Michael David Lukas: The Oracle Of Stamboul

At the sound of her voice, the hoopoe cocked its head to the side, as if to listen more carefully. Eleonora looked out at the hazy city, sparkling like an errant school of stars caught up in the dark net of the straits. As she inhaled to speak, the city fell into an expectant hush. The earth slowed on its axis. 
"I wish I could stay. I wish I could stay in Stamboul for ever."

Micahel David Lukas: The Oracle Of Stamboul
Great Britain, 2011

Romania loppukesällä 1877. Tsaarin armeija on juuri marssinut Mustallemerelle, kun mattokauppias Yakob Cohenin vaimo menehtyy lapsivuoteelle. Tytön syntymä on enteiden merkitsemä, ja merkillisintä on että harjalinnut, jotka yllättäen ilmestyivät kaupunkiin lapsen syntyessä, seuraavat varttuvaa Eleonoraa minne ikinä hän meneekin. Muutenkin käy pian ilmeiseksi, että Eleonora Cohen on epätavallinen lapsi. Kahdeksanvuotiaana hän osaa lukea seitsemää kieltä ja ahmii isänsä kirjaston kirjoja aina, kun äitipuolensa Ruxandran valvovalta silmältä kykenee.

Kun Eleonoran isä lähtee työmatkalle Stambouliin, legendaariseen ottomaanien kaupunkiin, Eleonora ei halua erota isästään, vaan livahtaa mukaan laivaan. Stamboulissa elämä onkin aluksi ihmeellistä - mutta hirvittävä onnettomuus muuttaa kaiken, ja orvoksi jäänyt Eleonora sulkeutuu itseensä, isänsä ystävän Moncef Beyn hoiviin, kirjat ainoana lohtunaan. Sana hänen kyvyistään kuitenkin kiirii itsensä sulttaani Abdulhamidin korviin, ja maailmanpolitiikan myllerryksissä kamppaileva sulttaani päättää turvautua Eleonoran apuun. Kaikki eivät kuitenkaan ilahdu siitä, että sulttaani ottaa neuvoja 8-vuotiaaalta juutalaistytöltä. Pian koko Stamboul kohisee lapsioraakkelista, jonka käsissä lepäävät kokonaisten valtakuntien kohtalot.

Tarinautti lokikirjaan: Älä jatka tämän arvion lukemista, jos harkitset lukevasi kirjan. Juonipaljastukset ovat näet välttämättömiä, jotta voin perusteellisesti lytätä opuksen ;)

Reiluuden nimissä aloitan myöntämällä, että loistavan Kirotun Istanbulin jälkeen voisi hyväkin kirja vaikuttaa vähän lattealta ja vaisulta. Mutta Stamboulin Oraakkeli ei valitettavasti ole hyvä kirja. Tarinan ainekset kyllä siihen riittäisivät. Kansiteksti hehkuttaa: "A gifted girl. A remarkable place. A magical adventure." Miten voikin näistä aineksista keittää niin mauttoman keiton? Lukas tuo tarinaan täkyn jos toisenkin: on vakoojia, suurvaltapolitiikkaa, enteitä ja mystiikkaa. Mutta mitään näistä hienoista lupauksista ei täytetä, yksi toisensa jälkeen juonenkäänteet kuivuvat kokoon. Harjalintuja lentelee kirjan sivuilla riesaksi asti, mutta mitään käytännön merkitystä niillä ei tarinassa ole. Salaperäistä Kiz Kulesi-tornia, josta Eleonora näkee enteellistä unta, ei uniepisodin jälkeen edes mainita. Ja niin edelleen.

Ongelmia oli myös uskottavuudessa. Sen nyt vielä olisin jotenkin niellyt, että sulttaani päättää antaa huippusalaiset asiakirjat juutalaisen pikkutytön luettavaksi. Mutta sen sijaan että Eleonora vietäisiin lukemaan kirjeitä palatsin arkistoon, koko kymmenvuotinen kirjeenvaihto kuskataankin Eleonoralle - taloon, jonka isäntää Moncef Beytä epäillään epäisänmaallisuudesta, ja jota kyttäämään on palkattu peräti amerikkalainen vakooja! Siellä ne huippusalaiset paperit sitten mähöävät useita viikkoja. Se on jo sentään liian paksua.

On todella sääli, että tarina oli niin heikko. Kirjan nimi on loistava, mutta pettymys ulottui myös siihen: "Stamboulin oraakkeli" oli vain juorunnälkäisen journalistin keksintöä, ja mitään profeetallista ennustusta Eleonorasta ei irronnut. Kirjan loppuratkaisu ei ollut ihan niin tylsä kuin pelkäsin, koko tarina vain raukesi tyhjiin.

Voisin jatkaa mollaamistani pitempäänkin, mutta en jaksa, sillä uusi (ja paljon parempi) kirja jo pöydänkulmalla kutsuu ja odottaa. Palaan tähän ja edelliseen Istanbul-kirjaan kuitenkin vielä erillisen kaupunkilomapostauksen muodossa. Kaikesta huolimatta oli kiva lukea englanniksi pitkästä aikaa.

Summa summarum: Tylsä tarina epätavallisen älykkäästä lapsesta. Istanbul oli kaunis kulissi.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Kasteluvuorossa oli saintpaulia, isoäiti Gülsümin suosikki. Hän leperteli kukalle: "Mitä kuuluu, kultaseni?"
Asya jäljitteli pilkaten leprrystä: "Mitä kuuluu, kultaseni?"
Isoäiti Gülsüm rypisti kulmiaan ja mutristi huuliaan. "Miten kauniin purppurainen sinä oletkaan!" Hän sanoi.
"Kuinka kauniin purppurainen sinä oletkaan!"
Silloin isoäiti Gülsümin suu tiukkeni, ja hän mutisi: "Äpärä." Hän lausui sanan niin tyynesti, ettei Asya heti ymmärtänyt, että isoäiti oli osoittanut sanansa hänelle eikä kukalle.
Asya oppi sanan merkityksen vasta vuotta myöhemmin joskus yhdeksännen syntymäpäivänsä tienoilla, kun joku sanoi häntä äpäräksi koulussa. Sitten kymmenen vanhana hän sai selville, että toisin kuin luokan kaikilla muilla tytöillä hänellä ei ollut kotona miehen roolimallia. Häneltä vei vielä kolme vuotta käsittää, että sillä saattaisi olla pysyvä vaikutus hänen persoonallisuuteensa.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Gummerus 2012
Alkuteos: The Bastard Of Istanbul, 2007

Istanbulilaista Kazancin perhettä vaivaa outo kirous: kaikki suvun miehet kuolevat ennen aikojaan. Niinpä isätön Asya kasvaa naisten keskellä. Isoäidin ja isoisoäidin lisäksi taloa emännöivät Asyan kolme tätiä sekä hänen äitinsä, jota hän myös sanoo tädiksi. Näiden värikkäiden naisten kasvattamana Asyasta varttuu vihainen nuori nainen, joka löytää lohdun filosofiasta ja Johnny Cashin äänestä. Menneisyys on hänelle pelkkää painolastia, jota hän kieltäytyy kantamasta mukanaan.

