegian wood (ilmestyi alkukielellä jo 1987)
* Roald Dahl: Rakkaani, kyyhkyläiseni
* Robert Holdstock: Alkumetsä

Tässä sitä piisaakin projektia joksikin aikaa... kiitos valtavasti kaikille kortensa kekoon kantaneille!

Ja nyt sitten vihdoin niihin voittajiin. (Näin kauas alas jouduitte skrollaamaan, es tut mir Leid... nicht!  ;D) Voittajalle olen luvannut palkinnoksi Tammen Keltaisen muistikirjan sekä vapaavalintaisen kirjan listalta (joka on nähtävissä täällä). Kakkoseksi tullut pääsee valitsemaan palkintokirjansa, kun voittaja ensin on ilmoittanut omansa. Ykköspalkinnon nappasi Pirkko Saisiota suositellut Nanna, ja kakkoseksi velhosi itsensä Irvigiä ylistänyt Katja. Onnittelut voittajille! Laittakaahan minulle mailia: elmailona (ät) gmail.com

Lopuksi muutama sananen jatkosta. Bloggaus on niin hauskaa, että aion vastaisuudessakin olla ahkera ja innokas kirjoista jorisija. Painottunen ehkä entistä enemmän juuri näihin vähän vanhempiin aarteisiin, toki uutuuksiakaan unohtamatta tyystin.  Minua saa myös paiskoa haasteilla aina kun siltä tuntuu. Vastaan joskus viiveellä, mutta aina ilolla.

Ja nyt riennän ruokkimaan jälkikasvua ja valmistautumaan teatteri-iltaan: vien lapset katsomaan loistavaa Urpoa ja Turpoa. Ihanaa ja aurinkoista loppuviikkoa teille, te kaikki ihanat ihmiset siellä jossakin! <3



tiistai 19. helmikuuta 2013

TTT: Kosminen peräruiske ilman puudutusta

TOP TEN LITERARY FUMBLES

Ontuvia tai käsittämättömiä kielikuvia. Latteuksia, mauttomuuksia, tyylirikkoja, suoranaisia virheitä. Tolstoita siteeratakseni: jokainen onneton lause on onneton omalla tavallaan. Tämän tiistaini ratoksi listasin kymmenen lausetta, jotka menevät tavalla tai toisella metsähallituksen puolelle. (Huom: itse kirjat eivät välttämättä ole huonoja ollenkaan eivätkä edes edusta minulle epämieluisia genrejä. Kyse on yksittäisistä kömmähdyksistä, joita sattuu kai kaikille, jotka ylipäänsä tohtivat mitään kirjoittaa :)


Mutta asiaan! Tässäpä näitä kyseenalaisen kunnian saaneita:

1. Hänen koko olemuksensa oli saanut kosmisen peräruiskeen. 
     ~Jonathan Carroll~
        Hauska ja hauskaksi myös tarkoitettu. Mutta silti. Argh!

2. Pöllö huhuili. Tähdet harkitsivat itsemurhaa.
     ~Cristina Lopez Barrio~
        Siis eivät filmitähdet, vaan taivaan tähdet. Mitvit??

3. Lampi oli vielä paikallaan. Se pälyili epäluuloisesti taivasta kohti.
     ~Åke Edwardson: Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi~
          Ai että oli ihan paikallaan? Sepä pitikin erikseen mainita, ettei ole kävellyt matkoihinsa. Mitä epäluuloiseen taivaan pälyilyyn tulee, sen ymmärtää kyllä kun katsoo kohtaa nro 7.

4. Mutta siellä, kapealla sängyllä kattoikkunan alla, Abhidha riisui v-aukkoisen villapaitansa ja antoi minun kunnolla hamuta kookospähkinöitään samalla kun nyki alempaa minun vyötäni.
~Richard C. Morais: Herkullinen elämä~
      Surkeita seksikohtauksia maailmassa riittää. Tämä oli vielä kesy, noloimmat rimanalitukset saatte etsiä itse ;)

5. He had felt the manhood dawn on him.
~Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast~
       Ritariromantiikka sijansa saakoon. Mutta jotenkin vaan suuhun tuli tyylirikon maku, kun lukutaidoton lähiölapsi tuntee "miehuuden sarastavan yllensä".

6. Taivaan maidonvalkeus heijastui vesiuomista ja rotasta, joka lojui kuolleena tien vierellä häntä ja takajalat renkaanjälkien ristiinnaulitsemina.
 ~Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi~
       Ristiinnaulittu rotta? Herra meitä armahda mauttomilta lauseilta!

