Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater (eli Helmiä sioille)

- Sinä siis voisit yhä väitellä Eliotin puolesta? 

- Voisin. Ellen saa mitään muuta selvitetyksi tänään, tulkoon ainakin tämä asia selväksi: se mitä Eliot tekee on oikein. Se mitä hän tekee on kaunista. Minä vain en ole kyllin vahva ja kyllin hyvä olemaan enää hänen rinnallaan. Vika on minun.

Tuskaisen hämmentynyt ja sitten avuton ilme levisi senaattorin kasvoille. - Sano minulle edes yksikin hyvä asia niistä ihmisistä joita Eliot auttaa.

- En voi.

- Niin minä arvelinkin.

- Se on salaisuus, Sylvia sanoi puhumaan pakotettuna mutta toivoi että keskustelu asiasta päättyy siihen. Käsittämättä lainkaan kuinka armoton oli senaattori jatkoi ahdisteluaan. - Sinä olet nyt ystävien seurassa - jospa kertoisit meille mikä se suuri salaisuus on.

- Salaisuus on se että he ovat ihmisiä, Sylvia sanoi.

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater eli Helmiä sioille
Tammi 1972
Alkuteos: God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Befor Swine, 1965

Eliot Rosewater on hävyttömän rikas, menestyneen sukunsa suuren omaisuuden perijä jonka hallussa on yllin kyllin sekä rahaa että valtaa. Sukulaisten kauhuksi Eliot ei kuitenkaan suostu tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa tehtäväkseen auttaa ja rakastaa niitä, joita kukaan muu ei rakasta: tarpeettomia ja hyödyttömiä, epäonnistuneita ja heikkoja.

Nuori lakimiesnilkki Norman Mushari näkee tilanteessa mahdollisuuden hyötyä. Hän päättää hankkia todisteita, että Eliot on hullu. Mutta onko Eliot hullu, vai pyhimys - vai hullu pyhimys? Oli miten oli, kaupungin  luuserit palvovat auttajaansa, joka antaa heille kaiken mitä he tarvitsevat: rakkautta ja rahaa.

- Ehkä teistä on vitsikästä levitellä julisteita sellaisten ihmisten kustannuksella jotka aikovat tehdä itsemurhan.
- Aiotteko te?
- Entä jos aikoisinkin?
- Minä en ainakaan kertoisi teille niistä ihastuttavista asioista joiden vuoksi minusta kannattaa elää. 
- Mitä te sitten tekisitte? 
- Pyytäisin teitä mainitsemaan pohjahinnan josta suostutte elämään vielä viikon.
Hiljaisuus.
- Kuulitteko mitä sanoin?
- Kuulin.
- Ellette ole aikeissa tappaa itseänne, pyytäisin teitä sulkemaan puhelimen. Joku muu voi yrittää soittaa.
- Te taidatte olla hullu.
- Tehän tässä haluatte tappaa itsenne. 


Eliotin isä, senaattori Rosewater on syvästi pettynyt poikaansa. Sylvia-vaimo taas rakastaa ja ihailee miestään, mutta elämä hullun pyhimyksen rinnalla on hänelle liikaa: hän saa hermoromahduksen ja polttaa poroksi paloaseman, josta on Eliotin mission myötä tullut heidän kotinsa. Lääkärin määräyksestä Sylvian on vastedes pysyttävä erossa Eliotista, jota yhä rakastaa yhtä kiihkeästi kuin Eliot häntä.

Kurt Vonnegutin terävä kynä uppoaa suoraan kapitalismin ja ihmisen ahneuden ytimeen. Eriarvoisuus, omahyväisyys ja koko yhteiskunnan arvoperusta saavat kyytiä tässä hirtehisessä tarinassa.

"Kertokaa minulle, tohtori - kertokaa kaikkein pahin. Mihin Eliot kohdistaa seksuaalisen energiansa?"

"Utopiaan", hän sanoi. 

