Kirjahamsterin kootut tunnustukset

Nyt se sitten taisi tapahtua minullekin... minusta on tullut kirjahamsteri. Kääk! 

Yleensä olen ollut kirjojen ostajana paitsi pihi, myös äärimmäisen kranttu. Ostin vain kirjoja, jotka olen lukenut ja loistaviksi havainnut, niitäkin harvoin. Nyt, vajaassa parissa kuukaudessa, olen hankkinut kirjoja kokonaisen metrin. Ja mikä merkittävintä: vain muutaman ostoksistani olen lukenut ennestään. Kevätkesän aikana kirjahyllyyni ovat löytäneet tiensä mm. nämä lukemattomat aarteet:

Antoine De Saint-Exupery: Siipien sankarit - Yölento

Kate Morton: The Distant Hours

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Emylia Hall: The Book Of Summers

Per Petterson: I kjølvannet

Gaute Heivoll: Omars siste dager

Kerstin Gier: Safirblå

Jennifer Vanderbes: Strangers At The Feast

Antonio Munoz Molina: Kuun tuuli

Helen Humphreys: Pilvien syleilyssä

John Irving: Oman elämänsä sankari

Sara Gruen: Apinatalo

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Eeva Tikka: Mykkä lintu

Eikä tässäkään vielä kaikki: pinosta unohtuivat mm. sellaiset aarteet kuin Frances Burnettin Kadonnut prinssi (jonka tosin olen lukenut noin sata kertaa, se oli nuoruuteni lempikirja) sekä Charles Martinin Chasing Fireflies. Lisäksi ostin Ota riski-haastetta varten Zusakin Kirjavarkaan, josta olen lukenut jo suurimman osan. Myös tuo Irving on haastetta varten omaksi hankittu. 

Ihan kaikkia kuvan kirjoja en sentään ole ostanut. Krokotiilimeren ja Apinatalon sain lahjaksi, ja Kuun tuulen voitin Maailman kuvalehden arpajaisissa. Pilvien syleilyssä lähti matkaani kirjaston kierrätyskärrystä, johon jätin vastineeksi Elsa Beskowin kuvakirjan ilahduttamaan jotakuta pientä lukijaa. Kolmannentoista kertomuksen ostin parilla killingillä kirpparilta, Mykän linnun ja Yölennon huusin pilkkahinnalla netistä. Ulkomaankieliset ovat huokeita pokkareita, joten ihan kipeäksi en itseäni ole näistä maksanut. Vielä kun ehtisin edes murto-osan näistä lukeakin, ennen kuin syksyn kirjauutuudet alkavat ilmestyä... ;) Mutta on se maar mukavaa kokea omistamisen iloa!!

P.S. Nyt pitäisi sitten osata päättää, mihin näistä seuraavaksi tarttuisin. Ehdotuksia ja suosituksia otetaan vastaan!

Elo kuvissa: Lukija

 I'm not frightened. I'm not frightened of anything. The more I suffer, the more I love. Danger will only increase my love. It will sharpen it, forgive its vice. I will be the only angel you need. You will leave life even more beautiful than you entered it. Heaven will take you back and look at you and say: Only one thing can make a soul complete and that thing is love. 

-The Reader, 2008

Saksa 1950-luvun puolivälissä. Nuori Michael rakastuu itseään puolet vanhempaan Hannaan, joka johdattaa hänet fyysisen rakkauden saloihin. Toinen heitä yhdistävä intohimo on kirjat: Michael lukee ja Hanna kuuntelee. 

Klassisen kirjallisuuden maustamat lemmenleikit kuitenkin loppuvat yllättäen, kun Hanna varoittamatta häipyy.Michaelin sydän särkyy, mutta elämä jatkuu ja hän lähtee lukemaan lakia. Kun professori Rohl erään kerran vie opiskelijansa seuraamaan Auschwitzin sotaoikeudenkäyntiä, Michael kokee järkytyksen nähdessään syytetyn penkissä Hannan. Käy ilmi, että Hanna on ollut töissä SS-joukoissa vanginvartijana, ja hänen työhönsä on kuulunut päättää vankien kohtaloista. Michael kuitenkin tietää Hannasta jotain, jota tuomari ei tiedä, eikä Hanna itse kerro.

Elokuva liikkuu lomittain monessa ajassa: 50-luvulta 1980-luvun lopulle saakka. Näyttelijäkaartin tähdistöön kuuluvat Ralph Fiennes aikuisena Michaelina, sekä Kate Winslet, joka pokkasi ensimmäisen Oscarinsa roolityöstään Hannana. Lisäksi valkokankaalla loistaa nuori saksalainen David Kross nuoren Michaelin roolissa.

Tarinautti lokikirjaan: Katsoin tämän elokuvan rakkaan ystäväni kanssa, kun sain pitkästä aikaa järjestettyä iltalomaa kotiäidin työstä. Elokuvailta on minulle harvinaista herkkua jo sinänsä, ja huonompikin leffa olisi kelvannut. Mutta sen sijaan sainkin vaikuttavan, suorastaan järisyttävän elokuvaelämyksen. Stephen Daldryn ohjaama, Bernhard Schlinkin romaaniin perustuva Lukija on valtavan hieno leffa! Kirjanakin kehuttu tarina ruotii Euroopan ehkä kipeintä traumaa, natsi-Saksan kauhuja, moraalin ja tekopyhyyden näkökulmasta: 8000 ihmistä työskenteli Auschwitzissa. Heistä 6 (!) on tuomittu murhasta.

Tärkeän, moraalin olemukseen pureutuvan tarinan lisäksi elokuva palkitsee katsojansa häikäisevällä näyttelijäntyöllä. Kate Winslet on huikean hieno, ja on ehdottomasti Oscarinsa ansainnut! Ralph Fiennes on juuri niin hyvä kuin hän osaa olla, ja David Kross on hellyttävän sympaattinen nuori Michael. Katsokaa ihmeessä tämä elokuva, jos ette vielä ole sitä nähneet!

Summa summarum: What we feel isn't important. It's utterly unimportant. The only question is what we do. If people like you don't learn from what happened to people like me, then what the hell is the point of anything? 

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Olin väittänyt unohtaneeni jo kaiken ja siten olevani valmis.

Silloin Kirvat oli ojentanut kätensä ja koskettanut avainta, jota pidin kaulassani.

- Oletko valmis luopumaan tästäkin? Saanko heittää sen puolestasi järven pohjaan? Entä mitä me teemme Jacobille?

Silloin ymmärsin. En ollut valmis.

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Karisto, 2011

Nimetön on jo melkein kuin maahinen. Hän on asunut Varjojen väen luona siitä asti, kun hänet löydettiin tiedottomana Käärmekuusen juurelta suuri ruusunpunainen suolakide taskussaan, monta Varjojen vuotta sitten. Nyt hänen on tullut aika liittyä pysyvästi Varjojen kansaan, hylätä mennyt ja saada oma maahisnimi, aivan kuten ystävänsä, niin ikään ihmisten puolelta eksynyt Tamir. Mutta kun Tamir löytää Käärmekuusen juurelta kullankeltaisen silkkitakin, joka sopii Nimettömälle kuin valittu, ei unohdettu menneisyys jätä häntä rauhaan.

- Ymmärrätkö mitä se tarkoittaa? Kirvat oli kysynyt hiljaisella äänellä. - Se tarkoittaa, että sinua kaivataan jossakin.