Samaan aikaan Amerikassa nuori Armnaoush elää kaksoiselämää: osan vuodesta ylisuojelevan äitinsä Rosen kanssa Arizonassa, loput San Fransiscossa armenialaisen isänsä perheessä, laajan sukunsa liiankin rakastettuna silmäteränä. Etsiessään identiteettiään hän päättää tehdä matkan "perheensä menneisyyteen ja omaan tulevaisuuteensa" ja lähtee Istanbuliin, isoäitinsä kotikaupunkiin, tutustumaan kansaan joka vajaat sata vuotta sitten murhasi suuren osan hänen kansastaan. Istanbulissa hän majoittuu isäpuolensa, Mustafa Kazancin perheeseen, ja tutustuu ikätoveriinsa Asyaan. Mutta armenialaisten kansanmurhaa ei Turkin valtion mukaan koskaan tapahtunut, ja tytöt saavat kokea, että kaikki eivät puheenaiheesta pidä. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa vaikuttamasta nykyisyyteen, ja on tarinoita jotka haluavat tulla muistetuiksi - vaikka siitä joutuukin maksamaan raskaan hinnan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakastin Rakkauden aikakirjaa, joten Kirottu Istanbul kuului ilmiselvästi "tahtoo lukea"-listalleni, vaikka etukäteen arvelinkin ettei se olisikaan kirja ihan minun makuuni. Se oli. Shafakin kieli on yhtä nautittavaa kuin Rakkauden aikakirjassakin, ja vaikka aihe on traaginen, ei lukukokemus ollut ahdistava eikä ankea, vaan runsas ja aisteja kutkuttava kuin turkkilainen keittiö. Lukujen nimetkin tulevat keittiöstä: Pistaasipähkinät, Ruusuvesi, Mantelit. Ruoka onkin yksi harvoista Asyan ja Armanoushin perheitä yhdistävistä asioista; vaikka Armanoush ei puhu turkkia, hän puhuu sujuvaa turkkilaista keittiötä.

Alussa tyttöjen monet tädit tuppasivat menemään sekaisin, ja Armanoushin suku jäi väkisinkin etäisemmäksi kuin Asyan perheen lievästi sanottuna persoonalliset naiset. Omat suosikkini kirjan toinen toistaan herkullisemmista henkilöhahmoista olivat hurskas ennustajaeukko Banu ja kroonisesti katkera Rose, joka alkaa seurustella turkkilaisen Mustafan kanssa ihan vain kostaakseen armenialaisen ex-miehensä suvulle.

Listojen laatiminen on ilmeisesti Shafakille mieleen: lukijalle tulevat tutuksi niin istanbulilaisen naisen nyrkkisäännöt kuin Asyan henkilökohtaisen nihilismin manifestin sydänverellä laaditut artiklat. Kummastakaan listasta ei tosin koskaan tule valmista, ja filosofista kädenvääntöä oikeissa ja virtuaalisissa kahviloissa olisi minun puolestani saanut olla vähän vähemmän. Vastapainoksi Shafak osaa myös vitsailla vakavilla aiheilla, kuten Feride-tädin hulluuden monilla muodoilla:

Kliinisessä depressiossa vietetyn pitkähkön vierailun jälkeen Feride oli siirtynyt "rajatilaan". Kazancin perheen jäsenet olivat kukin tulkinneet termin melko mielivaltaisesti. Perheen äiti ymmärsi sana "raja" ongelmana, joka liittyi poliisiin, virkailijoihin ja laittomuuksiin, minkä vuoksi hän nyt näki Feridessä "hirmuisen rikollisen muukalaisen". --- Sitä vastoin Feriden siskojen käsitys "rajasta" oli tyystin erilainen. Sana herätti heissä pääasiassa mielikuvan partaasta, joka puolestaan herätti mielikuvan kuolettavasta kalliojyrkänteestä. Pitkän aikaa he kohtelivat siskoaan äärimmäisen varovasti kuin tämä olisi ollut unissakävelijä metrejä korkealla muurilla ja vaarassa pudota hetkenä minä hyvänsä. Petite-Man mieleen sana "raja" sen sijaan toi pitsireunuksen, ja isoäiti tarkkaili lapsenlastaan valtaisalla mielenkiinnolla ja myötätunnolla.

Kirjan loppu on yllättävä ja monella tapaa avoin. Vaikka kirjan lukemisesta on jo liki viikko ja olen jo puolivälissä seuraavaa, huomaan silti yhä ajattelevani Armanoushia, Asyaa, Hovhanesta, Shushania ja monia muita, joista en olisi halunnut erkaantua aivan vielä.

Tämän kirjan myötä Elif Shafak on nousemassa suosikkikirjalijoideni kovimpaan kärkeen.Rakkauden aikakirja oli vielä pikkuisen huikeampi kuin Kirottu Istanbul, mutta ehdottomasti upea kirja on tämäkin.

Summa summarum:  Vaikuttava ja hienosti kerrottu tarina armenialaisten kansanmurhasta, jonka virallinen Turkki on yrittänyt vaieta hengiltä. Tämän kirjan tähden Shafak sai syytteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta" ja oli vaarassa joutua vankilaankin, kunnes syytteistä lopulta luovuttiin. Suosittelen, suosittelen! Lukekaa ja blogatkaa, jos ei muusta syystä niin sananvapauden puolesta.