7. Pilvet puristivat reisiään yhteen, jottei pisarakaan karkaisi kaupungin ylle, ja hylkäsivät Madridin jälleen ahdistavaan odotukseensa.
~Cristina Lopez Barrio~
     Pihtaripilviltä eivät eritteet karkaile? Yök, nyt meni ruokahalu. Ja seuraavassa lauseessa tietysti leivotaan ties mitä herkkuja... ugh.

8.Moniväristen tatuointien peittämä käsivarsi tärisi ranteesta hauikseen puristaessaan mustaa muovista vaihdekeppiä, kunnes se valahti polvelle lepäämään.
~Petja Lähde: Poika~
     Siis mikä valahti polvelle? Se musta ja muovinen vaihdekeppi? Sanajärjestysvirheet ovat aina yhtä kivoja :)

9. Kallen itku kuivui pusseiksi silmien alle, kuin haikaralla, ne lentävät pitkiä matkoja ja tuovat ihmisille lapsia.
~Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin~
Hienon kirjan ainut lause, joka häiritsi. Käsittämätön kielikuva, vaikka kieltämättä kuulostaa korkealentoiselta.

10. "Vaikka jo mainittu etusivun otsikko Uusi Vuosi, Uusi Elämä oli heti saanut pilkkaa osakseen kilpailevilta lehdiltä, jotka olivat onnistuneet ammentamaan merkittävimpien toimittajiensa innoituksesta varsin monenkirjavia ja meheviä otsikoita, toisinaan dramaattisia, toisinaan taas lyyrisiä, usein myös filosofisia tai mystisiä, ellei sitten liikuttavan naiiveja, kuten eräänkin kansansuosiota nauttivan lehden vaatimaton Miten Meidän Nyt Käy, perässään graafisena komistuksena vielä valtavan iso kysymysmerkki, se oli kyllä tuskastuttavasta kuluneisuudestaan huolimatta kerrassaan mannaa joillekuille, jotka joko synnynnäisen luonteenlaatunsa tai saamansa kasvatuksen tähden arvostasivat ennen kaikkea vankkaa, enemmän tai vähemmän käytännönläheistä optimismia, olkoonkin että heillä oli aihetta epäillä, että ilmiö oli pelkästään näennäinen ja kenties hyvinkin nopeasti ohimenevä." ~Jose Saramago: Oikukas kuolema~
     Tämän lauseen lainasin Jaakko Koivulan Tavaus-blogista, ja olen hänen kanssaan samaa mieltä: tämä on aika jäätävää kakkaa!

Korostan vielä lopuksi, että kuten TTT-listani aina, tämäkin on pilke silmässä laadittu. Älköön siis kukaan loukkantuko, jos oma lempikirjailija sai nyt vähän kuraa silmilleen :)


perjantai 15. helmikuuta 2013

Milja Kaunisto: Synnintekijä



Kun ensi kerran lähestyimme Pariisia Herramme pyhän ympärileikkauksen päivän aikoihin, sydäntalvella 1425, haistoimme kaupungin ennen kuin näimme sen. Kerrankin olimme yhtä mieltä jostain. Meidän sieraimemme eivät koskaan olleet kokeneet vastaavanlaista kidutusta. --- Aloimme väitellä siitä, mitä haju eniten muistutti. Henrik puhui laskisammiosta johon vesipöhöinen rakki oli kussut, Pentin mieleen tulivat mätäpaiseet, joita hän lääkärin avustajana oli puhkonut. Severin irvisti muistellessaan loisten riivaaman sian sontaa, jollaiseksi hän hetikohta löyhkän kuvaili. Minä en harmikseni keksinyt mitään, mihin tuota jumalatonta katkua olisin verrannut. Muistan vain todenneeni ykskantaan, että yksin Perkeleen perä voi haista tuollaiselta. En silloin tiennyt kuinka oikeassa olin, kuinka oikeassa kaikki me matkalaiset olimme.

Milja Kaunisto: Synnintekijä
Gummerus 2013

Kun nuori Olavi Maununpoika, Tutun piispan Maunu Tavastin suojatti, lähtee opintielle Pariisiin, hänestä tulee Olaus Magnus. Opinnot Sorbonnen yliopistossa ovat nuoren miehen hartain unelma, mutta pian nuorukainen havaitsee, että riettauden riehuessa ympärillä on vaikeaa, ellei mahdotonta, olla hairahtumatta syntisiin ajatuksiin ja tekoihin. Ystävyttyään etelä-ranskalaiseen ylimysnuorukaiseen, Miracleen, Olaus huomaa kauhukseen tuntevansa fyysistä halua mieheen. Kesänvietosta Miraclen kotiseudulla tulee molempien elämän taitekohta, ja kesä päättyy rajusti, kun vuosikymmenten takaiset häpeälliset salaisuudet tulevat julki.