Kun hän oli sanonut niin, tunsin miten sisimmässäni värähti. Kirvat jatkoi:

- Oletko varma, että haluat luopua unistasi? Oletko varma, että et koskaan enää halua itkeä? Nuo taidot nimittäin menetät, kun sinut liitetään Varjojen kansaan.

Nimetön tietää, että matka ihmisten maahan on sulaa hulluutta. Ajat ovat vaikeita, ja keisarin julma neuvonantaja Nepot on ottanut ohjat käsiinsä keisarin surressa petollista vaimoaan. Suolaorjat raatavat kaivoksissa, mutta Orientian maankuulu rikkaus on mennyttä; vuorisuola mustuu ja kalat ovat kadonneet vesistä. Nimetön kulkee kohti idän kuuluisia silkintekijöitä saadakseen tietää lisää silkkitakkinsa alkuperästä ja totuuden siitä, kuka on itse. Matkallaan hän kohtaa sekä ystäviä että pettureita, ja noudattaa viisaan Suojelus-hirven neuvoa: ei saa antaa periksi, jos haluaa löytää oman oikean nimensä.

Tarinautti lokikirjaan: Alunperin olin aikonut tänä juhannuksena lukea toisen kotimaisen lastenfantasian, mainioksi kehutun klassikon Mestaritontun seikkailut, mutta se siirtyikin tuonnemmaksi, kun tämä alkoi huudella kirjaston hyllyllä haluavansa lähteä mukaan. Tarina veikin yllätttävän hyvin mennessään myös aikuisen, ja vaikka loppuratkaisu olikin haistettavissa jo kaukaa, nautin kirjasta kovasti. Ellilän luomat taruolennot ovat juuri niin riemastuttavia ja raivostuttavia kuin tällaisessa seikkailussa pitääkin: pilkalliset kultakorennot, ahneet suohuurulaiset, ja tietysti suosikkini maapulliaiset, joiden savuräppänän päälle Nimetön epähuomiossa istahtaa. On maar se erinomanen häppee! Loppua kohden jännitys vähän lässähti, mutta lapsilukijoille seikkailua on aivan riittävästi. Identiteetin etsimisen teema,  oman nimen kaipaus, on tuotu esiin tavalla, joka puhuttelee sekä aikuista että lasta.

Summa summarum: Kiehtova, kaunis ja viisas seikkailusaturomaani. Parhaimmillaan ehkä 9-vuotiaille ja sitä vanhemmille -myös aikuisille. Lukekaa vaikka iltasaduksi itsellenne, sydämen viisautta kun ei ihmisellä ole ikinä liikaa :)

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Hän katseli näppäimistöllä lepääviä käsiään. Vasemmassa nimettömässä ei enää näkynyt pientä painaumaa sillä kohden, missä vihkisormus oli ollut. Aika pyyhki merkit pois yksi toisensa jälkeen. Polku kasvoi umpeen. Vain kiukku pysyi. Se sojotti rinnassa kuin keihäs ja naulitsi hänet toivottomaan parempien aikojen odotukseen. Yhtäkkiä hän tajusi juuttuneensa nimenomaan odotukseen, sillä jos nuo paremmat ajat olisivat kolkuttaneet oveen, hän ei olisi kyennyt avaamaan. Hylätyn naisen häpeä oli muuttunut ansaituksi rangaistukseksi.

Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina

Alkuteos: En sannolik historia, 2010

Suomentanut Laura Jänisniemi

Helena luuli, että kaikki on hyvin. Kartanohotelli Norlannissa, hänen lapsuutensa paratiisissa, piti olla hänen ja Martinin  yhteinen unelma, ja maaseudun rauhan paras lahja, jonka he voivat tyttärelleen antaa. Mutta sitten kaikki menee pilalle: Martin rakastuu toiseen ja lähtee. Helena on syystäkin katkera. Onneksi hänellä on sentään lapsuudenystävänsä Anna-Karin, vaikka hänen kanssaan onkin monen mielestä vaikea tulla toimeen. Helena tulee toimeen kenen kanssa hyvänsä, se on elinehto jolla hän selvisi lapsuudestaan hengissä.

Ehkä mukautumiskyky oli sittenkin aina ollut Helenan suurin lahja. Kyky lukea ympäristön toiveet ja huolehtia siitä, että ne toteutuivat yli odotusten. Yhteyttä janoava kameleontti, valmis ottamaan sen muodon jota toivottiin.

Avioero vaati uutta muodonmuutosta. Hän oli autiossa siirtymätilassa. Tällä kertaa hän oli yksin. Ei ollut ympäristöä, jonka mukaan hän voisi muotoutua, ei ketään joka pystyisi antamaan hänelle edes yhden johtolangan. 

Mutta kuinka monta kertaa ihminen jaksaisi muuttua?
Siihen hän nukahti sydänjuuria myöten väsyneenä.

Helenan lailla umpikujassa on myös Anders. Epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen ahdistunut miljonääri majoittuu sattumalta Helenan hotelliin ja päätyy remonttireiskaksi keskeneräiseksi jäänyttä hotellia kunnostamaan. Samaan aikaan naapurissa Anna-Karin järjestelee tätinsä hautajaisia - ja siinä sivussa koko sukutilan tulevaisuutta, josta hänellä on tapansa mukaan selkeät mielipiteet. Ja hän on tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Andersin saapuminen saa kauhun tasapainon järkkymään, ja vanhat kaavat natisevat liitoksissaan. Mutta onko liian myöhäistä muuttua? Ehkei ole edes mahdollista, että mikään voisi muuttua - ainakaan parempaan suuntaan...

Hulluus on sitä, että toistaa yhä uudelleen samaa mutta odottaa silti eri tulosta.

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta minun on kiittäminen Leenaa, jonka kuvaus kirjasta tempaisi mukaansa ja sai minut tavoistani poiketen ostamaan kirjan sikana säkissä (tosin halvalla huutonetistä, mutta silti!). En hämmästy, että Alvtegen on sukua Astrid Lindgrenille, niin tenhoavasti ja osuvasti hän tarinaansa kertoo. En ole ennen lukenutkaan häneltä mitään, sillä käsittääkseni hän on dekkaristi, ja dekkareista en pahemmin välitä. Mutta vaikka tämä kirja ei ole dekkari, se osaa vangita otteeseensa aivan kuin olisi! ;) Luin sen nopeasti ja olisin viihtynyt pitempäänkin henkilöiden parissa. Suosikkihenkilöni, omalaatuinen erakkotaiteilja Verner, jää varmasti kutkuttamaan mieltäni pitkään! Voin  varauksetta suositella kirjaa kaikille lukuromaanien ystäville. Taitavaa ja koskettavaa, siis varmahko valinta kesäloman kiireettömiin hetkiin.

Summa summarum: Maailma on vain jokaisen oma keksintö. Se on sellainen miksi sen teemme. --- Ehkä se ei ollut sen vaikeampaa. Tai sitten juuri se oli vaikeaa.

P.S. Katkeruus on yksi maailman rumimmista väreistä. 

Juhannus on meillä herttainen

Helei ja hellurei! Onpahan juhannusviikonloppu, vaikka ulkona tartteekin villahousuja.  Keskikesän kunniaksi päätin tehdä pienimuotoisen postauksen teemaan liittyvistä suosikkirunoistani. Juhannus ja kesä ovat kautta aikain innoittaneet suuria suomalaisia kynäniekkoja.  Eino Leinoa tuskin on tarpeen esitellä, eikä varmaan myöskään tätä runoa:

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.
Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.