P.S. Kirottu Istanbul on ensimmäinen kahdesta kirjasta, joilla osallistun omaan Kansien välissä kaupunkilomalla-haasteeseeni. Kerron vielä erikseen kaupunkitunnelmista saatuani toisenkin haastekirjani loppuun.

Haaste: Kansien välissä kaupunkilomalla

Täällä blogistaniassa kun kuljeksii, ei voi olla välttymättä toinen toistaan kutkuttavimmilta haasteilta. Läheskään kaikkiin ei voi osallistua, vaikka melkein aina tekisi mieli. Siitä huolimatta päätin, että aika on kypsä vielä yhdelle... Olen näet jo vuosia haaveillut kaupunkilomasta, jolle näillä näkymin en vielä piiiitkään aikaan pääse. Mutta hoo! Konstit on monet, sanoi eukko kun haasteen pystyyn pisti:

KANSIEN VÄLISSÄ KAUPUNKILOMALLA-HAASTE

Tehtävä: Valitse jokin kaupunki, jonne mieluusti matkustaisit, ja lue vähintään kaksi sinne sijoittuvaa / siitä kertovaa kirjaa. Kirjat voivat olla mitä tahansa: novelleja, romaaneja, matkakertomuksia, sarjakuvia, lastenkirjoja... valinta on vapaa. Kuitenkin olisi hyvä jos valitsemasi kirjat ovat eri ihmisten kirjoittamia, niin että saat kokea kaupunkisi mahdollisimman monesta näkökulmasta. Lue kirjat mielellään peräkkäin tai muuten lyhyellä aikavälillä, niin että saat intensiivisen "matkakokemuksen". Raportoi sitten tänne ja/tai blogiisi kokemuksistasi, ja kerro millaisena kaupunkisi koit. (Kaupungin sijasta voit valita jonkin muun maantieteellisesti rajatun, suppeahkon alueen, esim. saaren tai kylän.) Halutessasi voit myös täydentää elämystä kuuntelemalla paikallista musiikkia tai katsomalla kaupungissasi tapahtuvan leffan.

Itse tartun haasteeseen "matkustamalla" erääseen Euroopassa sijaitsevaan aasialaiseen kaupunkiin. Tämä Aasiassa sijaitseva eurooppalainen kaupunki on vaihtanut historian saatossa niin uskontoa kuin myös nimeä... ettekä varmaan millään arvaa, mistä kaupungista puhun ;)

Pistätähän linkin tänne kommentteihin, jos otat haasteen vastaan. Hauskaa kaupunkilomaa ja nojatuolimatkailun iloa!

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Sängyn allapa asuu yksisarvinen.

Se on valkoinen, ja sillä on pikkuiset kaviot.

Kun tulee hämärä yksisarvinen herää ja

astuu esiin: kopiti kop.

Se on leikkisä ja vähän villi.

Täti sanoo ettei yksisarvisia ole olemassakaan

ja jos on ei semmoisen kanssa pidä

leikkiä. Mutta minä tiedän paremmin. Jos

sen kanssa ei leiki, se tulee kamalan 

surulliseksi ja lakkaa kasvamasta, ja minä

tahdon että se kasvaa isoksi.

Leena Laulajainen: Lumileopardi tanssii

Wsoy 1987

Kuvitus: Outi Markkanen

Lapsen silmin nähtynä maailma on maaginen, salaperäinen ja kaunis. Illan tultua lumileopardi tanssii lumipyryssä, yön sininen valas nielee auringon, ja sateen jälkeen pihasta voi löytyä pienet kimaltavat varpaanjäljet. Outi Markkasen mustavalkokuvitus tihentää myyttistä tunnelmaa.

Tarinautti lokikirjaan: Tuskin uskoin todeksi onneani, kun löysin tämän pienen suuren klassikon lähikirjaston poistohyllystä. 50 senttiä oli ilman muuta aivan liian vähän tästä lumoavasta pikku kirjasesta, jonka runoista useat olen osannut ulkoa varhaisteini-iästä asti. Tuttujen suosikkien lisäksi kirjasta löytyi myös monta "uutta" helmeä, joihin en aiemmin ole törmännyt. Esimerkiksi tämä:

Yön aidaton laidun on

        tähtikaivoja täynnä.

Unihevoset laukkaavat

        kaivolta toiselle juomaan.

Kun lumileopardi ponnahtaa

        yön hevosten keskelle ne

juoksevat pois.

        Juuri nyt on lumileopardin 

hetki. Se soi.

Summa summarum: Kauniita ja kiehtovia, unenomaisia tuokiokuvia luonnon lumotusta puolesta. 

Tarinautin helmikuu

Oltuani pitkään poissa kirjojen maailmasta olen taas löytänyt tarinauttiset riemut. Helmikuuni olikin ilahduttavan runsaslukuinen. Viime vuodesta tuttuun tapaan teen taas yhteenvedon kuukauden aikana lukemistani kirjoista. Ja palkintojakin jaetaan, mutta eipäs hosuta. Helmikuussa tarinautin lokikirjaan merkittiin luetuiksi nämä:

Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja
Tomas Tranströmer: Kootut runot
Italo Calvino: Herra Palomar
Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Luettuja kirjoja:7
Kotimaisia: 3
Euroopan ulkopuolelta: 1
Naiskirjailijoilta: 3
Muuta: Luetuista seitsemästä kirjasta neljä sattui olemaan esikoista. Kaikki neljä olivat esikoiseksi huomattavan hyviä, jopa niin hyviä että kamppailu kuukauden parhaan kirjan Elma-pystistä käytiin kolmen "esikon" (Jaatinen, Itäranta ja Diffenbaugh) kesken. En ihan vielä paljasta, kuka kisan voitti :) 

Kokonaisuudessaan helmikuun lukusaalis oli monipuolinen ja hyvä. Kaunokirjallisuutta luin peräti viidestä maasta (Suomi, Ruotsi, Iso-Britannia, USA ja Italia). Luettujen joukkoon mahtui myös yksi runokirja sekä yksi muistelma. Nais-ja mieskirjailijat menivät melkein tasan, samoin koti-ja ulkomaiset. 
Ja nyt sitten rumpujenpärinät kehiin: vuoden 2012 ensimmäinen palkintojenjako tapahtuu tässä ja nyt! Elma-pystin saaja on tällä kertaa kotimainen nainen. Hyvät ihmiset, helmikuun Elma-patsaan saaaa:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Perustelut: Kiehtova, hyvin kirjoitettu ja omintakeinen skenaario tulevaisuuden maailmasta. Erityisansiona huomioitiin ympäristöaihe, joka on alati ajankohtainen ja tärkeä.