Tarinautti lokikirjaan: Seksikeskeinen maailmankuva ja synnintunnossa rypeminen eivät ole, kuten sanotaan, "mun juttuni".  Nähdessäni takakannen hehkuttavan suurella fontilla "himoa, hairahduksia ja hirsipuun pelkoa" teki melkein mieli työntää kirja takaisin hyllyyn. Myöhäiskeskiajan ja Olaus Magnuksen herättämän kiinnostuksen vuoksi (ja koska kirja oli arvostelukappale) päätin kuitenkin lukea kirjan. Samalla sain ruksatuksi hienon Aikamatka-haasteen Ritarit ja linnanneidot -kategorian.

Olaus Magnuksia on kaksi. Olavi Maununpoikaa kuuluisampi oli r1500-luvun alussa vaikuttanut ruotsalainen historiotsija ja kartografi. Minäkin luulin pitkään, että kyseessä on yksi ja sama henkilö. Kiitos blogiystäville tarkkaavaisuudesta!

Vaikutuin ja viihdyin kirjan parissa lopulta paremmin kuin alussa arvelin. Kaunisto on osaava ja alkuvoimainen kirjoittaja, ja on tehnyt historianläksynsä ihailtavan hyvin. 1400-luvun Ranska herää tekstissä eloon paikoin aivan huikealla tavalla. Keskeisen sijan saavat aistinautinnot, joita kuvaillaan häpeilemättä, oli kyse sitten suun tai alapään iloista. Ihailin myös Kauniston rikasta kieltä, voimakasta ilmaisua ja kykyä asettua hurskaan (mutta silti himokkaan) kirkonmiehen nahkoihin. Vaikka kirjan päähenkilö on hurskas ja Jumalanpelossa elävä mies, ei hänkään voi välttyä törmäämästä elämän varjopuoliin, irstauteen ja pakanallisiin tapoihin.

He seisoivat valkeiden koivujen lailla vaiti, kun suuret tulet sytytettiin joen rantaan. Joku alkoi soittaa kimeää puupilliä ja vanha mies veisasi vitkalleen pillin suruisaa säveltä käheällä äänellään. Joku toinen yhtyi lauluun. Miracle kuiskasi minulle:
"He laulavat suurista katovuosista. He muistuttavat sadonsynnyttäjille että ne ovat saaneet uhrinsa. Ja kuuntele... hedelmällisyyden laulu."
Kumea rummun ääni kuului ensin pehmeänä ja siihen yhtyi viellen valittava vonkuna. Tuon ranskalaisen avainviulun kieliä soitettiin sen kampea kääntäen, ja niin oli laulun rytmikin yksinkertainen, edestakaisin sahaava. Kansa alkoi polkea jaloillaan samaan tahtiin. Hee-hoo, hee-hoo, vielle sahasi ja pilli soitti muuttumattoman sahauksen päälle monimutkaista sävelkulkua. Mukaan yhtyivät luuttu ja kireä-ääninen nahkatorvi. Väki lauloi hee-hoo, hee-hoo ja otti joka rummun iskulla askeleen eteenpäin, askeleen taakse. 

Eloon herännyt historia tuo Synnintekijään muutakin syvyyttä kuin sen, mikä löytyy haarojen välistä. Rehevien historiallisten lukuromaanien (kyllä, myös Kaari Utrion) ystäville tämä kirja on ehdottomasti suosittelemisen väärti. Milja Kaunisto tulee epäilemättä löytämään vannoutuneen lukijakuntansa, jonka ydinjoukkoon minä tosin en taida kuulua.

Summa summarum: Tämä oli maa, jossa noidat vaanivat metsissä ja himo hotkaisi miehen hurskauden suupalakseen. Tämä paikka oli kirottu muinaisilla loitsuilla. Missä olivat voimani kun niitä tarvitsin? Kuka minusta oli tullut?
Eritteissä marinoitua, helvetin lieskoissa kypsäksi käristettyä keskiaikaista hekumaa.

P.S. Synnintekijään on ehtinyt jo tutustua aika moni bloggari, ainakin nämä: Iidamari, Kirsi, Vinttikamari ja Annika. Kirja on selvästikin jakanut mielipiteitä ja herättänyt kiinnostusta, mikä on erityisen positiivsta kun kyseessä on kotimainen esikoiskirjailija.


tiistai 12. helmikuuta 2013

Blogisynttärit! Arvonta!!