~Eino Leino~

Toinen ikisuosikkini on vanha kunnon V.A. Hän runoili aikoinaan suloisesta suviyöstä näin:

Minä kuljen tuttua polkuain,
suopursujen tuoksu niin huumaa, -
sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
Yö henkii kaihoa kuumaa.
 
Hämy vihreä verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy -
en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy.
 
Vie polkuni järven pohjukkaan
läpi nukkuvan kylän laidan,
siellä harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.
 
Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa, sua odottaa
sinä sydän rauhaton, kuuma.

~V.A. Koskenniemi~

Entä kuka on nähnyt Mittymaarjaa, tuota soreata keskikesän keijua joka solmii kohtalonlyhteet yhteen?

Mittymaarja
Mittymaarja, keito keiju,
hiipii juhannuksen yöllä,
suuret silmät unelmoi,
helmet välkyy, soljet soi,
mesikukka välkyy vyöllä.

Mittymaarjan silmät siintää,
Mittymaarjan haaveet hohtaa,
kallella on seppelpää,
eikä häntä kukaan nää,
kun hän illall' immet kohtaa.

Mitä tekee Mittymaarja?
Mittymaarja tekee taikaa. -
Immet ohralaihoon käy,
kun ei tiellä ketään näy,
uskotellen uutta aikaa.

Immet solmii taikalankaa,
immet sitoo korret yhteen:
keltä korren jäytää jäät,
kell on pärttylinä häät,
ken se leikkaa lemmen lyhteen!


~Larin-Kyösti~

Ja lopuksi jaan kanssanne lempparibiisini, joka on ihan pakko kuunnella tänäkin iltana aika monta kertaa! Noe Venable posahti kerralla suosikkiartistieni lyhyelle listalle, kun aikoinaan bongasin tämän kappaleen ja sen myötä hänen koko tuotantonsa, jota nyttemmin on levyhyllyssä jo enemmän kuin budjetti sallisi ;) Mutta tämä juhannuszipale siis on se kaikista kaikkein!

Noe Venable : Midsummer Night's Dream

Hyttysen hyrinä, ukkosen jyrinä, purojen juoksu, mataran tuoksu, matojen tonkija, onnekas onkija, mansikkamaito - kesä on aito!

Ihanaa, lumottua mittumaaria ihan jokaiselle! 

Tv. Elma Ilona

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan

Myytit ovat kylä, ja tuulet ja sateet. Joki on kylä, ja mustavalkoiset miekkavalaat, jotka paimentavat kalat lahdenpohjaan voidakseen paremmin ahmia ne suuhunsa. Kylä on lohi, joka nousee jokeen kutemaan, hylje, joka seuraa lohta ja puraisee sen pään poikki, sininärhi, jonka nimi on sen aikaansaama ääni - "kuis-kuis". Kylä on puhuva lintu, pöllö, joka huutaa sen ihmisen nimeä, jonka vuoro on kuolla, ja hopeinen harmaakarhu, joka löntystää kylään, ja pieni valkoinen täplä, joka on vuorikauris Whoop-Szon rinteellä.

Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan
Alkuteos: I Heard The Owl Call My Name, 1967
Suomentanut Risto Lehmusoksa

Nuori kirkkoherra Mark on kuolemansairas, muttei tiedä sitä itse. Viisas piispa lähettää hänet hiippakuntansa vaikeimpaan seurakuntaan: syrjäiseen Kingcomen intiaanikylään, surusilmäisen kwakiutl-heimon luokse.

Elämä kaukaisessa lahdenpohjukassa on vaikeaa, kaikki tapahtuu luonnon ehdoilla. Vanha pappila on hajoamispisteessä, ja piispa lähettää jokea pitkin uuden pappilan, joka lauta kerrallaan kanooteilla kuljetetaan jokea ylös. Kirkko on jääkylmä, sairaat on vietävä sairaalalaivalle jos se sattuu olemaan lähettyvillä, ja aina kun joku kuolee, on raivattava hautuumaalle vievä polku halki metsän ja varottava, ettei vainaja putoa suohon.

Markin haasteista suurin ja vaikein ei kuitenkaan liity eloonjäämiseen, vaan heimoon jota palvelemaan hän on tullut. Hänen on voitettava kyläläisten luottamus, opittava tuntemaan tuo ikivanha heimo, jonka tavat ja rituaalit tekevät hidasta kuolemaa... kuten koko kylä: yksi toisensa jälkeen ihmiset lähtevät kylästä, nuoret maailmalle ja vanhat pöllön maahan. Mutta Mark on kärsivällinen ja nöyrä, ja oppiessaan tuntemaan heimon Mark oppii myös tuntemaan itsensä, ystävystyy syvästi ja suru heimolaisten silmissä alkaa heijastua myös hänen omissaan. Vanhojen tyyneys tarttuu häneen, eikä kuolemakaan ole muuta kuin elämän huipentuma, se ilta kun pöllö kutsuu...

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos kirpparilta. Ostopäätös oli nopea - rakastuin jo kirjan kanteen ja nimeen. Sitten lukaisin läpi takakannen ja pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta  ;)

Olen aina ollut kiinnostunut intiaaneista ja muista alkuperäiskansoista, myyteistä ja perinteistä, joten lukunautinto oli taattu. Kirja antoikin kaiken sen mitä odotin - ja enemmän: lukukokemus oli syvempi ja koskettavampi kuin odotinkaan. Tämä kirja suorastaan pakotti lisäämään blogiini uuden tunnisteen: retriittikirjat. Jos joskus saisin tilaisuuden lähteä oikeaan retriittiin, tämä kirja pääsisi ilman muuta mukaan - ja kävipä se ensiapuretriitistä jo sinänsä, hektisen "äitiäitiäitiii"-arjen pyörteissä. 

Haikean viisauden lisäksi kirjassa on myös tilannekomiikkaa. Intiaaneilla on huumorintajua niin elämän kuin kuolemankin suhteen, ja myös Markin on sitä hankittava jos hän aikoo ylipäätään pärjätä karuissa oloissa. Sivistyksen äärimmäisillä rajoilla mitä tahansa voi sattua:

Sinä iltana yksi intiaaninaisista, joka oli opiskellut musiikkia Alert Bayn koulussa, harjoitteli jouluvirsiä ja kirkon alla talvehtiva vanha ruskeakarhu heräsi, ja kylän koirat kuulivat sen ja alkoivat hermostuttaa sitä. Kylässä puhkesi äkkiä hirvittävä meteli, ja Mark nykäisi kumisaappaat jalkaansa, heitti aamutakin pyjamansa päälle, ryntäsi ulos ja törmäsi johonkin jättimäiseen mustaan hahmoon. Hän säntäsi kaksi täyttä kierrosta pappilan ympäri.

Seuraavana päivänä Päällikkö Eddy pysäytti hänet polulla.

- Tokkopa piispa haluaa teidän ajavan takaa karhua pappilan ympäri pelkässä pyjamassa.

- Mutta enhän minä ajanutkaan. Te olette käsittänyt väärin. Karhu ajoi takaa minua.

Summa summarum: "Syvällinen, lämmin ja viisas kirja", kehuu takakansi, eikä turhaan. Suosittelen kaikille alkuperäiskansoista kiinnostuneille ja / tai hiljentävää lukukokemusta kaipaaville.