Tarinautti lokikirjaan: Tämä oli ensimmäinen Vonnegutini. Pidin ja en pitänyt siitä: se ärsytti, häiritsi, hämmensi ja rasitti - ja samalla riemastutti, pisti mietteliääksi ja herkisti. Varsinkin Sylvian sisäinen kamppailu omantuntonsa kanssa tuli lähelle ja kosketti. Vonnegut kuvaa tätä ristiriitaa nerokkaasti. Sylvian lääkäri pohdiskelee omaa "onnistumistaan" potilaan parantamisessa näin:

Minusta ei tuntunut järkevältä --- vapauttaa rouva Z:n äänekästä omaatuntoa. En myöskään voinut pitää tyydyttävänä ratkaisuna hänen päästämistään sairaalasta sydämettömänä kuin Ilse Koch. Asetin siis hoitotoimenpiteideni päämääräksi pitää hänen omatuntonsa vangittuna mutta raottaa vankityrmän luukkua juuri sen verran, että vangin parkuna olisi hyvin heikosti kuultavissa. Yrityksen ja erehdyksen kautta kemoterapiaa ja sähkösokkia käyttäen onnistuin tässä. En ollut ylpeä, sillä olin rauhoittanut syvästi tuntevan naisen tekemällä hänestä pinnallisen.  Olin padonnut maanalaiset virrat jotka yhdistivät hänet Atlanttiin, Tyyneenmereen ja Intian valtamereen ja saanut aikaan sen että hän tyytyi olemaan metrin levyinen ja kymmenen sentin syvyinen kloorattu ja siniseksi maalattu kahluulammikko.

Mikä lääkäri!

Mikä hoitotapa!

Kaiken kaikkiaan Jumala teitä siunatkoon, Herra Rosewater oli haastava ja palkitseva lukuelämys. Tämä ei missään nimessä jää viimeiseksi Vonnegutikseni. (Jos joku osaa ja haluaa suositella, ei muuta kuin kommenttia kehiin.)

 Summa summarum:

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Uskon myös tietäväni, miltä Eeva suunnilleen näytti. Hän oli pitkä molekyyliketju, todennäköisesti hyvin yksinkertainen versio nykyisestä RNA:sta. Tutkijoitten monikymmenvuotisen pohdinnan ja laboratoriokokeiden ansiosta voin myös aavistella tapahtumaketjua, joka johti Eevaan. Muutama ilta sitten istuin Virpin, Irkun ja Jürgenin kanssa berliiniläisessä biergartenissa. En tietystikään ollut pystynyt vastustamaan himoani tilata talon erikoisuus, kilon painoinen Eisbein. Röyhtäilin tyytyväisenä ja tutkailin oluttuoppiani. Vaahto oli muodostanut sen yläreunaan pitkiä kuvioita, jotka eivät näyttäneet lainkaan sattumanvaraisilta, vaan aivan ilmetyltä tamilin kielen kirjoitukselta. Tähän tapaan elämäkin saattoi saada alkunsa, ajattelin.

Esko Valtoja: Kaiken käsikirja. Mitä jokaisen tulisi tietää

Tähtiteteellinen yhdistys Ursa 2012

Palkittu tieteen popularisoija Esko Valtaoja on täällä taas, kunnianhimoisempana kuin koskaan: Kaiken käsikirja on yritys tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, rapiaan pariinsataan sivuun. Humoristisella, helppotajuisella mutta älykkäällä otteellaan tähtitieteen julkkisproffa tarkastelee niin todellisuuden syvintä olemusta, luonnonlakeja, elämän lyhyttä historiaa kuin moraalia ja hengen syvyyksiä. 