Jipii, on juhlahumun aika: 19.02. blogini on ollut olemassa tasan kaksi vuotta! Sitä sietää juhlistaa, eli pistänpä pienimuotoiset synttäriarpajaiset pystyyn.

Arvontaan voivat osallistua kaikki lukijaksi rekisteröityneet. Jokaiselle on jaossa yksi arpalippu, jonka saa omakseen jättämällä tähän postaukseen kommentin ja kehumalla jotain viime vuosituhannella julkaistua kirjaa. Tämä siksi, että koen bloggarina sydämenasiaksi nostaa uutuuksien rinnalle esiin myös hieman vanhempia helmiä. Hyväksyn kaikki genret, kunhan kirja on ensimmäisen kerran julkaistu ennen vuotta 2000. 


Arvonnan voittaja saa palkinnokseen ylläkomeilevan Keltaisen muistikirjan (Tammi), sekä valintansa mukaan yhden seuraavista kirjoista:

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni (kovakantinen)
Kristiina Harjula: Pispalan kiviä (kovakantinen)
Milja Kaunisto: Synnintekijä (kovakantinen)
Toni Morrison: Rakkaus (kovakantinen)
Satu Taskinen: Täydellinen paisti (kovakantinen)
Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla (pokkari)
Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (kovakantinen)
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (kovakantinen)
Fabio Geda: Krokotiilimeri (kovakantinen)
Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien (pokkari)

Lisäksi arvotaan lohdutuspalkinto, jonka saaja pääsee valitsemaan jäljellejääneistä kirjoista yhden. Arvonnan saa halutessaan myös linkittää, mutta siitä ei tällä kertaa heru lisäarpoja. Tärkeintä on muistaa mainita "kirjaveteraani", jota haluaa ylistää. Arvonta suoritetaan 19.02. ja voittajat julkistetaan blogissa viimeistään 20.02.

Toivotan kaikille onnea arvontaan!

TTT: 10 x lempityyppi

Hip hei, on tiistai ja sana taas heittäytyä Top Ten- listamanian vietäväksi. Tällä kertaa valitsin teemaksi fiktiiviset lempiyksilöni erinäisistä kirjoissa & elokuvissa vilisevistä "arkkityypeistä". Kelpuutin mukaan niin romaanit, sarjikset kuin myös telkkarin ja leffat. Tämmöinen lista siitä syntyi:

FIKTIIVISIÄ LEMPITYYPPEJÄ

1. Lempietsivä: Mma Ramotswe. Vielä viime vuoden puolivälissä olisin vastannut neiti Marple, mutta tutustuttuani sympaattiseen botswanattareen olen myyty.
Jill Scott
2. Lempisupersankari(t): Mittamies ja aktiivipoika, a.k.a. Patu ja Tatu. Yliaktiivisuus pelastaa maailman!

3. Lempikeksijä: Kilpinen. Maailman vahvimman nallen uskollinen ystävä, jonka mainiot keksinnöt vievät huimiin seikkailuihin ja pelastavat pulassa. Pelle Pelottoman tämä toisinaan kuoreensa vetäytyvä kaveri päihitti Ruoka-ja unikellonsa ansiosta. Kun on aika syödä tai nukkua, silloin syödään tai nukutaan vaikka sänky palaisi! Sellaisen vekkarin minäkin tarvitsisin :D


4. Lempirosvo: Robin Hood. Sherwoodin iloisten veikkojen ja heidän johtajansa tarina on aina kiehtonut minua syvästi. Lukuisista tv-ja leffatulkinnoista se "kaikista kaikkein" on minulle lapsuudestani tuttu brittisarja "Robin of Sherwood", jonka sankariin olin tietysti kuolettavan rakastunut ;)

Michael Praed


5. Lempipoliisi: Tarkastaja Javert. Kurjien haukansilmäinen ja tinkimätön poliisitarkastaja, joka uupumatta jäljittää Jean Valjeania. Lopulta tuo velvollisuudentuntoinen kunnian mies joutuu tekemään raskaan valinnan ja päättämään, kumpi on tärkeämpää - velvollisuus vai kunnia.

