Maarit Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Siinä se on. Ei ulkoiset olosuhteet, ei edes tarinahenkilö. Vaan se hetki, kun paatti on pumpattu ja vedessä, tavarat kyydissä, ja asetun istuimelle ja ohjaan ensimmäisillä melanvedoilla aluksen joen suuntaan, kohti ensimmäistä mutkaa. On veden ääniä, auringon lämpöä ja miellyttävää oloa kaikkialla kehossa; puita, pensaita, heiniä ja rantatöyräitä. Sellaisina hetkinä ei tee mieli katsoa taakse.

Maari Verronen: Pieni kumikanoottikirja

Tammi 2011

Se painaa yhdeksän kiloa, mahtuu rinkkaan, matkustaa bussissa ja kelluu. Se on Maarit Verrosen kumikanootti, ja sen nimi on Hemmo. Se on oikeastaan lähinnä lelu, mutta Verroselle se on uskollinen ystävä, jonka kanssa hän on kokenut pieniä suuria seikkailuja Vantaanjoen valuma-alueella ja joskus kauempanakin.

Pieni kumikanoottikirja on tositarina hyödykkeestä, joka on enemmän kuin osiensa summa. Sama pätee koko kirjaan. Paitsi rakkaudentunnustus Hemmolle, kirja on inspiroiva kertomus ympäristötietoisen käyttäjä-omistajan kelluntaharrastuksesta ja laajemmin suhteesta luontoon. Ruuhka-Suomessakin voi kokea luonnon rauhaa, rentoutua ja tuntea löytämisen iloa. 

Hemmoilu on myös sosiaalista. Lukuisten joutilaiden kesäpäivän viettäjien joukossa on todennäköisesti aina joku, jonka mielestä on kiinnostavaa ja tyydyttävää katsoa, miten epämääräisestä muovikasasta tulee vene. Teltan pystyttämisen seuraaminen tuottaa joillekuille vastaavaa mielihyvää, mahdollisesti myös huonekalujen kokoamisen katsominen. 

Tarinautti lokikirjaan: Meitä melojia mahtaa olla moneen junaan, ainakin kahteen: toiset tykkäävät kanooteista, toisille taas kajakki on Se Oikea. Minä olen aina ollut kajakkihöperö, kanooteille en oikein ole lämmennyt koskaan. Mutta melonnan sielu ja mieli tuntuvat olevan välineestä riippumatta samat: kiiruhtaa hitaasti, nähdä ja kokea, jättämättä jälkeensä muuta kuin vanaveden vähäiset viivat. 

Tässä ollaan olennaisen äärellä: leppoisuuden säilyminen on tärkeää, melonnasta ei saa tulla reaktio-tai koordinaatiokykytestiä. Ei mitään Syvä Joki - äijäilyä kanjonissa jylisevine virtoineen.

Niksi on siinä, että löytää sopivan lokeron, jossa pärjää ja viihtyy ja jossa ei ole liikaa tungosta. Niksi on aina ollut siinä, siitä luonnonvalinnassa on kysymys. Ei siinä, että on suurin, vahvin ja paras nujertamaan muita.

Verrosen asenne hemmoiluunsa herättää minussa ihailua. Sen lisäksi, että hän vaivaa säästämättä selvittää Hemmonsa ympäristövaikutukset tuotantolaitoksilta hamaan loppusijoitukseen, hän tuo ujostelematta esille syvän tunnesiteensä lilluvaan leluunsa. Hemmon kaltaisiin esineisiin ei ole tapana kiintyä - ja siitä johtuu kohtuullinen osa maailman ongelmista. 

Samalla intohimoisella kiinnostuksella kuin kulkuneuvoonsa, Verronen suhtautuu myös maastoon, jossa  retkiään tekee. Paikallishistoria, topografia, ympäristöasiat ja ylipäätään kaikki, mitä hän retkillään havaitsee ja kokee, tuovat oman tärkeän lisänsä hemmoilun riemuun. Mahtaisinko itse jaksaa istua iltakaudet kirjastossa ikivanhoja uutisia selailemassa, jotta saisin selville jonkun puretun pumppaamon käyttöönottovuoden? Epäilenpä, että en. Verronen jaksaa - ja  vieläpä kertoo siitä niin, että lukijakin innostuu, vaikkei oikeastaan voisikaan vähempää kiinnostaa ;) Tästä kirjasta jäi hyvä mieli - ja polte päästä luontoon, vesille vaikka kuinkakin vaatimattomiin puitteisiin. 