Alkuräjähdyksestä Halle Berryyn on kiistattoman pitkä matka, joten uutta Sudenpentujen käsikirjaa Valtaoja ei edes yritä kirjoittaa: häntä kiinnostavat suuret linjat, historian tärkeimmät käännekohdat, joita Valtaojan suurpiirteisestä perspektiivistä ei kovin monta esiin kohoa. Eikä Valtaoja olisi Valtaoja, jos hän ei ruotisi myös lempikiistakapulaansa, tieteen ja uskon välistä tulenarkaa rajaa - omalla leppoisalla tyylillään tietenkin, omaa kantaansa peittelemättä mutta vastapuolta kunnioittaen, kuten herrasmiehen sopii. Ja mitäpä moisesta tuohtumaankaan, tuumii hän, tuo ikuinen optimisti, jolle ihmiskunnan historia ei ole kurjuuksien ketju, vaan ihmisyyden voittokulku, jossa reiluus ja altruismi kannetaan riemusaatossa primitiivisestä pimeästä hengen ja tiedon valoon. Ei siis näin:

Vaan näin: Jos Jumala on meidät luonut, epäilemättä hän on tyytyväinen kehitykseemme. Jos taas me olemme luoneet Jumalan, voimme olla tyytyväisiä siihen, että hän kehittyy meidän mukanamme yhä suuremmaksi ja yhä aikuisemmaksi - yhä inhimillisemmäksi.

Tarinautti lokikirjaan: Olen syvästi arvostanut Valtaojaa siitä asti, kun hänen esikoisteoksensa Kotona Maailmankaikkeudessa räjäytti tajuntani vuonna 2001. Muita hänen kirjojaan en ole kuitenkaan jostain syystä saanut aikaiseksi lukea. Joulupukin ansiota on, että vihdoin ja viimein pääsin palaamaan tuon sympaattisen partasuun hymy- ja ajatushermoja aktivoivien pohdiskelujen pariin. 

Aivan peruskoulupohjalta ei Valtaojan kirjaa ehkä kannata lähteä lukemaan. Jos perusyleissivistys on hallussa, Valtaojan ajatuksenjuoksussa pysyy kyllä kärryillä. Matka professoritasolta tavallisen tallaajan silmien korkeudelle käy Valtaojalta kivuttomasti silloinkin, kun kyseessä on niinkin vaikeaselkoinen asia kuin esim. kvanttifysiikka.  Professori osaa ja uskaltaa myös kyseenalaistaa ja pilkata tiedeuskovaisten yksisilmäistä hybristä - ja nautinnolla sen tekeekin:

"Tässä on kourallinen kvarkkeja ja leptoneita" epäilemättä antaa syvällisemmän käsityksen aineen rakenteesta kuin "tässä on kourallinen vettä", mutta kvarkit ja leptonitkin ovat vain yhden tietyn tason kuvauksia todellisuudesta. Kvarkki ei ole märkä eikä leptoni sammuta janoani; uljaasta "kaiken teoriasta" haaveilevat hiukkasfyysikot unohtavat helposti sen, että heidän teoriansa, heidän kuvauksensa, selittävät vain pienen osan maailmasta ympärillämme.

Aivan esikoisensa veroista ahaa-elämysten sarjatulta ei Kaiken käsikirja minulle tarjonnut. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin taattua Eskoa, antoisa ja virkistävä lukemus. Osallistunkin kirjalla sekä Kosmoksen lumoa ja tähtisumua-haasteeseen että Insinöörin Ajattelun viikko-haasteeseen (juuri ajoissa! Onneksi kirja ei ollut tämän pidempi.)

Summa summarum: Viihdyttävä, ajatuksia herättävä aivojumppa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta.

P.S. Kaiken käsikirjasta on blogattu muuallakin. Jokke sekä viehättyi että vähän ärsyyntyi, Suketus ihaili kirjoittajan optimismia. Sininen zeppeliini paljastaa blogissaan, kellä oli historian ensimmäinen kikkeli. Käykää siellä tirkistelemässä, tai lukekaa itse kirja ;)

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.

Tarinautti teatterissa: RAJA

"Pelasta minut. Tapa minut."