Russell Crowe

6. Lempilääkäri: Joel Fleischmann. Villin pohjolan hellyttävä newyorkilaistohtori, joka opintovelkojaan maksaakseen joutuu komennukselle johonkin ihme tuppukylään jossakin Alaskan uumenissa! Rakastin tätä tv-sarjaa. Missähän tätä myytäisiin dvd-boksina...?
Rob Morrow

7. Lempiopettaja: John Keating elokuvassa Kuolleiden runoilijoiden seura. Katsokaa leffa, jos ette tiedä kenestä puhun!
Dead Poets Society

8. Lempioppilas: Sara Crewe. F.H. Burnettin iki-ihana pikku prinsessa tuo iloa, valoa ja toivoa tovereidensa harmaaseen arkeen lontoolaisessa sisäoppilaitoksessa. Sara ei lannistu silloinkaan, kun menettää kaiken, eikä anna tyrannimaisen johtajattaren murskata sisäistä prinsessaansa. Jos elämästä annettaisiin arvosana, Sara olisi mallioppilas!
Liesel Matthews

9. Lempicowboy: Lucky Luke. Toiset luki lakia, toiset Lucky Lukea. Minä kuuluin jälkimmäiseen porukkaan: kouluikäisenä ahmin nämä kaikki!


10. Lempipahis: Rölli. No juu, onpas tosi paha... mutta sorry jos petyitte, Rölli vaan on niin ihana! Ja ainakin hän on hyvin vilpitön halussaan olla kamala, pelottava, ruma ja likainen ;) Animaatiokin on oikein hyvä, mutta itse pidän eniten näistä, missä itse legendaarinen Allu Tuppurainen pääsee näyttämään likaiset varpaansa.
Rölli ja kultainen avain

Millaisia lempityyppejä te olette kirjoista ja elokuvista löytäneet? Minulla jäi tällä kertaa lempiagentti ja monta muuta lempparia listaamatta... ehkä ensi tiistaina! ;)


maanantai 11. helmikuuta 2013

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä


Ulkkisopimukseen kuului, että se toi paperit, joka oli ensin kopauttanut vesijohtoon. Raililla oli aina mukanaan mummun kaupan appelsiinipapereita, joissa luki Jaffa. Kun Maaru kerran sanoi, että Jaffa on kaupunki Israelissa, Railin teki mieli vängätä vastaan, koska sellaista ei ollut sanottu koulun uskontotunnilla. Israelissa on vaan Jerusalemi ja Peetlehemi ja Kolkata, joista opettaja Tyyne Kokkonen on ripustanut pahviset kuvat karttatelineen koukkuun. Mutta Maarulle ei kannattanut väittää vastaan.
Kotona hän ajatteli, että matkustaisi isona Jaffa-nimiseen kaupunkiin, jossa aurinko paistaa taivaalla kuin appelsiini.

Kristiina Harjula: Pispalan kiviä
Karisto 2013

Raili, mummo, äiti ja isä asuvat Pispalan rinteessä mummon pienessä talossa, jossa mummolla on myös kauppa. Raili, mummon kultasilmä,elää lapsuuttaan jossa on aina kesä, sireenit kukkivat, isäpoika soittaa haitaria ja alakerran tyttöjen kanssa on ihanaa leikkiä Pispalan pihoilla. Pitää vain yrittää unohtaa yöt, joina isä herää huutaen tai äiti itkee. Mutta murheet unohtuvat, kun ovelta kuuluu mitä mentäs ja sitten mennään vaikka Taika-Jimiä tai potkutellaan pirssikuskeina Rinnetietä pitkin.

Turvallinen arki saa jännittävän käänteen, kun taloon muuttaa ihmeellinen Eedit - nainen jolla on patellavyö, ja jonka perässä Pispalaan saapuu koko Pariisi. Railista Eedit on kuin enkeli, mutta ei sellainen enkeli joka pelastaa lapsia notkuvalta sillalta. Ja sitten Raili huomaa, että Eeditin ja Pariisin myötä kotiin on tullut jotain synkkää, jota hän ei aivan ymmärrä. 

Leikki siirtyi yhä syvemmälle liiteriin. Joskus noidalle piti laulaa. Joskus sitä piti rukoilla. Joskus kaikkien piti yhdessä itkeä. Kun Maaru ja Lintu valittivat, etteivät saa itkua tulemaan, Raili määräsi että piti kuvitella, että äiti olisi kuollut. Lopulta kaikki itkivät suureen ääneen.
Itkusta tuli suosittu. Ensin he menivät puupinon taakse kyyryyn, sitten alkoivat huojua ja hokea, äiti, äiti, äiti älä jätä, älä kuole. Useimmiten Lintu alkoi itkeä ensimmäisenä.

Ensimmäisen Pariisi-illan jälkeen Raili nosti jalkansa täkin alta ja kuiskasi kato isä mun varpaita,  koska ajatteli että niissäkin oli Pariisi, mutta isä ärjäisi no voi perkeleen perkele, että kakaroillekin tommottia, ja Railista tuntui, että varpaat tipahtelivat yksitellen petivaatelaatikon laidan yli, koska isä tahtoi Pariisin yksin itselleen.


