Poika valehtelee. Siinä sätkyttää ja pelkää. Löytyi tuolta perunakellarista kalvakkaana kuin lantunitu, täinen vaateparseeli verisenä. Jalkaan on sidottu sotakoira, laukussa ei muuta kuin shakkinappulat ja riepuihin kääritty valkokultainen käyrä piippu. Mistä lie varastanut, litsauttanut kansankomissaaria takaraivoon ja ottanut. Mutta merkillisiä esineitä silti täällä, shakkilauta ja valkokultapiippu.
- Kolmekymmentäviisi, se vastaa kun kysyn ikää.
Katja Kettu: Piippuhylly
WSOY 2013
Päällys: Marjaana Virta
Jäämeren perukoilla, maailmansodan riehuessa ympärillä, elää mies, jonka piippuhyllyyn mahtuu koko maailma. Pietari Kutilan piippukokoelma kasvaa jylhäksi kertomukseksi vihan ja rakkauden voimista, ihmisistä jotka kaikkialla maailmassa ovat pohjimmiltaan samoja: yhtä alttiita rakastamaan, ja yhtä kykeneväisiä pahaan.
Katja Ketun novellikokoelma vie Jäämeren rannalta Natsi-Saksaan, keisareiden Venäjälle, Afrikkaan ja Rioon. Henkilöiden toisiinsa lomittuvat tarinat kohtaavat kaukana pohjoisessa, koskettavat toisiaan ja erkanevat jälleen omille poluilleen.
He kulkevat paljain jaloin yön viilentämiä hiekkadyynejä pitkin paikkaan, jossa aavikkoravut asustavat. He riisuvat huntunsa ja alkavat kaivautua. Heidän kyntensä kuluvat juuriinsa, heidän polvensa hiertyvät verille, ennen kuin he ovat saaneet kuopan aikaiseksi. Sitten he asettuvat sinne kuin hautaan lepäämään ja makaavat siellä kunnes hiekka peittää heidät kuin lumi Pohjolan talvisin. Hiekka hilisee, tihkuu, juoksee kuin lumi tunturissa, muuten ei sitä voi kuvitella. Se peittää naiset syliinsä, hukuttaa heidät, reidet vatsa rinnat olkapäät, huulet silmäripset, kaiken se peittää.
Kaikki odotukseni osoittautuivat tosiksi. Mikään hyvänmielenkirja Piippuhylly ei todellakaan ole: rajut tarinat kerrotaan estoitta, havainnollisesti ja lukijaa armahtamatta. Silti en kadu, että uskalsin. Eniten nautin kirjan kielestä, joka on todella taidokasta, omaleimaista ja vahvaa. Kerronnan imu on luja, tunnelma vaihtuu kivuttomasti taianomaisen maagisesta inhorealistiseen. Ja vaikka Ketun ihmiskohtalot ovat karuja, ei kirjasta jää lohduton olo. Näissä tarinoissa on jotain katharttista, ja luulenpa että tämä kirja on niitä, jonka jälkimaku kestää pitkään ja paranee vanhetessaan.
Olen suoperkeleitten kasvatti. Isäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle.
Omaksi suosikkinovellikseni nousi kokeolman avaava Kristalliyö, jonka Ibrahimiin ja Sofiaan kiinnyin niin, että olisin mieluusti lukenut heistä pitemmästikin. Muita erityisen puhuttelevia tarinoita olivat eksoottinen Orjalaiva ja kotoisen pohjoinen Mulukukka.
Summa summarum: Kohtalo on sokea ja rivo änkkääjä, jolle ei pitäisi antaa valtaa. Siihen me pienet kuitenkin luotamme emmwkä näe kuinka se useimmiten tuntuu sohivan summittaisesti ja jotenkin vinoon. Tummasävyinen, vaikuttava tarinakokoelma ihmisyyden harmaalta vyöhykkeeltä, sodan ja rakkauden syvistä varjoista.
P.S. Lopuksi on pakko kehaista kirjan kantta, joka ensikatsomalla oli synkkä ja ankea, mutta joka pikkuhiljaa katsellessa alkoi aueta ja karulla tavalla peräti miellyttää - niin kuin koko kirja. Kansi myös kuvaa täydellisesti kirjan tunnelmaa.