Summa summarum: Ehkäpä kumikanoottiretket ovat ympäristöllisiä performansseja siinä samassa vaatimattomassa sarjassa, jossa Töölönlahden lumipallukat ovat tilataidetta. Tämä kirja taas on retkiin pohjautuva installaatio - tekstimuodossa, jonka koen luontevammaksi kuin retkikarttojen ja äyskärirättien asettelemisen gallerian nurkkaan.

P.S. Tämä kirja oli kaiken muun hyvän lisäksi mitä loistavin matkaevästys lukumatkalleni maailman ympäri: ei piä hättäillä vaan istua mättäillä. Siispä kiiruhdan hitaasti ja nautiskelen, ettei vauhtisokeus iske.

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Me joimme kuusi litraa pontikkaa ja kaksi ämpärillistä juhannuskahvia. Sen jälkeen minä sanoin: Ei taida olla liiemmälti niitä luotsaamisia vai.

Ei kai niin, ei kai niin, hän sanoi.

Sitten minä en saanut häntä enää pysymään.

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1992

Kuvanveistäjän tytär kertoo lapsuudesta, sellaisena kuin eräs lahjakas ja omapäinen lapsi sen koki.

19 omaelämäkerrallista tarinaa vie lukijan muumien luojan lapsuuteen, maagiseen maailmaan, joka on  kodikas ja turvallinen, salaperäinen ja outo. Aivan kuten Vaarallisen matkan Sannalla, kuvanveistäjän tyttärellä tuntuu olevan loihditut silmälasit, joitten läpi tutut ja rakkaat asiat näyttävät tumman, jännittävän puolensa. Välikön räsymaton alla ryömii jokin nimetön kauhea, hiiliröykkiöstä löytynyt hopeinen kivi hajoaa tomuksi ja illan tullen iso harmaa käsi kurkottaa Venäläistä kirkkoa kohti... 

Mutta vaikka vaaroja on paljon ja ne ovat suuria, sitä kirkkaampana loistaa kaikki kaunis ja hyvä: äidin ihmeelliset hiukset; isän pyhät kipsinaiset; Anna jota on ihana katsella ja Fanny joka saa lauantaisin lämmittää saunan;  merenlahtia joissa ei asu ketään; kauniita sanoja kuten katastrofaalinen; ja öitä joina kaikki kynttilät sammuvat kaiteella ja steariinia valuu alas salongin sohvaan.

Tarinautti lokikirjaan: Tätä kirjaa oli kauhean ihana lukea! Kauhean, sillä Janssonin piirtämä lapsuus on kaikkea muuta kuin herttainen, läsnä on koko tunteiden kirjo vihasta mustasukkaisuuteen ja ylimielisyydestä häpeään. Silti kirja on ennen kaikkea ihana. Tove Jansson tavoittaa lapsuuden ytimen pelkoineen ja iloineen. Jos pitää muumeista ja rakastaa kesäkirjaa, tuskin voi olla pitämättä tästä. Monin paikoin kirja aivan huokuu muumeista tuttua vinksahtanutta viisautta: 

Aamulla on tärkeää ettei ruveta liian selvästi siivoamaan. Jos päästää sisään apeaa raitista ilmaa, siitä voi vilustua tai masentua kuka tahansa. 

Ihanaa tässä kirjassa ovat myös sen tapahtumapaikat. Talvella ollaan kaupunkikodissa ja pelätään luistinrataa, kesällä mennään saareen ja pelätään merta. Suosikkitarinani tuppasivat kertomaan kesistä. Eikä kai ihme: rakastuin aikoinaan Kesäkirjaan, ja tässä on paljon samaa. 

Sitten olimme taas kuten tavallisesti, makasimme kultasateen juurella ja kuiskuttelimme Jumalasta. Ukki kuljeskeli ympäri ja sai kaiken kasvamaan ja enkeli asui edelleen kivikkopuutarhassa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Summa summarum: Kello on neljä aamulla ja minä olen pelastanut talteen kolme tärkeää tuntia  jotka voi laskea ylimääräisiksi. Hiuksianostattavan hieno "muistelmateos" ja valloittava kuvaus lapsuuden ihanuudesta ja vaaroista. 