Jos Elma-pystin valinta tekikin tiukkaa, Ilona-pystin valinta oli helppoa kuin heinänteko. Kunniamaininnan kauneimmasta kirjankannesta saa:

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

Ensi kuussa ajattelinkin sitten pitää pienimuotoisen teemakuun, tarttua yhteen haasteeseen ja kehittää yhden oman. Karoliinan tavoin aion tänä vuonna saada Ikkunat auki Eurooppaan.Sen lisäksi aion lukea itseni lomalle, kahdeksi viikoksi kaupunkiin jossa olen jo pitkään haaveillut joskus käyväni. Mutta siitä kerron enemmän erikseen, heti kun kynnelle kykenen. Muikean mukavaa maaliskuuta kaikille! Hymyillään kun blogataan :)

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Renata asetti eteeni kirjan nimeltä "Auringonkukkahäät". Minä keksin sille osuvan alaotsikon: "Kuinka aloittaa avioliitto petoksen ja materialismin arvojen pohjalta." Kirjasta piittaamatta loin auringonkukista, liljoista ja haituvaisista parsanoksista kuusitoista samanlaista pöytäkoristetta. Renata teki morsiamen seurueen kimppuja, ja saatuaan ne valmiiksi hän alkoi rakentaa kukkaveistosta vyötärönkorkuiseen aaltopeltisankoon. Aina kun etuovi narahti auki Renata syöksyi kaupan puolelle. Hän tunsi asiakkaansa nimeltä ja valitsi kullekin kukat ilman ohjeita.

Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli

Alkuteos: Language Of Flowers, 2011

Victoria on 18-vuotias, perheetön ja nyt myös koditon. Takanaan hänellä on pitkä ja ankea lapsuus: sijoituspaikkoja toisensa perään, kasvatuslaitoksia ja liuta epäonnistuneita adoptiokokeiluja. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän on omillaan, eikä häntä kiinnosta mikään - paitsi kukat. Puolivahingossa hän pääsee töihin kukkakauppiaan apulaiseksi, ainoaan työhön jota hän viitsii tehdä. Hän näet tuntee kukkien kielen. 

Sitoessaan kimppuja morsiamille ja sellaisiksi tahtoville Victoria ei ainoastaan tule saaneeksi aikaan muutoksia ihmisten elämässä, hän huomaa joutuneensa matkalle jolle ei halua: matkalle menneisyyteensä, siihen ainoaan vuoteen jolloin hän melkein oli onnellinen, muistamaan ihmisen josta melkein tuli hänelle äiti. Kukkatorin kummallinen nuorukainen, joka puhuu hänelle kukkien kieltä, saa Victorian kokemaan tunteita joihin ei uskonut pystyvänsä - eikä usko vieläkään, hän tietää kuitenkin pilaavansa kaiken niin kuin on aina tehnyt. Mutta intohimolla on seuraamuksensa, ja Victoria huomaa alkaneensa muuttua pelottavimmalla mahdollisella tavalla: hänessä on alkanut kasvaa jokin, jota hän ei pääse pakoon. 

Tarinautti lokikirjaan: Poimin tämän kirjan kirjaston uutuustelineestä luullen sitä tietokirjaksi. Kun tajusin sen romaaniksi, vähältä piti etten pistänyt sitä takaisin. Pelkäsin ällöromanttista, kukkauskovaista lässynläätä, jollaisiin en kallisarvoista lukuaikaani yleensä tuhlaa. Mutta takakansi kuitenkin kuulosti sen verran kiinnostavalta, että päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Aika pian kävikin ilmi, että mitään äkkimakeaa ei ole tarjolla. Kukkauskovaisuus kuitenkin tuntui aluksi turhan hurmoshenkiseltä: yksi ainoa kukkakimppu tekee onnettomasta onnellisen ja luotsaa pinttyneen vanhanpiian kohti avioliiton satamaa. Lukemisen jatkuessa huomasin olleeni väärässä. Vaikka kukilla on kielensä, ne eivät olekaan ihmelääke kaikkeen. Niitten merkityksistäkin voi tulla lihava riita, ja kukkien varaan ei voi rakkauttaan rakentaa. Victoria joutuu tulemaan esiin kukkiensa takaa, ennen kuin oppii hyväksymään menneisyytensä ja itsensä.

Aaloe, "suru", teipattuna piikkeinä kuin säleaidaksi hänen keittiönsä ikkunaan; verenpunaisia orvokkeja, "ajattele minua", kimppuna pienessä lasitölkissä hänen etukuistillaan; sypressin oksia, "suruaika", punottuna takorautaportin metallitankojen väliin. 

Nautin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle tarinassa etenin. Alussa minua hämäsi myös Victorian kohtalon kovuus: pidin epäuskottavana sitä, kuinka surkeat oltavat Victorialla oli. Sijoitusperheet olivat toistaan pahempia, liikaa lapsia ja kaljapulloja, tai jotain muuta kurjuutta kumminkin. Juttutuokio amerikkalaisen mieheni kanssa kuitenkin avasi silmäni. Diffenbaugh tietää, mistä puhuu. Lastensuojelu USA:ssa, varsinkin Kaliforniassa johon kirja sijoitttuu, on aivan toista touhua kuin Suomessa. Järjestelmää ei valvota likimainkaan tarpeeksi ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Äitiyttäkään ei tueta läheskään niin kuin meillä, ei ole äitiysavustusta joka houkuttelisi neuvolapalvelujen piiriin, ja moni tulee äidiksi täysin valmistautumattomana, tukiverkkoa vailla. Kodittomaksikin on paljon helpompi joutua kuin Suomessa.Toki tarvitaan jo huonoa tuuriakin, jos päätyy kokemaan niin surkean lapsuuden ja nuoruuden kuin Victoria, mutta sellaistakin sattuu - ja Victoria ei todellakaan tee itsestään helppoa sijoitettavaa, hän ei halua kiintyä kehenkään koskaan.