"Ja he elivät onnellisina..." uusia loppuja vanhoille saduille

Vilkas vipeltää edelleen entiseen malliin, mutta kääpiötovereidensa sitkeän ruinaamisen seurauksena hän lupasi ainakin yrittää opetella puhumaan. Tätä varten hänelle hankittiin viehättävä äidinkielen opettaja. Vaikka opettaja kuinka rauhallisesti yritti lausua: A, B, C, D, E, F, G, H..., niin kirjaimet kiertyivät aina Vilkkaan huulilla muotoon A, D, H, D... A, D, H, D. Kääpiöt eivät ole kuitenkaan heittäneet toivoa vikkelän toverinsa suhteen, vaan antavat hänen harjoitella puhumista, vaikka sitten neljä kirjainta kerrallaan.

(Juha Vuorinen: Lumikki ja Seiskan kääpiöt )


"Ja he elivät onnellisina..." Uusia loppuja vanhoille saduille
Toimittanut Sanna Kiiski
Kuvitus: Laila Nevakivi
Minerva Kustannus Oy 2010

Harvat klassikot puolustavat paikkaansa kirjojen seassa niin hyvin kuin klassikoiksi kohonneet sadut. Tuhkimo, Lumikki, Punahilkka, Kolme kiliä, Pieni tulitikkutyttö, Hannu ja Kerttu... Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo niitä lapsilleen, ne opitaan ulkoa jo lastentarhassa. Mutta mitä näille kaikkien tuntemille satujen sankareille ja sankarittarille tapahtuu sen jälkeen, kun satu loppuu?

"Ja he elivät onnellisina..." raottaa tätä salaperäisyyden verhoa. Raottajina toimivat tunnetut suomalaiset. Mm. Sami Garam, Dome Karukoski, Marika Krook ja Viivi Pumpanen tarjoilevat kirjassa oman versionsa klassikkosatujen uusiksi lopuiksi. Kaikenlaista voi tapahtua: ahkera Tuhkimo ei sopeudukaan joutilaaseen hovielämään, Punahilkka on hilkulla jäädä ison mustan auton alle, ja pikku kilejä pelotellut peikko havittelee omakseen kuunsiltaa, mutta onkin vaarassa joutua itse syödyksi merenkuninkaan hovissa...

- Minä haluan peikon miehekseni!
- Mitä? Huudahti kuningas.
- Minäpäs! Huusivat vaalea ja punatukkainen neito yhteen ääneen.
- Nyt minä syön tuon otuksen! sanoi kuningas.
Juustomainen haju houkutti siis Meren Kuningastakin.
- Te tytöt lopetatte nyt joutavat puheet ja menette kotiin pyrstö viuhtoen, kuningas komensi. 
Merenneidot väittivät kuitenkin vastaan:
- Etkä syö! 
- Eikä mennä!
- Me kerrotaan äidille!
Nyt Poseidonkin hätkähti: 
- Kerrotte äidille! Tuo ei ole reilua.

(Marco Hietala: Peikko ja kolme merenneitoa)

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan hyväntekeväisyysmielessä. Kirjan tuotolla näet tuetaan HOPE ry:n arvokasta työtä vähävaraisten tai muuta apua tarvitsevien lapsiperheiden hyväksi. Vähän jännitti, olisiko kirja pelkkää julkkisten maineella ratsastavaa sisällötöntä höttöä. Odotukseni eivät siis olleet ainakaan liian korkealla, ja kirja olikin iloinen yllätys! Satujen tyyli ja taso toki vaihtelivat suuresti, kuten odottaakin sopi. Suurin osa oli tasoa "ihan mukava", mutta melkein jokaisessa oli ainakin muutama kutkuttava oivallus, ja joukkoon sopi myös jokunen aito helmi.

Suurimmaksi suosikikseni nousi Paola Suhosen Pieni Merenneito. Surullisen sadun saama uusi loppu oli runollisen kaunis!

Merenneito puhalsi ja tuuli viimeisillä voimillaan, ja pian hänen puhallukseensa sekoittui jotain uutta. Jotain vanhaa! Tuulen mukana ilmoille kulki hänen kadotettu laulunsa. Hänen menneisyytensä suurin aarre... hänen kultalankainen laulunsa, jonka hän kerran oli menettänyt meren noidalle vastalahjana merenneidon pyrstön muuntumisesta ihmisjaloiksi.
Merenneidon laulu yltyi ja kirkastui. Se oli kuin ennen!

(Paola Suhonen: Pieni Merenneito)

Laila Nevakiven kuvitus on värikäs ja satujen tunnelmiin sopiva.

Summa summarum: Sympaattinen tarinakokoelma klassikkosatujen ystäville - ja tietysti vanhemmille, jotka ovat väsyneet lukemaan saman sadun ties kuinka monetta tuhannetta kertaa! ;)

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Jeg har sett denne brannen for meg så mange ganger. Flammene hadde liksom ventet på dette øyeblikket, på denne natta, disse minuttene. De ville ut i mørket, strekke seg mot himmelen, lyse opp, bli fri. Og like etter var de virkelig fri. 

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Tiden Norsk Forlag, 2010

Tässä kirjassa on kaksi tarinaa: tarina pojasta josta tulee pyromaani, ja tarina toisesta pojasta, josta tulee kirjailija joka kirjoittaa siitä toisesta. Tämä kirja on totta ja kuitenkin fiktiota: vaikka kaikki todella tapahtui, Gaute Heivollin kirja ei ole dokumentti vaan autofiktiivinen romaani, jossa kahden samassa kylässä varttuneen kiltin pojan tarinat kietoutuvat yhteen. 

Romaani liikkuu ajassa vapaasti mutta hallitusti ja pikkuhiljaa lukijalle aukeaa tapahtumien kulku. Kaikki kulminoituu alkukesään 1978, jolloin Gaute kastettiin ja hänen kotikylässään koettiin tuhopolttojen aalto. Kun Gaute kasvaa, hän yrittää täyttää ympäristön odotukset ja hankkia hohdokkaan ammatin, mutta opettajan sanat "sinä olet runoilija" ovat itäneet hänessä, ja isän sairastuttua jokin alkaa pyrkiä esiin. Jotain pyrkii esiin myös Dagissa, palopäällikön pojassa, jolla on ilman muuta edessään loistava tulevaisuus, niin lahjakas ja kiltti kuin hän on. Mutta miksi tuo kaikkien rakastama poika eräänä yönä seisoo pimeällä pihalla, kaataa bensiiniä lattialle ja raapaisee tulitikun? Ja miksi se toinen poika ei voi olla kirjoittamatta siitä kaikesta? Yksiselitteisiä vastauksia kirja ei anna, sillä niitä ei ole. 

Tarinautti lokikirjaan: Kun ensin kuulin tästä kirjasta, täytyy myöntää ettei kiinnostanut yhtään. Pikkuhiljaa, blogisavujen myötä, kiinnostus kuitenkin virisi, olenhan sentään vanha VPK:lainen itsekin ;) Tämä  oli siis lukulistallani kysymysmerkin kanssa. En tiedä, olisinko ryhtynyt tuumasta toimeen, ellen olisi pitkästä aikaa innostunut lukemaan norjaksi ja keksinyt, että luenkin tämän alkukielellä, på norsk!

Ja sitten.

-Det blir ingen branner i natt, hvisket han til mamma. - Det er over nå, jeg kjenner det på meg. Det er over.

Så slokket han lyset, og sovnet nesten med det samme, mens mamma ble liggende våken og høre på den jevne barnepusten som liksom kom fra selve mørket.