Oulun kaupunginteatteri: Raja
Ensi-ilta 07.09.2012

Riikka Pulkkisen kiitetty romaani on nyt koettavissa myös näytelmänä: Raja saa tänään kantaesityksensä Oulussa.
Ohjaaja Fiikka Forsmanin dramatisoima rohkea ihmissuhdedraama nostaa esille aiheita, joista arjessa on mieluisampaa vaieta. Näytelmässä etsitään ja uhmataan moraalin rajoja: mikä on oikein ja mikä väärin? Miksi pitää - vai pitääkö- erottaa toisistaan taide ja elämä? Onko se edes mahdollista? Missä menee raja?

Mirjami Kukkola ja Tuula Väänänen

Näytelmässä kulkee rinta rinnan kaksi tasavahvaa punaista lankaa, jotka lähestyvät yhteisiä teemoja -kuolemaa, rakkautta ja moraalin rajoja- vastakkaisista suunnista. Kirjallisuuden professori Anja suunnittelee muistisairaan miehensä armomurhaa, siskontyttö Mari leikkii kuolemalla ja rakkauden tulella. Viaton ihastus äikänopettajaan karkaa käsistä ja muuttuu kielletyksi suhteeksi perheelliseen mieheen. Silminnäkijäksi ja sijaiskärsijäksi joutuu myös kaikista viattomin: opettajan tarhaikäinen tytär.

Näytelmä on intensiivinen ja haastava, eikä vain aiheiltaan. Pieni ja intiimi lava tuo tapahtumat - erotiikan, vihan ja kuoleman - suoraan katsojan iholle. Näyttämö(kin) on paljaaksi riisuttu, lavastusta ei oikeastaan ole - eikä esityslavaa, vain suurehko huone jossa yleisö ympäröi näyttelijöitä kaikilta neljältä puolelta. Näyttämön ja yleisön välillä ei siis ole selkeää rajaa.
Vaikka mitään rajapyykkejä ei lavalta (eikä oikeastaan koko näytelmästä) löydy, kontrasteja riittää ja ne ovat rajuja. Yksi ei tiedä mitä eroa on rakkaudella ja halulla, toinen rakastaa niin paljon että on valmis mihin tahansa, mitä toinen häneltä pyytää.

Tuula Väänänen ja Hannu Pelkonen

Tarinautti lokikirjaan: Olen pitkään ollut varovaisen kiinnostunut Rajasta kirjana, vaikka hieman sen aiheita vieroksuin. Kun kuulin tekeillä olevasta näytelmästä, päätin lykätä kirjan lukemista, jotta voisin kokea kaiken "puhtaalta pöydältä". Olen tyytyväinen ratkaisuuni: dramaattinen tarina imi heti mukaansa, ja kun en tiennyt miten kaikki päättyisi, ei takapuolen puutumista kovalla penkillä ehtinyt edes huomata ennen kuin kaikki oli sanottu ja tehty, ja viimeisetkin aplodit annettu.

Haastavan tarinan dramatisointi oli yllättävyydessään onnistunut ja puhutteleva. Olo oli kieltämättä hetkittäin tukala, kun aivan silmien tasalla mela heilui ja ruma sana sanottiin niin kuin se on! ;) Hieno oivallus oli käyttää henkilöitä toistensa kertojina (saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta toimi hätkähdyttävän hyvin).
Ainut kerrontatekninen ratkaisu, joka minua näytelmässä häiritsi, oli nauhalta tuleva Julianin tyttären ääni. Minusta olisi toiminut paremmin, jos Anninkin ajatukset olisi "lukenut ääneen" toinen henkilöhahmo. Tämä on tietysti vain minun mielipiteeni, mutta minua playback ei aivan vakuuttanut.

Roolisuoritukset olivat kauttaaltaan varmoja, mutta erityisen vaikuttavina mieleeni jäivät Anjaa tulkitseva Tuula Väänänen ja Marin rooliin hienosti heittäytyvä Sanni-Mari Kanto.

Sanni-Mari Kanto ja Timo Pesonen

Summa summarum: Rankka mutta palkitseva draama rakkauden ja kuoleman kaipuusta, valinnoista ja moraalin häilyvistä rajoista.