Kukkien kieli on parhaimmillaan - ja kipeimmillään- puhuessaan äitiydestä. Suurikaan rakkaus lapseen ei aina tunnu riittävän, virheitä on liian helppo tehdä. Victorian juuret on moneen kertaan katkaistu, eikä kukaan voi kasvaa ilman juuria - vai voiko?

Summa summarum: Kukkien kehystämä kasvutarina. Koskettava kertomus rakkauden vaikeudesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Ei elämää suurempi romaani, mutta sopivasti yhden elämän kokoinen.

Löysin tämän kauniin kappaleen joitakin päiviä sitten ja ihastuin. Sen tunnelma sopii minusta Kukkien kieleen. 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

En ole uskaltanut käydä lähteellä seitsemään viikkoon. Eilen avasin vesihanan talossa ja pitelin vesileilin suuta sen metallia vasten. Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin, mutta vettä eivät liikuta ihmisten murheet. Se virtaa vauhtiaan hidastamatta tai kiihdyttämättä maan pimeydessä, siellä missä vain kivet kuulevat.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012

On seitsemäs vuosisata Vanhan Qianin aikaa. Ikijää on sulanut ja meri on nielaissut suuren osan maailmasta, myös Suomesta. Ihmiskunta on selvinnyt, mutta puutetta on kaikesta - ennen kaikkea vedestä.  Maata hallitseva armeija valvoo veden käyttöä, ja vesikiintiön ylitys on rikos, josta rangaistaan ankaramman mukaan. Teemestarin tytär Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät muovihaudalta rojun ja hajonneen entisteknologian joukosta hopeisen kiekon, jonka sisälle on kätketty kiehtova, vaarallinen tarina - tarina maailman menneisyydestä, Hämärän Vuosisadalta jolloin vanhan sivistyksen tuho oli vielä tuore. Ehkä jossain on sittenkin puhdasta vettä, ehkä maailmalla on toivoa vielä? Saadakseen selville totuuden Noria on valmis hylkäämään kaiken ja lähtemään etsimään totuutta pohjoisen Skandinavian Menetetyille Maille. Mutta armeijan valvova silmä on kaikkialla, eikä Noria koskaan voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kuukekristä kuukekriin on kokonainen vuosi, jonka aikana teemestarin tyttären koko rauhallinen elämä muuttuu. Mutta Noria tietää, että muutos on välttämätöntä - yhtä välttämätöntä kuin alati muuttuva vesi.

Tarinautti lokikirjaan: Pidin aikoinaan kovasti scifeistä, mutta viime vuosina en ole juurikaan niitä lukenut. Itärannan esikoisesta kiinnostuin jo kesällä, kun kuulin sen voittaneen Teoksen fantasiaromaanikilpailun. Enkä odottanut turhaan. Alussa tuntui, että tapahtumat käynnistyivät tuskastuttavankin hitaasti, mutta vähä vähältä kirjan rauhallinen, kaikesta raadollisuudesta huolimattakin harmoninen kerronta vei mukanaan. Jännitys tiivistyi hiipimällä, ja vaikka tapahtumat sijoittuivat kauas tulevaisuuteen, oli tarinan ihmisiin helppo samaistua. Juuri eilen, kun lööpit taas kirkuivat kotikaupungissani tapahtunuttta tragediaa, tunsin samaa hämmentynyttä voimattomuutta kuin Noria:

"Älä katso", Sanja sanoi, mutta katsoin kuitenkin, ja sitten toivoin, etten olisi katsonut. Niin me nykyisin teimme: yritimme kääntää katseemme asioista, joita tapahtui, emmekä onnistuneet, ja sitten yritimme elää kuin emme olisi nähneet niitä. Sillä välin  nuo asiat säilyivät meissä, tekivät itselleen kodin ihomme alle, rintakehän kumahtelevaan, punatummaan avaruuteen, missä niiden taipumattomat pirstalet raapivat pehmeää, kosteaa sydäntä.


Itärannan kieli on enimmäkseen nautittavaa. Latteita ilmauksia oli hieman liikaa minun makuuni, mutta kokonaisuutta ne eivät syöneet. Kirjan loppuratkaisu ei oikeastaan ollut yllättävä, mutta se tapahtui yllättävällä tavalla. Kirjan viimeinen lause sai minut kyyneliin. Tällä kirjalla on pitkä jälkimaku, siitä olen aivan varma.

Summa summarum: Hieno esikoinen ja kiehtova dystopia. Teemestarin kirja sopii loistavasti myös kirjapiirin tai vaikka ysiluokkalaisten luettavaksi. Tämä on kirja, josta tekee mieli keskustella. Ja hyvä niin: Itäranta puhuu niiden puolesta, jotka perivät maailman meiltä.

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Kantajat saavat arkun käännetyksi. He lähtevät pudottautumaan jyrkkää rinnettä alas. Sydämenpuolen kantajalla askel lipeää. Mies köntsähtää polvilleen. 

-Saatanan anoppi, minkä teki. Viime töenään pisti minut polvilleen.

Lennu katsoo isän ilmettä, joka ei värähdä. Kantaja nousee ähisten ylös. Miehet jatkavat urakkaansa.

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Gummerus 2010

Lennu viettää lapsuutensa haudan partaalla. Hänen vanhempansa ovat hautausurakoitsijoita ja paiskivat töitä niin, että joskus jäävät työpaikalle yöksikin, nukkuvat avatuissa arkuissa. Ei Lennu silti yksin ole, onhan hänellä siskot ja mummo ja Kultakatriina,on Lerppa-koira sekä Rököpuola ja muut mummon lehmät. Ja Lukunen, Heino Lukunen, sepän apuri jonka mukana Lennun maailmaan saapuu suuri salaisuus, sellainen jota ei voi kertoa kellekään - ei edes mummolle, vaikka hän muuten tietääkin kaiken. Mummo on Lennun elämän kiintopiste, suvun matriarkka jota kunnioittavat kaikki. Mutta Lennu on jo iso poika ja ymmärtää asioita, senkin että mummo on jo vanha. Lennu kyllä tietää merkit: järveä kiertävän palokärjen, tai sen kun mummo on nokosilla navetan lattialla, kurassa ja sonnassa. Koulukaan ei suju ongelmitta, Lennusta tulee silmätikku ja opettajakin meinaa kuolla ennen kuin Lennu oppii kirjoittamaan ilman virheitä. Mutta hyvyyttäkin on, eikä Lennu ole sittenkään yksin ongelmansa kanssa.