Kello on nyt puoli viisi aamulla. Sain tunti sitten loppuun tämän kirjan. Olen palannut pitkältä matkalta. Olen pöllämystynyt, onnellinen, täynnä suurta kauneutta ja yhtä suurta surua. Monta kertaa olin itkun partaalla - enkä vain silloin kun tapahtui jotain erityisen traagista, vaan siksi että vain oli niin itkettävän kaunista - humalainen hetki tuntemattoman miehen haudalla utstrakt som en engel, tai jouluna kirkossa mens snøen virvlet mot vinduene og man var varm i kinnene mens alle sang. 

Gaute Heivoll on mestarikertoja, jonka taikapiiriin jouduttuaan siinä myös pysyy. Kieli on sujuvaa, runollista, lumoavaa. Mistä ikinä tämä mies kirjoittaa, alkaa hohtaa:

--- at det skal begynne å snø,  at det skal starte om natta mens jeg sover, at det skal lave ned over træerne, over huset, over skogen, at det  skal snø langt inni drømmene mine, at det hvite skal dekke alt og når jeg våkner om morgenen, skal verden være ny. 

Suomentajalla on totisesti ollut kova työ tämän mestariteoksen kääntämisessä! Blogisavujen perusteella hän lienee onnistunut hyvin :)

Summa summarum: Og inni meg var det bare et stille lys som gjorde vondt. Hirvittävän kaunis kirja. Yksi parhaista jonka olen lukenut ikinä. 

P.S. Innostuvaa sorttia kun olen, menin ja tilasin nettikaupasta Heivollin esikoisteoksen Omars siste dager - ja samaan syssyyn Per Pettersonin romaanin I kjølvannet, jossa tavataan Kirotusta ajan katoavasta virrasta tuttu Arvid. Pysykää siis kanavalla, kaikki norjalaisen nykykirjallisuuden ystävät :)

P.P.S. Tämäkin kirja osaltaan avasi Ikkunoita Eurooppaan ja kartutti haastesaldoani, joka Norjan osalta alkaa olla jo aika hyvä.

Haasteellista runoutta, runollista haastetta

Hip hei! Anna Elina haastoi minut runoilemaan, ja minä yllytyshulluhan aloin heti hommiin. Koska en omista paljonkaan kirjoja, tein tällä kertaa vain kaksi runoa. Mutta tämä oli niin hauskaa, että varmaan tulee toistekin katsottua kirjoja sillä silmällä... ideahan oli siis lyhyesti kerrottuna koota runoja kirjojen nimistä. Pitemmittä puheitta:

Rakastavaisten illallinen:

Viiniä keittiössä

huolimattomia unelmia

täydellinen paisti

hiljaisuus

lähimmäiset

Kesäyön uni

Kuulin pöllön kutsuvan

Ajatusteni lintu

mykkä lintu

Kuun tuuli

surun sillalla

Jos Jumala on 

parantava kosketus

ennen kuin kuolen

Linnut ovat lähteneet

Kuu on julma

ja tähdet niin kirkkaat

(Anteeksi huono kuvien laatu, kameraani ei ole suunniteltu kuvaamaan iltamyöhään.)

Heitänpä haasteen eteenpäin seuraaville: Susa, Kaisa, Jane, Maija ja B.N. Tehkää hyvin! :)

Johanna Venho: Syntysanat

Pelottaa tarttua Mesiin, kirjoittaa hänestä, avata hänelle ovi. Hän on räsynukke, sanat neuloja. Mitä räähkiä manaan esiin, mitä syntyjä sepitän. Synnyt ovat kuumia kiviä, jumalanpilkkaa ihmisten suussa. Miksi hän minua tuijottaa. Mitä hän minusta tahtoo.

Mesi, pikkukylän kasvatti, vaimo, äiti, en osannut ajatella että hän vaatisi noin. Hän on nainen, tuliko minusta sellaista koskaan. Tällaisessa kylässä minäkin synnyin.

Johanna Venho: Syntysanat

WSOY 2011.

Hanna on kirjailija, kulkuri, ikuinen etsijä, vapaa ja itsenäinen nainen. Vaellusvuosien jälkeen jokin pakottaa hänet takaisin kotimaahan, syrjäiseen Kourankorpeen, josta hän vuokraa autioksi jääneen pappilan. Pappilan vieressä on punamultainen rintamamiestalo, kuin huutomerkki, häiriö kuvassa. Talossa asuu Mesi Kivelä, nuori leskivaimo jolla on kolme lasta ja hitaasti kuoleva äiti. Mesin katseessa on jotain, mikä ei jätä Hannaa rauhaan. Hän alkaa kirjoittaa Mesin tarinaa: hänen rakkaudestaan pappilan Aarniin, siivistä jotka Aarni hänelle piirsi. Mutta voiko nainen lähestyä miestä siivet selässään? Entä Hanna itse, ikuinen lähtijä? Mitä hän haluaa? Millainen nainen voi kasvaa lapsesta, jota äiti rakasti mutta lähti?

Tarinautti lokikirjaan: Miten mahtava kirja! Ehkä vielä hienompi kuin Katja Kaukosen Odelma, johon vastikään ihastuin. Minkälaisia naisia meillä onkaan tässä maassa :)

Venhon kertoma tarina voi vaikuttaa pieneltä, mutta sisältö on valtavan rikas! Näkee, että tässä kirjoittaa palkittu runoilija. Nautin kielestä aivan mielettömästi, se oli juuri sopiva sekoitus sulavaa kerrontaa ja lyriikkaa. Venetsia, Hannalle rakas kuin toinen koti ja Mesille saavuttamaton unelma, tulee yhtä eläväksi kuin Kourankorven tuppukylä ihmisineen. Tämän kirjan olisin suonut jatkuvan vaikka kuinka kauan.

Ainut asia mistä annan risuja, on kirjan viimeinen sivu. Iskikikö kirjailijaan uskonpuute? Eikö hän tiennyt, että tarina on vahva ja kantaa kyllä, ilman että rautalangasta väännetään mitä tapahtuu kun tarina loppuu? En tiedä teistä muista, mutta minua ärsytti. Kirja olisi ollut minulle vielä väkevämpi lukukokemus, jos loppu olisi saanut olla edes hivenen avoin. (Ja minä en yleensä edes kauheasti perusta avoimista lopuista. Mutta vähän olisi voinut jättää tarinalle tilaa hengittää ja kasvattaa siivet.)

Summa summarum:  Hän ei pelkää aurinkoa eikä putoamista, jos pelkää, tarttuu pelkoonsa ja lentää sillä. 

Täytyy olla rakkautta että uskaltaa. 

Lentää ja putoaa syliin koska uskoo siihen. 

Mesi on aina pelännyt, että mäiskähtää keskelle umpimetsää, luut rusentuvat ja huuto kuivuu kurkkuun.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Auto jatkoi matkaansa mäkeä alas ja rysähti muuriin melkoisessa vauhdissa. Kaikki oli hyvin - onnettomuus oli sujunut menestyksekkäästi.

Bobby näki Frankien ryntäävän rikospaikalle ja heittäytyvän romun sekaan. George saapui autollaan kulman ympäri ja pysähtyi. 

Huokaisten Bobby nousi moottoripyöränsä selkään ja ajoi pois Lontoon suuntaan.

Onnettomuuspaikalla oli kiirettä. 

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Alkuteos: Why Didn't They Ask Evans? 1934

Bobby Jones on aivan tavallinen mukava nuorukainen pikkupaikkakunnalta, jonka pastorina toimii hänen isänsä. Eräänä sumuisena päivänä ollessaan pelaamassa golfia hän löytää jyrkänteeltä pudonneen miehen. Mies on tajuton ja kuoleman kielissä, mutta äkkiä hän tulee tajuihinsa ja kysyy: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?" Sitten hän kuolee.