Kristiina Harjula vie lukijansa värikylläiselle, elämänmakuiselle matkalle 1950-luvun Pispalaan. Tikkutehdas, Harjutien yleinen sauna, sota tulee ja Suomen Trikoo kuuluvat Railin elämään niin kuin myös Herranpiaksut ja Ristuksen ranteet


 Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä esikoiskirjasta lähinnä Pispalan tähden. En itse ole siellä käynyt kuin kerran, mutta äitini nuoruusmuisteloista sain kaipuun vanhaan Pispalaan, joten tämä kirja pääsi lukulistalleni heti kun siitä kuulin. Olisin siis ollut tyytyväinen pelkkään aikamatkaan, vaikka tarinan kirjalliset arvot olisivat jääneet vaisuiksi. Näin hienoon ja koskettavaan lukuelämykseen en ollut osannut ollenkaan varautua!

Pispalan kiviä on liikuttava ja mieleenjäävä kirja, jota ei esikoiseksi arvaisi. Kristiina Harjula kertoo vahvan tarinan kuvaten hienosti ja oivaltavasti lapsen ajatuksenjuoksua ja maailmaa. Raili oli jauhoja pussittaessaan miettinyt, miten se pani jauhot suuhun ja panisko se vehnä-, ruis-vai perunajauhoja, jos saisi valita. Varmaan peruna, koska jos perunajauhoja saa suunsa täyteen, niin ei varmaan pysty puhumaan.

Ajan ja paikan kuvaus on hykerryttävää, tamperelainen puheenparsi alkaa aivan soida korvissa ja henkilöt tuntuvat tosilta. Voin vain kuvitella, että sellaiselle jolla on tunnesiteitä vanhaan Pispalaan, tämä kirja on vielä ihanampi.


- Sää vaan tuijotat, mutta kattos tyttö, mitä näkyy! Aimo alkoi. - Enste meet tosta naapurin vaahteroitten ylitte Heleniuksen liiterin räystäälle, sitte siitä Lehtosen savupiipun viereen ja Niemisen kuuskulmasen huussin katolle ja Roivaisen kopille ja Haulitornille ja Lielahren vainioille, Ylöjärven kankaalle ja Nokian kummitehtaan piipun nokkaan. Lennät. Ajattelet nääs eteenpäin. 
-Mihin ihmeen eteenpäin? Missä se eteenpäin on?
- Eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astelkaamme siskot veikot. Mun isäni oli sentäs punakaartin eversti. Niinettä. Voisit vähän kunnioittaa.
-Joo, ja susta tuli sähkölaitoksen laulava potkukelkkalähetti.

Summa summarum: Harmaan ulsterin taskusta hän löysi äidin tumput. Ne olivat vanuneet ja pehmeät ja niiden sisällä sinisten tähtien seassa tuntui äidin käsi. Hieno lapsuuskuvaus 1950-luvun Pispalasta.

Otfried Preußler: Ryöväri Hurjahanka


Ryöväri Hurjahanka suhtautui työhönsä tunnontarkasti. Kesällä hän nousi arkisin aina ylös tasan kello kuusi, ja viimeistään puoli kahdeksalta hän lähti rosvonluolastaan töihin. Tänäänkin hän oli maannut jo kahdeksasta lähtien väijyksissä metsän reunassa värihernepensaan takana ja tarkkaillut maantietä kaukoputkellaan. Mutta kello oli jo puoli kymmenen, eikä saalista vieläkään ollut säkissä. 
- Huonot ajat! manaili ryöväri Hurjahanka. - Jos tämä tällainen jatkuu, on minun vähitellen etsittävä itselleni uusi ammatti. Rosvoilu tuottaa pitkän päälle liian vähän, ja rasittavaakin se on! 
Hän aikoi juuri - mitä hän muutoin teki työaikana erittäin harvoin - suoda itselleen hyppysellisen nuuskaa. Silloin hän kuuli käsikärryjen ratinaa maantieltä. 

Otfried Preußler: Ryöväri Hurjahanka
Weilin+Göös, 1987
Alkuteos: Der Räuber Hotzenplotz, 1962
Suomentanut: Ulla Ropponen
Kuvitus: F.J. Tripp

Kasperi ja Seppeli ovat kaverukset, jotka joka sunnuntai käyvät isoäidin luona kakkukahveilla. Mutta eräänä sunnuntaina kakkukestejä ei voi järjestää, sillä häijy ryöväri Hurjahanka on ryöstänyt isoäidin uuden kahvimyllyn! Konstaapeli Tarkkalainenkaan ei voi seitsenpuukkoiselle ryökäleelle mitään, mutta Kasperi ja Seppeli päättävät voida ja lähtevät rohkeasti vangitsemaan pelättyä roistoa. Matkaan tulee tietysti mutka jos toinenkin, ja Kasperi päätyy suuren ja kiukkuisen velhon, Petrosilius Äksyliinin linnaan perunoita kuorimaan. Vaan mikä synkkä salaisuus mahtaakaan piillä linnan kellarissa, ja mitä tapahtuu, kun velho luulee Kasperia Seppeliksi?