Tarinautti lokikirjaan: Olin kuullut tästä kirjasta ja olin jo etukäteen päättänyt, etten aio sitä lukea - insestikirjat kun yleensä kierrän kaukaa. Mutta kirjastoreissulla en kuitenkaan voinut olla pikkuisen pläräilemättä, ja kirjan kieli lumosi niin, että mukaanhan se lähti. Ja hyvä niin, vaikka ei tämä helppo kirja ollut. Vaikka Jaatinen ei mässäile yksityiskohdilla, insestin iljettävyys tulee suoraan iholle. Raastavaa oli myös lukea, kuinka Lennu pistää pahan kiertämään rääkkäämällä jälkeenjäänyttä tätiään. Silti kirjasta ei jää päällimmäiseksi inhottava olo, vaan tunne että Lennun tulevaisuus on hyvissä käsissä: hänen omissaan.

He lähtevät Uljaalla Mustalla. Tytöt eivät mahdu ohjaamoon vaan pakkautuvat mummon viereen, arkun kylkeen pötkölleen. Lennu istuu isän sylissä ja ohjaa autoa. Vakaasti hän mummoa kuljettaa. Eipä ole Uljas Musta ennen niin arvokkaasti lipunut kylätietä.

Jaatisen kieli on loistavaa. Tätä ei esikoiseksi uskoisi, niin valmiilta kertojalta hän tuntuu. Mielipiteitä varmasti jakaa kirjassa puhuttu leveä savo. Itsekään en aina jaksa innostua murrekirjoista, mutta tässä kirjassa se kuului ehdottomasti asiaan ja alkutottumisen jälkeen nautin siitä suuresti.

Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta myös hauska. Huumoria revitään myös ja varsinkin kuolemasta, hautausurakoitsijaisän matkassa kun ollaan. Välillä meno äityy makaaberiksi, ja yökötysrajanikin ylittyi muutamassa kohdassa. Silti suosittelen tätä kirjaa, ja toivoisin blogisavujen sauhuavan sankkoina tämän liian vähän julkisuutta saaneen kirjan puolesta.

Summa summarum: Mustan huumorin sävyttämä selviytymistarina, kasvukertomus ja ajankuvaus 1970-luvun Savosta.

P.S.  Ihmettelin pitkään kirjan nimeä. Näin jälkiviisaana totean, että parempaa nimeä kirja tuskin olisi voinut saada.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

He tarpoivat yli loputtoman, lumen täplittämän suomaan. Huurteinen lieju maiskahteli murtuessaan jalan alla. Etanat tarkkailivat heitä varjoista silmät tapillaan, salamyhkäisin ilmein. He näkivät takkupartaisen haikaran, joka oli pyytämässä kalaa; se säikähti lentoon heidän tullessaan lähelle ja kohosi raskain siiveniskuin pilviselle taivaalle. Midas odotti hermostuneena joka kerta, kun Henry pysähtyi tarkistamaan suuntaa kompassistaan tai tutkimaan maamerkkejä: kiveä, jolla oli piikkikruunu, puunrunko joka muistutti stegosaurusta.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 

(The Girl with glass feet, 2009) 

Otava 2011, suomennos TainaWallin

St Hauda's Land on syrjäinen saariryhmä, josta moni lähtee, mutta harva saapuu. Yksi näistä harvoista on Ida, tyttö jolla on titaaninharmaat silmät ja jaloissa liian suuret saappaat. Midas, syrjäänvetäytyvä nuorukainen joka valokuvausretkellään törmää tyttöön, ei ensitapaamisen jälkeen saa tyttöä pois mielestään. Hän miettii, mikä outo sairaus mahtaa kalvaa Idan jalkoja, niin että tytön kävely on vaivalloista raahautumista kävelykeppiin nojaten. Kun heidän ystävyytensä Midaksen ihmiskammosta huolimatta etenee, Idan salaisuus paljastuu: hänen jalkansa ovat muuttuneet lasiksi. Midas järkyttyy, mutta halu auttaa Idaa voittaa. Tyttö on tullut saarelle etsimään erakkoa, joka puoli vuotta aiemmin kysyi häneltä kysymyksen, joka silloin tuntui hullun miehen houreelta:

"Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?"

Nyt Ida ei enää pidä Henry Fuwaa hulluna. Hän toivoo, että mies voi auttaa häntä tai ainakin kertoa enemmän siitä, mitä hänelle on tapahtumassa. Mutta Henry elää erakkona ikisoilla ja häntä on vaikea löytää. 

Idan lasittumisen edetessä hän ja Midas rakastuvat toisiinsa. Mutta Midas ei tahdo rakastua, hänen lapsuutensa tragediat ovat saaneet hänet käpertymään kuoreensa. Menneisyys vainoaa myös Carlia, Idan edesmenneen äidin ystävää jonka luokse Ida on majoittunut saarella oleskelunsa ajaksi. Kun Carl näkee Idan, joka on kuin ilmetty äitinsä, vanhat haavat repeävät auki saaden miehen tekemään epätoivoisia tekoja.

Sillä aikaa kun Midas ja Carl kamppailevat menneisyytensä kanssa, Idaa kiinnostaa vain tämä hetki. Hän ymmärtää, että toivoa parantumisesta ei ole ja tulevaisuutta on jäljellä enää vähän. Siitä vähästä hän toivoo voivansa nauttia - ehkä jopa kokea jotain sellaista, mitä ei ole kokenut vielä koskaan... Mutta kallisarvoinen aika kuluu, lasi leviää ja sen myötä Idan pelko siitä, että aika loppuu kesken.