Miehen kuolema todetaan oikeudessa onnettomuudeksi. Mutta kun joku yrittää myrkyttää Bobbyn, hänen ystävänsä Frankie, nuori kreivitär, alkaa epäillä että kyseessä olikin murha. Muitakin epäilyttäviä seikkoja ilmenee: kuka otti valokuvan vainajan taskusta? Keitä ovat ruumiin tunnistaneet "sukulaiset"? Mitä on tekeillä pahamaineisen parantolan suljettujen ovien takana? Ja kuka kumma on Evans?

Saadakseen selville, mitä ja miksi oikein tapahtui, Bobby ja Frankie lavastavat onnettomuuden, jonka varjolla pääsevät soluttautumaan epäiltyjen kartanoon. Mutta mitä enemmän he saavat selville, sitä vähemmän he ymmärtävät. Ja sitten tapahtuu taas tragedia, joka vaatii viattoman hengen...

Tarinautti lokikirjaan: Minä en lue dekkareita. Oikeastaan inhoan niitä. Saan niistä pahoja unia. Miksi ihmeessä sitten luin tämän? Vastaus: Koska sen kannessa on majakka. (Kyllä, näinkin irrationaalisesti voi lukuvalintansa tehdä.) Olen ihan heikkona majakoihin, ja kun tajusin tämän dekkariksi, olin jo majakan lumoissa. Kun kirja vielä oli itsensä "Murhamamma" Christien kirjoittama ja takakansi kehui sitä hauskaksi, päätin kerrankin rikkoa mukavuusalueeni rajoja. Majakka ei liittynyt tarinaan mitenkään, mutta hupaisa kirja kyllä oli. Pahoja unia tuskin tästä saan, jännityskin alkoi tiivistyä vasta puolenvälin tuolla puolen. Mutta kerronnan letkeys ja humoristisuus piti mielenkiintoa yllä.

Tykkäsin erityisen paljon siitä, että murhaa ei tutkinut mikään komisario, vaan kaksi aivan tavallista tallaajaa. Minun hoksottimillani tätä rikosta ei kyllä olisi selvitetty; jouduin lukemaan rautalangasta väännetyn loppuselvityksenkin kahdesti, ennen  kuin alkoi kirkastua. Kaiken kaikkiaan lukuelämys oli hyvinkin positiivinen, vaikkei minusta vieläkään dekkarifania tullut. 

Summa summarum: Leppoisa ja hyväntuulinen murhamysteeri peribrittiläisessä  miljöössä.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Straks etter sentrum begynte oppoverbakkane. Då gjekk det saktare. David budde på den andre sida av bygda, og det tok nesten tjue minutter å sykle opp dit. Men i dag gjekk det tregare enn normalt. 

- Vi må ta ein pause, ropte eg til Jenny då vi passerte den gamle barnehagen. - Eg er sliten!

Jenny hoppa av sykkelen og trilla han eit stykke oppover vegen så eg kunne ta henne igjen.

-Du brukte ikkje å bli så fort sliten før, sa ho.

- Kanskje eg er i ferd med å bli vaksen, lo eg. - Vaksne orkar jo ingenting.

Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte

Cappelen Damm, 2011

Amanda on 13 ja puoli vuotta ja rakastunut ensimmäistä kertaa. Koulun kivoin ja komein poika David tuntuu saavuttamattomalta kuin tähdet taivaalla, mutta sitten tapahtuu pieniä ihmeitä ja he alkavat viettää yhä enemmän aikaa yhdessä. Juhannusyönä, juuri kun David aikoo suudella häntä, Amandan sydän pettää.

Sairaalassa Amanda saa kuulla, että hänen sydämensä on vakavasti sairas: se on liian suuri eikä enää jaksa. Ainoa toivo on sydämensiirto. Alkaa pitkä ja tuskainen odotusaika. Ysiluokka pyörätuolissa on melkein kuolemaakin kamalampaa, mutta onneksi Amandalla on David ja bestiksensä Jenny, joita ei nolota hengailla hänen kanssaan koulun pihalla. Kolmikolla on myös unelma... he ovat rakentamassa lauttaa, ihan kuin Thor Heyerdahl aikoinaan, ja aikovat seilata sillä vuonon saariin seuraavana kesänä. Mutta jos Amanda ei saa pian uutta sydäntä, hän ei elä seuraavaan kesään.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä on ihana kirja, ja vielä ihanamman siitä teki nynorsk. (Norjassa on kaksi virallista kielimuotoa, bokmål ja nynorsk, joista enemmän käytetty bokmål on minulle tutumpi. En ole ennen uskaltautunut lukemaan nynorskiksi kokonaista kirjaa, ja taisin vähän jännittää miten se sujuisi. Turhaan jännitin, lukeminen ei tuntunut ollenkaan raskaalta vaan nautin jokaisesta sanasta. Nyt syttyi nälkä lukea lisää!)

Kielestä riippumatta Mitt bankande hjarte on kaunis ja koskettava nuortenkirja, joka tempaa aikuisenkin lukijan mukaansa täysin. Urheilullisen Amandan heikkeneminen ja pelot ovat liikuttavaa luettavaa, ja silti kirja välttää itsestäänselvimmät kliseet. Kirja osaa yllättääkin monessa kohtaa, ja pidin kovasti myös vanhan Lia-Larsin avaamasta näkökulmasta Jennyn sukuun. Kun Jenny alkaa nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta, hän saa voimaa tehdä oikeita ratkaisuja, vaikka ne vaativatkin paljon.

Minulla on hyllyssä vuoroaan odottamassa Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, ja onkin kiintoisaa nähdä miten samanlaisia tai erilaisia nämä kaksi kirjaa ovat. Aika paljon vaaditaan, jos Downham aikoo tämän pestä!

Summa summarum: Kan eit hjarte svikte? Det gjer meg trist. Det er der eg kjenner eg er glad i mamma og pappa. Det er der det bankar når eg tenker på David. 

Kven blir eg viss eg får eit nytt hjarte? 

Loppukevennys: Kolmivuotias tyttäreni katsoi takakannessa olevaa ihmissydämen kuvaa ja kysyi mikä tuo on. Kerroin sen olevan sydän. Tytär totesi tuumivasti: "Ei se näytä sydämeltä... se näyttää vähän möröltä!" :D

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Höyry, sydämeni mekaaninen hätä, tunkeutuu raiteiden alle. Voi Madeleine, miten lämpimänä sinä minut piditkään. Viimeinen halauksemme on yhä lämmin, ja silti minua kylmää jo niin, että on kuin en olisi sinua tavannutkaan maailman kylmimpänä yönä.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Alkuteos: La mécanique du cœur, 2007

Suomentanut Lotta Toivanen

Jack syntyy maailman kylmimpänä yönä. Hänet, kuten monet muutkin langenneiden naisten lapset, auttaa maailmaan outo mutta lempeä tohtori Madeleine, jonka harrastus on korjailla ihmisten mekaanisia osia. Koska pojan sydän on pakkasen vuoksi umpijäässä, Madeleine asentaa pojan rintaan käkikellon sydämeksi.