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Jeg har sett denne brannen for meg så mange ganger. Flammene hadde liksom ventet på dette øyeblikket, på denne natta, disse minuttene. De ville ut i mørket, strekke seg mot himmelen, lyse opp, bli fri. Og like etter var de virkelig fri. 

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Tiden Norsk Forlag, 2010

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa: tarina pojasta josta tulee pyromaani, ja tarina toisesta pojasta, josta tulee kirjailija joka kirjoittaa siitä toisesta. Tämä kirja on totta ja kuitenkin fiktiota: vaikka kaikki todella tapahtui, Gaute Heivollin kirja ei ole dokumentti vaan autofiktiivinen romaani, jossa kahden samassa kylässä varttuneen kiltin pojan tarinat kietoutuvat yhteen. 

Romaani liikkuu ajassa vapaasti mutta hallitusti ja pikkuhiljaa lukijalle aukeaa tapahtumien kulku. Kaikki kulminoituu alkukesään 1978, jolloin Gaute kastettiin ja hänen kotikylässään koettiin tuhopolttojen aalto. Kun Gaute kasvaa, hän yrittää täyttää ympäristön odotukset ja hankkia hohdokkaan ammatin, mutta opettajan sanat "sinä olet runoilija" ovat itäneet hänessä, ja isän sairastuttua jokin alkaa pyrkiä esiin. Jotain pyrkii esiin myös Dagissa, palopäällikön pojassa, jolla on ilman muuta edessään loistava tulevaisuus, niin lahjakas ja kiltti kuin hän on. Mutta miksi tuo kaikkien rakastama poika eräänä yönä seisoo pimeällä pihalla, kaataa bensiiniä lattialle ja raapaisee tulitikun? Ja miksi se toinen poika ei voi olla kirjoittamatta siitä kaikesta? Yksiselitteisiä vastauksia kirja ei anna, sillä niitä ei ole. 

Tarinautti lokikirjaan: Kun ensin kuulin tästä kirjasta, täytyy myöntää ettei kiinnostanut yhtään. Pikkuhiljaa, blogisavujen myötä, kiinnostus kuitenkin virisi, olenhan sentään vanha VPK:lainen itsekin ;) Tämä  oli siis lukulistallani kysymysmerkin kanssa. En tiedä, olisinko ryhtynyt tuumasta toimeen, ellen olisi pitkästä aikaa innostunut lukemaan norjaksi ja keksinyt, että luenkin tämän alkukielellä, på norsk!

Ja sitten.

-Det blir ingen branner i natt, hvisket han til mamma. - Det er over nå, jeg kjenner det på meg. Det er over.

Så slokket han lyset, og sovnet nesten med det samme, mens mamma ble liggende våken og høre på den jevne barnepusten som liksom kom fra selve mørket.

Kello on nyt puoli viisi aamulla. Sain tunti sitten loppuun tämän kirjan. Olen palannut pitkältä matkalta. Olen pöllämystynyt, onnellinen, täynnä suurta kauneutta ja yhtä suurta surua. Monta kertaa olin itkun partaalla - enkä vain silloin kun tapahtui jotain erityisen traagista, vaan siksi että vain oli niin itkettävän kaunista - humalainen hetki tuntemattoman miehen haudalla utstrakt som en engel, tai jouluna kirkossa mens snøen virvlet mot vinduene og man var varm i kinnene mens alle sang. 

Gaute Heivoll on mestarikertoja, jonka taikapiiriin jouduttuaan siinä myös pysyy. Kieli on sujuvaa, runollista, lumoavaa. Mistä ikinä tämä mies kirjoittaa, alkaa hohtaa:

--- at det skal begynne å snø,  at det skal starte om natta mens jeg sover, at det skal lave ned over træerne, over huset, over skogen, at det  skal snø langt inni drømmene mine, at det hvite skal dekke alt og når jeg våkner om morgenen, skal verden være ny. 

Suomentajalla on totisesti ollut kova työ tämän mestariteoksen kääntämisessä! Blogisavujen perusteella hän lienee onnistunut hyvin :)

Summa summarum: Og inni meg var det bare et stille lys som gjorde vondt. Hirvittävän kaunis kirja. Yksi parhaista jonka olen lukenut ikinä. 