Tarinautti lokikirjaan: Olin jokseenkin vakuuttunut siitä, että rakastaisin tätä kirjaa. Kun sitten sain sen käsiini, ei se temmannutkaan mukaansa niin kuin olin luullut. Parasta kirjassa oli tiivis tunnelma, jolla Shaw kuvaa saarten luontoa ja sen lukuisia, harvojen tuntemia mysteereitä: yökkössipistä karjaa tai salaperäistä lintua, joka muuttaa valkeaksi kaiken mihin katsoo. Mitä uskomattomampi asia, sitä uskottavammin Shaw sen kertoo. Sen sijaan arjen ja ihmissuhteiden kuvauksessa uskottavuus paikoin ontuu. Lisäksi kirjaa vaivasi lievä ähky: kuten moni esikoiskirjailija, Shaw ei tunnu luottavan tarinan vievän itse itseään, vaan toistaa itseään ja sortuu selittämään asioita puhki. Henkilöiden tragediat kilpailevat keskenään ja syövät toistensa tehoa. Ei tämä kirja silti huono ole, ennakko-odotukseni vain olivat liian kovat. Kirjan loppuratkaisu oli hieno, tosin neljä viimeistä sivua olisi oikeastaan voinut jättää pois. 

Summa summarum: Moderni aikuisten satu Grimmin veljesten hengessä. Vähäeleisyydessään väkevä rakkaustarina. Lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin, vaikkei olisikaan vetistelevä luonne.

Italo Calvino: Herra Palomar

Jollei hän näin kovin kärsimättömästi pyrkisi täydelliseen ja lopulliseen tulokseen tässä katseluoperaatiossa, aaltojen tarkkailu olisi hänelle hyvin rentouttavaa harjoitusta ja voisi pelastaa hänet neurastenialta, infarktilta ja vatsahaavalta. Ja kenties se voisi olla myös avain jonka avulla hallita maailman monimutkaisuutta muuttamalla se yksinkertaisemmaksi mekanismiksi.

Italo Calvino: Herra Palomar
Tammen Keltainen Kirjasto, 1988

Herra Palomarilla ei ole helppoa. Ei sillä että hänen elämänsä sinänsä olisi erityisen vaikeaa, hän vain tekee siitä sellaista. Kaikkea on tarkkailtava, kaikesta on koetettava löytää logiikka ja logiikat puolestaan pystyttävä niputtamaan yhteen, vedenpitäväksi kaiken teoriaksi jolla voidaan hallita olemisen näennäinen kaaos. Mutta sepä ei käykään niin helposti. Mitä enemmän miesparka yrittää, sitä mutkikkaampaa kaikesta tulee, sitä enemmän kysymyksiä herää: Millainen on tähtitaivaan geometria? Onko juustoilla kielioppi? Miksi rastaat viheltävät?
Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee "loppu, kuuntelen").

Ja arvoituksista vaikein on herra Palomar itse. Hänen yrityksensä ymmärtää itseään ovat tragikoomisia ja vain lisäävät miespolon epävarmuutta itsestään. On vain odotettava että syntyisi yksi noita onnekkaita yhteensattumia jolloin maailma haluaa katsoa ja myös tulla katsotuksi samalla hetkellä jolloin herra Palomar sattuu olemaan siinä välissä. Oikeastaan herra Palomarin ei pidä edes odottaa, koska tällaista sattuu vain silloin kun sitä vähiten odottaa. 

Lopulta herra Palomar päätyy harjoittelemaan, kuinka ollaan kuollut. Kuolleille kaiken pitäisi olla yhdentekevää, koska ei ole enää heidän asiansa miettiä sitä; vaikka se voikin vaikuttaa moraalittomalta, niin juuri tästä vastuuttomuudesta vainajat ammentavat hilpeytensä. 

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina pitänyt Calvinosta, mutta jostain syystä moni hänen kirjoistaan on minulla  lukematta vielä. Herra Palomar tarttui taannoin mukaani lähikirjaston poistomyynnistä, ja nyt sen  sitten vihdoin ehdin lukea. Kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi: ärsytti, ihastutti, häiritsi, huvitti, ahdisti mutta myös lohdutti. Herra Palomarin taipumus ajatella asiat umpisolmuun on turhankin tuttu myös minulle. Siksi kirja kai toimikin tietynlaisena katharsiksena, auttoi nauramaan itselleni vaikka mukamas nauroinkin hänelle, hänen turhille ponnisteluineen ymmärtää ja hallita elämää:

Kaava on per definitionem sellainen jossa ei mitään enää pidä muuttaa, joka toimii täydellisesti; todellisuus taasen ei ilmiselvästi toimi vaan puuroutuu joka taholla; ei siis auta muu kuin pakottaa se muotoutumaan kaavan mukaiseksi, hyvässä tai pahassa.

Vaikka lukeminen hetkittäin rasittavaa olikin ja Calvinon filosofinen tykitys kävi välillä voimille, jälkimaku oli ihmeen seesteinen. Ei tämä Calvinolistallani kärkeen kiilaa, mutta ilman muuta kannatti lukea. (Seuraavaksi luenkin sitten jotain ihan muuta, ehkä mausteeksi tujaus Fernet Brancaa...?)


Summa summarum: Älykköangstia sopivasti saivartelulla maustettuna. Suosittelen kroonisille ajattelijoille ja kaikille joita kiehtovat "sisäisen olemuksen hämärät ja synnynnäiset impulssit".

Tranströmer: Kootut runot

Myrsky painaa talon huulilleen
    ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen.
Minä nukun levottomasti, kääntyilen, luen
     silmät kiinni myrskyn tekstiä.


Mutta lapsen silmät ovat pimeässä suuret,
     ja myrsky pauhaa lapselle.
Kumpikin pitää heiluvista lampuista.
     Kumpikin on puolitiessä kieleen.


Myrskyllä on lapselliset kädet ja siivet.
     Vauhko karavaani kiitää kohti Lappia.
Talo aistii naulojensa tähtikuvion, 
     seinät koossa pitävän.


Hiljaisena yö lattiamme yllä
     (jolla kaikki kaikumasta lakanneet askeleet
lepäävät kuin lammen pohjaan vaipuneet lehdet)
     mutta ulkona yö on villi!