Sitten hän kiiruhti linnan torniin, astui taikatakilleen ja suhahti matkaan.


Tarinautti lokikirjaan: Bongasin tämän hauskalta kuulostavan kirjan Maijan blogissa. Seuraavalta kirjastoreissulta se sitten jo kotiutuikin, ja eskari-ikäinen ihastui tarinaan niin, että se tuli lukaistua muutamassa illassa. Hieman piti lukijan lennosta siivota Hurjahangan ja varsinkin velhon kielenkäyttöä, kun aivan kaikkia ilmaisuja ei tehnyt mieli lapsille opettaa ;) Mutta kokonaisuutena kirja oli mainio tuttavuus. Jos löytäisin kirjan kirpparilta,ostaisin sen omaksi niin että tytär saisi luvan värittää kirjan veikeät mustavalkoiset kuvat!


Summa summarum: Ryöväri Hurjahankaa on hauska ja jännittävä seikkailukertomus, jossa paha saa palkkansa perinteiseen malliin ja lopussa kiitos seisoo.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Täällä Saamentähden alla: Voijaa minun poroni


Hän antoi tunturituulen hyväillä poskiaan. Hänen korvansa löysivät ääniä, joita eivät olleet ennen kuulleet. Elo kohisi edellä, poronkoparat narskuivat kovaan lumeen: tsovh-a, tsovh-a, kellot kalisivat: kling-a, kling-a. Ja takana Kutnelin kirkas ääni, mikä muuttui nauruksi ja levisi ahkiosta ahkioon ja löysi jokaisen. Kutnelilla, Sammolin siskolla, oli sellainen nauru - niinkuin maanalaisen puron solina, mikä lämmitti pakkasella mutta viilensi kuumalla. Edessä taas Piiret-Inkan tasainen ääni: Näin ja noin, noin ja näin. Siihen sekaantui kohta Maaret-Annen riekonkäkätys. Ja lähimpänä Issat-Sammolin ja Mihkalin puheet heidän yhteisessä ahkiossaan.

Kirsti Paltto: Voijaa minun poroni
Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1986
Alkuteos: Guhtoset dearvan min bohccit
Suomentanut: Eino Kuokkanen

Eletään 1930-luvun loppua. 9-vuotias saamelaispoika Johanas haaveilee pääsystä poromiehen oppiin isänsä Antaraksen kanssa, mutta joutuukin kouluun, jossa suomalainen opettaja ei peittele ylenkatsettaan ja harmiaan joutuessaan opettamaan "oppimattomia metsäläisiä". Huolia on myös aikuisilla. Maailmalta kantautuu hurjia huhuja, puhutaan että on syttymässä sota. Kun huhut käyvät toteen, Antaras vie perheensä salaa synnyninseudulleen Norjaan turvaan. Mutta sitten sinnekin saapuvat tuiskat lentokoneineen ja pyssyineen, eikä maailmassa tunnu enää olevan turvassa missään. Mutta yhä elää ihmisten mielissä vanha viisas Noita-Piehti, hän jolla oli hallussaan Harmaakarvan silmä, hän joka tiesi miten pysytään tunturilaisena eikä anneta kenenkään määräillä itseään. 



Tämän bloggauksen otsikossa rinnastan Palton kirjan Väinö Linnan Pohjantähti-kronikkaan. Rohkea veto, eikä tämäkään kirja toki kaikilta osin täytä Linnan suuria saappaita. Koin kuitenkin vahvasti, että kirjoissa on paljon samaa: kumpikin on pienen kansan via dolorosa, kertomus yhden kylän asukkaista historian pyörteissä. Kun maailman suuret ja mahtavat tappelevat, pienet jäävät väkisinkin jalkoihin. Rievanmukkan ihmiset, samoin kuin Pentinkulman väki, tempautuvat mukaan muuttuvaan maailmaan. Rauhaarakastavan saamelaisen mielestä ei ole maailmassa sellaista keittokattilaa, josta ihmisten täytyisi sotia. Mutta:

- Voi voi, tässä maailmassa on paljon sellaista, jota me sinun kanssa emme tiedä. Maailman hallitsijoilla kyllä hätiä riittää. Emme me ymmärrä heidän riitakattiloitaan emmekä aikomuksiaan. Ja niillä tuntuu olevan vielä niinkin että mitä hullumpi ihminen sitä enemmän annetaan valtaa.