P.S. Innostuvaa sorttia kun olen, menin ja tilasin nettikaupasta Heivollin esikoisteoksen Omars siste dager - ja samaan syssyyn Per Pettersonin romaanin I kjølvannet, jossa tavataan Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu Arvid. Pysykää siis kanavalla, kaikki norjalaisen nykykirjallisuuden ystävät :)

P.P.S. Tämäkin kirja osaltaan avasi Ikkunoita Eurooppaan ja kartutti haastesaldoani, joka Norjan osalta alkaa olla jo aika hyvä.

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä:

Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

Kuuntelu on jatkuvaa oppimista. Yritän kuunnellessani pitää päässäni tyhjää taulua, "tabula rasaa". Annan keskustelukumppanini piirtää siihen oman maailmansa. En päättele mitään vielä ensimmäisistä viivanvedoista. Odotan rauhassa, että hän piirtää oman maailmankuvansa valmiiksi.  Niin kuin Akseli Gallen-Kallela katsoisi Salvador Dalin maalaamista: "Eihän silmä tai kello ole tuollainen, ei se nyt tuolla tavalla voi valua!" Mutta kun kuva on valmis, on mielenkiintoista verrata, onko sillä mitään yhteyttä omaan kuvaani, omaan kokemukseeni, omaan maailmaani?


Pekka Haavisto:Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

En ole koskaan ollut mikään erityisen poliittinen eläin. Äänestämässä olen käynyt, mutta siihen se on sitten tyssännnytkin minun osaltani. Vaalikirjoille olen ollut suorastaan allerginen. Olikin iloinen yllätys huomata, että tämä kirja on sellaiseksi profiloitu aivan suotta. Presidenttiyttä vain sivutaan aivan kirjan lopussa, vaaleista ei puhuta senkään vertaa. Haavisto vie lukijansa ulkopolitiikan polttopisteisiin, maailman vaikeimpien konfliktien tyyssijoihin joissa välit ovat niin tulehtuneita, että neuvotteluosapuolten välille on rakennettava sermit jottei heidän tarvitse nähdä toisiaan. Ruokatunnilla samaiset osapuolet kuitenkin juttelevat vilkkaasti keskenään samassa pöydässä. Anna mun kaikki kestää. Hiukset harmaantuivat, mutta lehmän hermot alkoivat kasvaa. Pian en ihmetellyt enää mitään.

Haaviston tositarinoissa rauhantyö ei näyttäydy juhlavana salatieteenä, vaan hyvinkin arkisena ja tuttuna. Globaalien kriisien ratkonta ei pohjimmiltaan paljoakaan eroa mistä tahansa sovittelutyöstä, tapahtui se sitten koululuokassa tai kotona keittiönpöydän ääressä. Tärkeintä on osata kuunnella, ja ymmärtää miten toinen asiat kokee. Esimerkiksi afgaanien luota Haaviston delegaatio käännytettiin tylysti, kun he menivät tarjoamaan YK:n apua ympäristötuhojen korjaamisessa. Aikansa ihmeteltyään Haavisto tajusi, että afgaanit ovat ylpeätä kansaa, joka ei apua huoli. Niinpä seuraavana päivänä hän marssi takaisin päällikön pakeille - ei tarjoamaan apua, vaan pyytämään sitä, ympäristövaikutusten arviointi kun onnistuisi vain afgaanien avulla.  Ghani istui hetken hiljaa. Sitten hän kysyi: miten voin auttaa?

Ympäristötuhojen kartoitus ei ole mitään mukavaa puuhaa. Ihmisten lisäksi sodasta kärsii aina myös luonto. Tämä kirpaisee kipeästi luontoa rakastavaa Pekkaa. Ikävintä jälkeä oli syntynyt radioaktiivisen jätteen varastointialueilla. Keltaisia, pääkallon kuvalla varustettuja tynnyreitä oli tyhjennetty maahan ja hyvät peltitynnyrit oli otettu parempaan käyttöön.

Haaviston tarinoiden keskiössä ovat ihmiset, yksilöt sissipäälliköistä taksikuskeihin. Sillä olipa kriisissä kyse avioerosta tai kansanmurhasta, niiden ytimessä ovat samat, meille jokaiselle tutut tunteet: ylpeys, katkeruus, petetyksi tulemisen tuska. Eikä sovittelu läheskään aina onnistu. Katkeruuden armeijalla on aina sotilaansa, ja he voivat helposti myrkyttää sovinnon.  Onneksi tulee myös onnistumisia. Vihatuinkin vihollinen on tunteva ihminen, jokaisella on tarinansa ja kaikkien kanssa voi puhua vaikkei olisikaan kaikesta samaa mieltä. Kaikissa kulttuureissa ja kaikissa uskonnoissa rauha on myönteinen asia, rauhan tekijät siunattuja. 

