bg

Free background from VintageMadeForYou
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenjääneet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste keskenjääneet. Näytä kaikki tekstit

maanantai 26. marraskuuta 2012

Keskenjääneet mahdottomat rakkaudet (ja liian korkalla pääskyt)

Enää pihassa eivät kukkineet ainoastaan päivänkakkarat vaan myös kastanjapuun ympärillä kasvavat hortensiat ja ihmekukat, aukean kuusamat sekä ruusutarha monenkirjavine nuppuineen, jotka avautuivat kuin kämmenet. Jopa kasvimaa oli aina tomaattien, salaattien ja kurpitsojen vallassa. Tuo ihmeellinen hedelmällisyys, joka vain yltyi vuosien saatossa, antoi kyläläisille puheenaihetta. Jakkaroillaan kököttävät eukot ja heidän tyttärensä patojensa ja ompelutöidensä äärellä epäilivät, että ilmiön täytyi johtua syystä, joka oli kostea siinä missä kunniaton: puutarhaa lannoitettiin siemennesteellä. 

~Cristina Lopez Barrio: Mahdottomien rakkauksien talo~
Suomentanut Taina Helkamo

Pitkästä aikaa poden lukujumia - tai en niinkään jumia, vaan levottomuutta: aloitan kirjaa, luen sivun tai sata, vaihdan kirjaa, hylkään senkin. Pisimmälle pääsin ylläolevassa, maagista realismia tihkuvassa ja rappioromantiikkaa roiskuvassa Mahdottomien rakkauksien talossa. Harvoinpa tulee vastaan kirjaa, joka sekä ihastuttaa että vihastuttaa yhtä paljon: toisaalta kieli on kaunista ja tarina vie, toisaalta taas kaikkea on liikaa. Kirjailija tykittää kielikuvilla ja ampuu niin yli, etten lopulta enää tiennyt, onko kyseessä parodia vai ollaanko tässä nyt ihan tosissaan taidetta tekemässä. Jos kirja edes olisi vähän ohuempi, luultavasti olisin sinnitellyt loppuun asti, mutta sivulla 200+ alkoi tuntua siltä, etten jaksa enää toista mokomaa. Armoa ei, kirjastoon! Ja uutta kirjaa kehiin.


Melko pitkälle jaksoin myös Åke Edwardsonin melankolista menetystarinaa Niin korkealla pääskyset, ettei niitä nähdä voi. Tragedian varjossa kituvan pariskunnan tarina kyllä kiinnosti, mutta töyssyinen kerronta lopulta vei minusta mehut. Näkökulmanvaihdokset ovat kyllä ihan jees, mutta taas kerran: liika on liikaa. Tuli tunne, että  luen post-it-lappusia, jotka joku on tiputtanut sekaisin lattialle ja kerännyt kiireellä kasaan juuri, kun kirja on menossa painoon. Harmi mutta ei auta, sanoi riivinrauta. Next!

Niin, next. What next? Mitäpä tekisin, mitäpä lukisin, kun mikään kun ei oikein ota kipinää? Kesken jäi jo alussa Kartanpiirtäjä, josta vain puuttui se jokin. A.S. Byattin Pieni musta kirja kiehtoisi kovin, mutta nukun nykyään niin huonosti, etten oikein uskalla riskeerata näitäkin vähäisiä unia. Englanninkielisiä pokkareita olisi parikin, mm. Jodi Picoultin Handle With Care, mutta toisaalta reissussa ryytyneenä kaipaan kaukomailta kotimaahan välillä. Taidan tästä kohota Sinisiin ilmoihin... jospa Suursaaren maisemissa viihtyisin kokonaisen kirjan verran.

maanantai 28. helmikuuta 2011

Luis Sepulveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja


Lapsena hän oli nähnyt lumen kuin kuivumaan levitetyn lampaannahan Imbabura-tulivuoren rinteillä, ja toisinaan hänestä oli anteeksiantamattoman pröystäilevää että romaanien henkilöt kävelivät lumella välittämättä siitä likaantuiko se.