Kummallista käkikellorintaista poikaa ei kukaan halua adoptoida, ja niin Jack varttuu Madeleinen hellässä hoivassa.  Käkikellon herkkä mekanismi ei kestä voimakkaita tunteita, joten Jack tekee parhaansa noudattaakseen Madeleinen ohjeita: ei kajoa viisareihinsa ja välttää vihastumista, ihastumisesta nyt puhumattakaan. Mutta kymmenvuotispäivänään hänelle tapahtuu se, mistä Madeleine on häntä varoittanut: hän tapaa torilla likinäköisen laulajattaren ja rakastuu korviaan myöten.  

Kun Jackin rakastettu, lapsitähti Miss Acacia, palaa kotiseudulleen Andaluciaan, Jack ei lopulta enää kestä ilman häntä, vaan hyvästelee kasvattiäitinsä ja lähtee etsimään sydämensä valittua. Mutta hän ei ole ainoa, joka janoaa Miss Acacian rakkautta. Ja tyttöä ihailevista nuorukaisista häijy Joe on yhtä sitkeä kuin Jack. 

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja kietoi minut pauloihinsa, kun se tuli vastaan Marin mainiossa blogissa. Opus löytyikin kätevästi lähikirjaston hyllystä, joten pääsin toteuttamaan lukuhaaveeni heti tuoreeltaan. Kirjan ulkonäkö oli livenä gootimpi kuin odotin (mustat sivunreunat ja kaikki), mutta reippaasti ryhdyin lukemaan. Ja hyvä kun ryhdyin: sympaattisen vinksahtanut rakkaustarina vei mennessään ja lukaisinkin kirjan kahdelta istumalta. Käkikelloa sydämenään kantava Jack on henkilöhahmona hieno, samoin kuin kyyneleitään naukkaileva tohtori Madeleine. Acacia jää ehkä hiukan kiiltokuvaksi, mutta se ei oikeastaan haitannut. Ainut henkilö, jonka yksiulotteisuus hieman häiritsi, oli tarinan pahis Joe. Mutta niinhän se  pahisten kohdalla kirjoissa useinkin on!

Kirjan heikoin lenkki oli selkeästi kieli, joka oli turhan modernia 1870-luvun Englantiin. Muutenkin oli havaittavissa ajoittaista kömpelyyttä: Minun on aika panna komeroon unelmieni kattilat ei ehkä ole paras kielikuva, jonka olen koskaan kuullut. Siitä huolimatta tykkäsin kirjasta, ja suosittelen kaikille synkänromanttisten tarinoiden ystäville.

Summa summarum: Lämminhenkinen friikkitarina goottilaiseen tapaan.

P.S. Tällä kirjalla kartutan myös saldoani Ikkunat auki Eurooppaan-haasteessa.

Juan Diaz Canales: Blacksad - Valkoinen valtakunta

"Jonakin päivänä vielä kirjoitan muistelmani. Tosin olen kokenut sen verran outoja juttuja, ettei kukaan ota niitä todesta, vaan niitä tullaan väittämään hävyttömäksi liioitteluksi: maailmaan ei voi mahtua noin paljon pahuutta. Eikä minua ihmetyttäisi, vaikka ne loppujen lopuksi julkaistaisiinkin salapoliisiromaanina. Se myisi kuin häkä. Mitä sairaampi tarina sen suositumpi..."

Juan Diaz Canales: Backsad-Valkoinen valtakunta

Arktinen Banaani, 2003

Kaksimetrinen kissaetsivä John Blacksad elää maailmassa, joka on eläinten kansoittama, julma ja surullisen tuttu. Valkoinen valtakunta on allegoria  yhteiskunnasta, jossa rotuerottelu ja rasismi kukoistavat. Mustien ja valkoisten vastakkainasettelusta kumpuaa tragediaa, juonittelua ja koston kierrettä, jota Blacksad tovereineen alkaa selvittää.

Tarinautti lokikirjaan: Blacksadin genre on kovaksikeitetty dekkari, tyylilaji jossa en todellakaan viihdy. Saamani "Ota riski"-haaste siis osui napakymppiin. En voi sanoa, että olisin nauttinut tämän lukemisesta saati viihtynyt sen dystopisessa tunnelmassa, mutta vaikka olin syvällä mukavuusalueeni rajojen ulkopuolella, en voinut olla ihailematta Canalesin taitoa niin kuvittajana kuin maailmansa luojana. Tarina oli uskottava (ikävä kyllä), kerronta erittäin elokuvallista ja tunnelma autenttinen. Kiitos Disalle haasteesta, jota ilman en varmasti olisi tähän sarjakuvaan tohtinut tarttua!

Summa sumarum: Synkkä mutta samalla viehättävän vanhanaikainen, ajatuksia herättävä etsiväsarjakuva film noirin hengessä.  

Brita Polttila: Keskellä päivää minä näin yön

Nouse. Nouse sängyn laidalta,

vuode on tyhjä.

Nouse, laita teetä.

Keittiön pöydällä kannu, täysi, jäähtynyt,

aamu vai ilta?

kävelen ikkunan luo: talvi,

        puut lumessa, oksan tyvessä

                                hylätty pesä.

Brita Polttila: Keskellä päivää minä näin yön

Tammi 1987

Brita Polttila kirjoittaa pieniä runoja, joihin mahtuu kokonainen suru. Rakkaan menetys on kokoelman keskeisin teema. Kaksi muuta tärkeää elementtiä ovat taide ja pohjoisen luonto.

Keskellä päivää 

            minä näin yön. 

Yö oli suuri ja sininen

               ja lepäsi hetken

        taivaan pohjoisrannalla,

vahvistui, kasvoi, näytti 

             keihäskuusten välistä

                              tähdet.

Tien kahta puolen metsä

                katsoi talvisilmin.

    Pakkanen kiristyi.

         Tähtien pelto kukki.

Tarinautti lokikirjaan: Se on totta, olen nähnyt sen itse joka talvi: suuren sinisen yön keskellä päivää. Olen lukenut Polttilalta aiemmin yhden runokirjan, Tapahtumista (1966), josta pidin kovasti. Nyt löysin tämän, josta pidin vielä enemmän. Polttila kuvaa rakasta Lappiani niin herkästi ja silti mutkattomasti, että ihan sydämestä ottaa. Sydämestä ottavat myös runot kuolemasta ja surusta. Maassa kimmeltävät / menneitten kesien suomut / Usva kasvaa järvellä, ikävä.

Summa summarum: Lohdullisen haikea tunnelmakirja. Ei tarvitse olla mikään runouden suurkuluttaja nauttiakseen näistä pienistä suurista lauseista.

Katja Kaukonen: Odelma

Odelma ei sanonut mitään, talo puhui hänen puolestaan. Freydman ymmärtäisi, jos malttaisi kuunnella. Huoneiden piti välillä saada olla yksin, levätä toimenpiteiltä. Puu uupui ja rakenteet kaipasivat rauhaa. Kaikkeen ei ollut syytä kajota. Sitä Freydman ei käsittänyt. Täytyi avata ikkunat ja kutsua tuuli talon luo. Pehmeä, pyyhkivä tuuli. Odelma muisti, miltä tuntui palata takaisin ja astua huoneisiin, joissa tuoksui maisemasta toiseen juossut vire, merellä myrskynnyt viima, talon kesytön rakastaja.