Toisin kuin Linnan henkilöt, rievanmukkalaiset eivät ryhdy aktiiviseen vastarintaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Heidän vastarintansa on passiivista: piiloudutaan tunturiin, pilkataan selän takana, vaietaan asioista joita viranomaisten ei tarvitse tietää. Keskinäistä torailua on sitten sitäkin enemmän, mutta oman väen ja "suopmalaisten" väliin vedetään selkeä lojaalisuuden raja: edes vihamiestään ei ole sopivaa ilmiantaa rikkeistään.

Pororaito. (Kuva: Saamelaismuseo Siida)

Tarinautti lokikirjaan: Tässä vaiheessa hehkutusta pitänee tunnustaa, että oikeastaan olen jäävi sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään - olenhan itsekin saamelainen, kotoisin samalta kylältä kuin kirjailija itse, ja kaiken kukkuraksi sukua hänelle. Vaikka kuinka yritänkin olla objektiivinen, se tuskin on täysin mahdollista. Kaikki, mitä sanon, kumpuaa siis vain ja ainoastaan omien kokemusteni pienehköstä piiristä. En esim. osaa ollenkaan arvioida, kuinka vaikeaselkoinen tai raskassoutuinen kirja olisi niille, joille saamelainen kulttuuri ja puheenparsi eivät ole tuttuja. Minulle tämä oli kirja, jonka jokaisessa lauseessa olin kotona.

Keväällä, kun urvut alkoivat tuoksua, haisteli Antaras pohjoistuulta ja rauhattomuus täytti hänen jäsenensä. Kaipaus ei ollut leikkiä, kun porotkin pyrkivät pohjoisemmaksi. Muutamat karkasivat, menivät yli valtakunnan rajan sinne minne luonto käski. Eivät porot rajoista ymmärtäneet. Tämä maa, niin kauas kuin silmä kantoi, niin kauas kuin jalat veivät ja ajatus lensi, oli porojen ja ihmisten maa, ei kruunun tai valtakuntien.


Valokuva: Kuvatoimisto Cartina


Nautin valtavasti Palton kerronnasta. Henkilöt oli niin aidosti kuvattu, että vähän väliä unohdin lukevani fiktiota. Saamen rikas ja ilmaisuvoimainen kieli on Eino Kuokkasen taitavissa käsissä kääntynyt upeasti suomeksi. (Luulin pitkään, että on isäni erityiskyky osata kuvailla ihmisiä ja asioita niin osuvasti, kunnes ymmärsin sen olevan saamelaisten yhteinen piirre.) Jatkuvasti sain ihailla Palton ilmauksia: Magga-muorilla on sydän kuin kevätaurinko, lampaat ovat penteleen risujalat, vaimoehdokas on lihava kuin syyskarhu, ja sen lisäksi vetinen ja laimea kuin kymmenen kertaa keitetyt kahvinporot. Opin myös muutaman itselleni uuden sanan - esim. vaimonsa kotiin muuttava mies ei ole appivanhemmilleen vävy, vaan munaminiä.

Kirjailijan saamelaisuus näkyy kerronnan tempossa. Draaman kaari on kirjassa kaikkea muuta kuin kireä: tapahtumat etenevät verkalleen, eletään vuodenaikojen rytmissä ja istutaan pitkään muistelemassa ja tarinoita kertomassa. (On tietysti lukijasta kiinni, onko se plussa vai miinus.) Kirjan lukeminen oli myös raskasta: kurjuutta riitti, samoin surua ja traagisia kohtaloita. Kirja päättyy siihen, kun sota viimein loppuu - ja uusi alkaa: on edessä lähtö evakkoon.

Vaikka Voijaa minun poroni ei ole mikään hyvänmielenkirja, sitä oli ihana lukea, enkä millään olisi suonut kirjan loppuvan. (Rievanmukkalaisten tarina onneksi jatkuu kirjassa Juokse nyt naalin poika, jota en ole lukenut vielä.)

Summa summarum: Hän oli usein epäillyt, kuuluiko köyhä ihminen ensinkään ihmisten heimoon vai oliko se jokin aivan eri oliolaji, jota ei ollut vielä tarpeeksi tutkittu suuressa maailmassa. Väkevä kertomus yhden elämäntavan hitaasta kuolemasta ja sotavuosista saamelaisten kokemana.