Kirjan loppupuolisko on henkilökohtaisempi. Pekka muistelee lämmöllä lapsuuttaan, rehtori-isäänsä ja isoäitiään joka on erään helsinkiläisen hotellin frescon Jeesuksesta toinen oikealla. Lopuksi Haavisto varoittaa vihapuheesta, jonka Pekka kokemuksestaan tietää olevan vaarallisempaa kuin moni väittää. Vihan kulttuuri ei koskaan rakenna mitään hyvää, ja sen kulttuurin murtamisessa on Suomella oma arvokas panoksensa annettavana. Tasa-arvo on vientituote, ja Suomella on maailmassa tehtävä.

P.S. Mainitsin alussa, etten ole koskaan oikein syttynyt politiikalle. No nytpä olen, näiden vaalien ajaksi ainakin. Annattehan siis anteeksi tämän "hypetyksen". Se ei ole tahallista kiusantekoa, vaan iloa siitä että olen löytänyt ehdokkaiden joukosta sen, johon tunnen voivani luottaa ja jonka arvomaailmaan vilpittömästi yhtyä :)

Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat

Teltta oli vain kahden metrin pituinen, mutta kun nyt näen sen silmissäni, on kuin katsoisin ovelta yhteen Talvipalatsin isoista saleista ja valo virtaisi sisään kaukaisista ikkunoista. --- Näkymä ei tosin avautunut Nevalle ja siinä ajelehtiville jäälautoille, mutta kylläkin Isolle Dyynille ja auringonnousulle.

Näyttelijä-kirjailija Vivi-Ann Sjögrenin matkakertomus Marokon aavikolta, josta hän espanjalaisen miehensä Pacon kanssa löysi henkisen kotinsa pieneltä keitaalta paikallisen berberiheimon luota. Tuaregit, myös sinisen hunnun kansana tunnetut, avasivat sydämensä eurooppalaisille vierailleen, pitivät heistä huolta kuin vanhemmistaan ja jakoivat heidän kanssaan kaiken. Vuosien myötä pariskunta palasi keitaalle yhä uudestaan, ja syvä molemminpuolinen kunnioitus ja ystävyys kasvoi heidän ja heimolaisten välille. Tässä kirjassa äänen saavat viimeiset alkuperäiset ihmiset - he, joita turistit monesti kohtelevat kuin ilmaa. Silti tuaregien vieraanvaraisuus on järkkymätöntä: 

Emme me arvosta rahaa vaan ystävyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä. Me näemme vain sydämen, Ahmed sanoi. - Ainoastaan sillä on todellista merkitystä.

Tarinautti lokikirjaan: Olen pitänyt kaikista kirjoista joita olen Sjögreniltä lukenut. Ja tämä on niistä kaikista hienoin! Tutustuminen hämmästyttävään elämäntapaan äärimmäisissä oloissa oli järisyttävä kokemus. Tämän kirjan lukeminen käy retriitistä jo sinänsä - ja koska luvut ovat lyhyitä ja kieli helppolukuista, tämä kirja sopii mainiosti pätkissä luettavaksi "ensiavuksi" akuuttiin stressiin. Saharan luonto ja ihmiset saavat asiat asettumaan oikeisiin mittasuhteisiinsa... mutta varoituksen sananen: tätä kirjaa ei missään nimessä kannata lukea, jos ei ole valmis kyseenalaistamaan oman elämäntapamme erinomaisuutta, kuten vaikkapa sitä miksei meilläpäin ole tapana, että jokainen perhe "adoptoi" ikioman köyhän - ei siis lasta vaan aikuista, joka ei jostain syystä selviä yksin. (Ja tämä siis köyhille annettavien kymmenyksien sekä almujen lisäksi! Eivätkä kyseessä ole mitkään öljyseikit vaan niukkuudessa elävä kansa jossa perheessä on tasan yksi leipäliina.) 

Kirjan loppupuolta leimaa vääjäämätön surullisuus erään aikakauden lopusta. Haikein mielin hyvästelin tämän kirjahelmen, Iddirin, Mohammedin, Salemin ja muut, joiden vuosituhantista elämäntapaa ei ehkä pian enää ole.