Luis Sepulveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja. 
Un viejo que leia novelad de amor. 1989

Vanha mies, Antonio Jose Bolivar Proano, asuu equadorilaisessa vuoristokylässä. Mieluummin kuin suree malariaan kuollutta vaimoaan ja muistelee viidakossa viettämiään vuosia, hän lukee rakkausromaaneja.Hänen ystävänsä, kahdesti vuodessa kylässä käyvä hammaslääkäri, on juuri tuonut vanhukselle kaksi lupaavan surullista rakkaustarinaa, kun hänet repäistään pois kirjojensa parista. Eräs kirottu gringo on näet tappanut oselottinaaraan pennut,ja nyt surusta sekaisin olevasta naaraasta on tullut ihmisverta janoava peto. Vain Antonio Jose voi auttaa, sillä shuari-heimon luona eläessään hän oppi viidakon tavoille. Nyt hänen on siis löydettävä kissapeto ja tapettava se, ennen kuin se ehtii tappaa lisää...

Tarinautti lokikirjaan: Aloin lukea tätä kirjaa vastauksena Satun minihaasteeseen, jossa on aiheena Latinalainen Amerikka.  Pidin kirjasta jo sen "ympäristötietoisen" aiheen vuoksi,  mutta kirjan graafisuus oli minulle lopulta liikaa. Kun puolivälin paikkeilla ymmärsin, että tähänastinen väkivalta oli vasta alkusoittoa, päädyin jättämään kirjan kesken. Harmittaa! Mutta itseni tuntien tämä ratkaisu oli kohdallani paras. Herkkyyteni vuoksi en ole vuosikausiin katsonut kauhuelokuvia enkä kovaksikeitettyjä trillereitä, harvoin edes luen niitä samasta syystä. Dekkareiden ystäville, siis kovapintaisemmille lukijoille kuin minä, voin tätä kirjaa lämpimästi suositella.  Tavallaan kyseessä onkin dekkari, jahdataanhan tässäkin kylmäveristä ja arvaamatonta tappajaa... Kirjalla on myös vahva moraalinen viesti, joka ei jää epäselväksi. (Sen verran paljon kirja kiinnosti, että lunttasin loppuratkaisun.) Summa summarum: Rousseaun maalaus sopii kirjan kanneksi kuin valettu. Hyvä kirja, mutta kanttini ei kestänyt loppuun. 

P.S. Minihaastetta varten luen nyt Naipaulin Miguel-kadun väkeä, jossa tuskin tulee sama ongelma vastaan.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri


Minä säälin Thomas Daviesia että jos saa sateessa kuolemantaudin,
sääli on säie Taivaan armoa ihmisessä,
onhan kaikilla Luojan luomilla sydän vasemmassa rinnassa vaikka kaloista ja käärmeistä ja liskoista en tiedäkään, Thomasin vaimo kuoli ja yksitoistavuotias tytär on syntymästään saakka toistaitoinen ja kuuden vanha poika pienikokoinen ja heiveröinen ja omituinen eikä tappeluissa pärjää

Finlandiallakin palkitun Kristina Carlsonin romaani pienestä brittiläisestä kylästä, jossa aikansa julkimo Charles Darwin ajoittain piipahti asumassa. Kyläläiset kyttäävät mielellään toisia ja varsinkin herra Darwinin puutarhuria, Thomas Daviesia, joka on hullu mutta ei itseään sellaiseksi tiedä... hyvän tammipuisen sängynkin särki ja poltti! Sitä kylässä yhä kauhistellen muistellaan.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja jäi minulta kesken. Jäi, vaikkei edes ole paksu. Ei siksi että olisi huono, kirjassa sinänsä ei ollut mitään vikaa. Ensimmäiset kymmenen sivua jaksoin jopa nauttia kirjan hengästyttävästä kielestä, sitten aloin väsyä ja rasittua kun oli niin monta minua kertojina enkä vauva kainalossa oikein tarpeeksi osannut keskittyä ja seli seli, siis lyhyesti: putosin kärryiltä. En aivan ehtinyt tajuta kuka tapettiin ja miksi, enkä enää jaksanut plärätä taaksepäin ottamaan selvää. Ehkä palaan tähän myöhemmin, ehkä en. Aika näyttököön senkin. Mutta Carlsonilta haluan ehdottomasti lukea Maan Ääreen, jo siksikin että Siperia minua kiehtoo.