Katja Kaukonen: Odelma

WSOY 2011

Kautta aikojen seudun naiset ovat kaivautuneet kipua piiloon, valinneet veden, maan tai ihon. Odelma valitsi veden, joen. Hän on virrannut vedenalaisessa maailmassa, hengittänyt vettä ja ollut osa sitä. Mutta sitten hän muisti. Onko se siellä vielä, talo mäellä pellon reunassa? Odelma nousee joesta, kerää itsensä maasta kuin sammaleen ja palaa takaisin muistojensa taloon. Mummo on mennyt, mutta Odelman ei ole hyvä olla yksin, ja kaipuu kutsuu hänen luokseen miehen. Odelma antaa miehen tulla, vaikkei olekaan varma onko hän niitä jotka eivät koskaan lähde, vai niitä jotka eivät koskaan tule takaisin. Ajat ovat vaikeita, sota on tuonut ja jättänyt kylään paljon vihaa, pelto on kirottu eikä siinä kasva mikään. Mutta Odelma on kulkenut vihreän polun ylös talolleen, jossa kettu on haukahtanut hänelle nimen: O-del-ma. Ja Freydman, mies jonka hän löysi joelta, on katsonut Odelmaa suoraan silmiin ja nähnyt niissä pienen aran ketun.

Talo näki tämän hyväksi ja piti heistä huolta, antoi heidän pesiä rauhassa, suojassa suurten kämmenten alla, ehkä ne olivat vaahteranlehtiä, ehkä eivät. Kenties suuri lintu oli lentänyt heidän ylleen ja peitteli heidät siivillään.

Tarinautti lokikirjaan: Odelma on ihmeellinen kirja! (Tämä on luultavasti ainoa seikka, josta kirjan lukeneet ovat yhtä mieltä.) Kun aloin sitä lukea, en juurikaan laskenut opusta käsistäni ennen sivua 155, niin täysin ja kokonaan kirja minut vei syvälle ja korkealle kanssaan. Odelman arvoitus ei jätä rauhaan, se syvenee ja levenee kuin haarova joki, jokainen vastaus onkin uusi kysymys.

Kaukosen kieli on yhtä väkevää kuin Maria Peuran Vedenalisten, muttei yhtä inhorealistista, ja vaikka tunnelma on tässäkin kirjassa haikea, en kokenut Odelmaa synkäksi eikä siitä jäänyt ankea, vaan kuulaan kysyvä olo. Tätä kirjaa en unohda koskaan, siitä on tullut osa sieluni maisemaa. Odotan jo kieli pitkällä Kaukosen syksyllä ilmestyvää novellikokoelmaa. Jos Vihkivedet vievät mennessään yhtä lailla kuin Odelman joki, Kaukonen kiilaa hyvinkin korkealle lempikirjailijoitteni listalla.

Kirjablogeissa Odelmasta on sanottu paljon. Anki luki suloisen pienen suuren kirjan, Joana näki siitä unta, Morre ei täysin vakuuttunut. Katja taiottiin, Marjis löysi kauneimman sikiämisen jonka on ikinä lukenut. Tessalle tarina jäi etäiseksi, Sanasulka luki sitä kaikin aistein, Mari aikoo vielä palata takaisin sen äärelle. Liisa välillä pitkästyi,  Penjamin kirja vei elämän ja kuoleman hämärään välimaastoon löytöretkelle, joka ei jäänytkään yhden illan jutuksi.

Summa summarum: Huuhtoa minuutta vedessä, antaa virran pyyhkiä pois, kuoria ja hioa, löytää olennainen. Odelma halusi selkeisiin vesiin. Hän toivoi kastetta, sadetta, pisaroita iholle.

Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty

Miranda kuuli sen heti. Puun yksitoikkoisen, tasaisesti hymäjävän musiikin. Häneltä pääsi hämmästynyt huudahdus:
- Herran tähden! Tää puuhan soi!
- Humisee kuin urut, sanoi Eelis juhlallisesti. 
- Ne on meidän mehiläisiä vai? Kuiskasi Miranda.
Eelis nyökkäsi.
Muutaman hetken he seisoivat hartaina ja vain kuuntelivat.


Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty
Kirjayhtymä 1974
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Miranda tulee myrskystä: koputtaa oveen ja ilmestyy likomärkänä verannalle, jossa Johannes juuri naputtelee vanhalla kirjoituskoneellaan mietteitä Hamletin surusta. Kuivuttuaan hieman Miranda kertoo riidelleensä Jussinsa kanssa. Jussi käski hänen painua Sysmään. Ja Mirandahan painui, vaikkei tunnekaan sieltä ketään. Sysmässä ukonilma yllätti ja hän hakeutui Johanneksen valoisalle verannalle turvaan. Johanneksen lisäksi huvilalla häärää hänen setänsä, mehiläistarhuri Elias, sekä tämän topakka Jenni-vaimo, joka ei voi sietää Jacqueline Onassista, mutta tietää Euroopan kuninkaallisista kaiken.

Reaalin repuista toipuva Miranda saa ylipuhuttua itsensä Johanneksen, Jennin ja Eliaksen "Au pair-tytöksi", auttamaan mehiläisten ja puutarhan hoidossa. Kesä kuluu, helle hautoo, Johanneksen Shakespeare-tutkielma etenee, ja Miranda ja Johannes huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa aina vain paremmin...

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut tämän kirjan aiemminkin, vuosia sitten, ja siitä pitäen tämä kirja on ollut minulle rakas. Nyt viimein innostuin hankkimaan sen omaksi, eikä aika ollut syönyt sen viehätysvoimaa lainkaan. Kirjan viehätys ei johdu juonesta, jota ei juurikaan ole, ei myöskään syvällisestä ihmiselämän luotauksesta joka niin ikään loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät verkalleen, enimmäkseen istutaan kahvipöydässä rupattelemassa tai perataan mansikkamaata, välillä sentään kauhotaan karanneita mehiläisiä naapurin savupiipusta pusseihin ja purkkeihin. Ja sitten taas juodaan teetä, kupeista joihin Johanneksen äiti oli aikoinaan posliininmaalauskurssit käytyään maalannut keltaisia talventähtiä ja sinisiä ikävänkukkia. Kukat kiersivät kupinsuuta koristeellisena sinikeltaisena nauhana ja joka kolmas oli ikävänkukka.


Draaman kaarta ei siis juurikaan ole, ei myöskään uskomattomia juonenkäänteitä tai riipaisevia ihmiskohtaloita. Ymmärrän hyvin, jos joku kyllästyy kuoliaaksi tämän kirjan ääreen. Miksi sitten rakastan tätä kirjaa? Ehkä siksi, että tämä kirja on Suomen kesä. Eikä tuo äskeinen lause ole kirjoitusvirhe, vaan Manninen on onnistunut kirjoittamaan kirjaksi sen kaiken, mitä me suomalaiset rakastamme kesässä: ei suunnitella mitään, vaan annetaan auringon paistaa ja pilvien sataa, leivotaan pullaa ja puhutaan siitä mitä radiosta kuultiin. Välillä mennään ex tempore taidemuseoon, vältellään kiihkouskovaista Jeesuksen morsianta, myöhästytään viimeisestä bussista ja vietetään yö hautuumaalla muistokirjoituksia katsellen. Rakkauskaan ei räisky ja pauku, vaan lankeaa kuin lämmin kesäsade sydänten ylle... Ja ne ihmiset! Jenni ja Eelis tulivat niin tutuiksi kuin omat rakkaat sukulaiset, ne joiden luokse alkaa jo keväällä tehdä mieli. Johannes on ihana sympaattinen hupsu, Miranda aseistariisuvan aito ja hyvällä tavalla naiivi. Tämä on minun The Kesäkirja! Ugh. Olen puhunut.

Summa summarum: Pihlajan oksassa paperilyhty on kuin nimensä: kaunis, tunnelmallinen, kodikas kirja kauniista katoavasta kesästä.