Kautta maailman käy paljon vakavampi myrsky.
     Se painaa sielumme huulilleen
ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen. Me pelkäämme,
     että se puhaltaa meidät tyhjiin.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Tammi 2001


Nolona myönnän, etten ollut koskaan kuullut koko Tranströmeristä, ennen kuin herra taannoin pokkasi kirjallisuuden Nobelin. Sanomalehdessä ollut runonpätkä sai minut kalppimaan kirjastoon, josta kannoin kotiin tämän tiiliskiven. Olen runojen suhteen melko nirso, ja annoinkin jo etukäteen itselleni luvan hyytyä sivulle x. Mutta enpäs hyytynytkään, runojen vetovoima piti otteessaan koko 400-sivuisen matkan. En nyt ala analysoimaan, hyvä runo puhuu itse puolestaan - tai tuntuu, luissa ja ytimissä asti:

Ja rastas puhalsi kuolleitten luihin laulullaan. 
Me seisoimme puun alla ja tunsimme ajan vajoamistaan vajoavan.
Kirkkotarha ja koulupiha kohtasivat ja avartuivat toisiinsa kuin kaksi
        virtaa meressä.


Kirkonkellojen sointi kiiri taivaalle purjelentokoneitten lempeän 
        vivun kantamana.
Ne jättävät jälkeensä maan päälle valtavan hiljaisuuden
ja puun rauhalliset askeleet, puun rauhalliset askeleet. 

Kuolema on Tranströmerille (kuten kai useimmille runoilijoille) mieluinen aihe. Pitkään uraan ja elämään mahtuu onneksi myös kirkasta iloa, niitä hetkiä kun kaikki kysymysmerkit alkoivat laulaa Jumalan olemassaoloa / Siltä hänestä tuntui.

Musiikki on myös Nobel-runoilijalle rakasta. Lizst-aiheiset runosikermät menivät minulta vähän ohi kun en kyseistä äijää tunne, mutta vaikken tunne Haydnia sen paremmin, hänen musiikkinsa kuulin rivien välistä:

ALLEGRO
Soitan Haydnia mustan päivän päätteeksi
ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.


Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.
Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.


Sointi sanoo, että vapaus on,
ja että joku ei maksa keisarille veroa.


Työnnän käeni haydntaskuihini
ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.


Vedän Haydnlipun salkoon - se tarkoittaa:
"Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa."


Musiikki on lasitalo rinteellä,
jolla kivet lentävät, kivet vierivät.


Ja kivet vierivät suoraan läpi, 
mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.


Tarinautti lokikirjaan: Suosikkirunojani merkkaillessa panin merkille, että minuun vetosi vahvimmin 1960-ja -70-lukujen tuotanto. Psyykeni siis lienee vielä liian kypsymätön loppupuolen niukkuutta arvostamaan... ;) Toisaalta osaselityksenä voi olla turnausväsymys, luin kirjan luultavasti aivan liian nopeassa tempossa. Jos ja kun joskus tulevaisuudessa palaan näihin runoihin, onkin mielenkiintoista nähdä miten suhteeni niihin on muuttunut.
Summa summarum: en yhtään ihmettele, miksi äijä sai tuotannostaan Nobelin. Mutta nyt on kyllä joksikin aikaa runokiintiö täynnä :) Siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta tunkea tähän vielä yksi runo:

KIVET


Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puun latvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet 
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.

Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

Kuuntelu on jatkuvaa oppimista. Yritän kuunnellessani pitää päässäni tyhjää taulua, "tabula rasaa". Annan keskustelukumppanini piirtää siihen oman maailmansa. En päättele mitään vielä ensimmäisistä viivanvedoista. Odotan rauhassa, että hän piirtää oman maailmankuvansa valmiiksi.  Niin kuin Akseli Gallen-Kallela katsoisi Salvador Dalin maalaamista: "Eihän silmä tai kello ole tuollainen, ei se nyt tuolla tavalla voi valua!" Mutta kun kuva on valmis, on mielenkiintoista verrata, onko sillä mitään yhteyttä omaan kuvaani, omaan kokemukseeni, omaan maailmaani?


Pekka Haavisto:Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

En ole koskaan ollut mikään erityisen poliittinen eläin. Äänestämässä olen käynyt, mutta siihen se on sitten tyssännnytkin minun osaltani. Vaalikirjoille olen ollut suorastaan allerginen. Olikin iloinen yllätys huomata, että tämä kirja on sellaiseksi profiloitu aivan suotta. Presidenttiyttä vain sivutaan aivan kirjan lopussa, vaaleista ei puhuta senkään vertaa. Haavisto vie lukijansa ulkopolitiikan polttopisteisiin, maailman vaikeimpien konfliktien tyyssijoihin joissa välit ovat niin tulehtuneita, että neuvotteluosapuolten välille on rakennettava sermit jottei heidän tarvitse nähdä toisiaan. Ruokatunnilla samaiset osapuolet kuitenkin juttelevat vilkkaasti keskenään samassa pöydässä. Anna mun kaikki kestää. Hiukset harmaantuivat, mutta lehmän hermot alkoivat kasvaa. Pian en ihmetellyt enää mitään.

Haaviston tositarinoissa rauhantyö ei näyttäydy juhlavana salatieteenä, vaan hyvinkin arkisena ja tuttuna. Globaalien kriisien ratkonta ei pohjimmiltaan paljoakaan eroa mistä tahansa sovittelutyöstä, tapahtui se sitten koululuokassa tai kotona keittiönpöydän ääressä. Tärkeintä on osata kuunnella, ja ymmärtää miten toinen asiat kokee. Esimerkiksi afgaanien luota Haaviston delegaatio käännytettiin tylysti, kun he menivät tarjoamaan YK:n apua ympäristötuhojen korjaamisessa. Aikansa ihmeteltyään Haavisto tajusi, että afgaanit ovat ylpeätä kansaa, joka ei apua huoli. Niinpä seuraavana päivänä hän marssi takaisin päällikön pakeille - ei tarjoamaan apua, vaan pyytämään sitä, ympäristövaikutusten arviointi kun onnistuisi vain afgaanien avulla.  Ghani istui hetken hiljaa. Sitten hän kysyi: miten voin auttaa?

Ympäristötuhojen kartoitus ei ole mitään mukavaa puuhaa. Ihmisten lisäksi sodasta kärsii aina myös luonto. Tämä kirpaisee kipeästi luontoa rakastavaa Pekkaa. Ikävintä jälkeä oli syntynyt radioaktiivisen jätteen varastointialueilla. Keltaisia, pääkallon kuvalla varustettuja tynnyreitä oli tyhjennetty maahan ja hyvät peltitynnyrit oli otettu parempaan käyttöön.

Haaviston tarinoiden keskiössä ovat ihmiset, yksilöt sissipäälliköistä taksikuskeihin. Sillä olipa kriisissä kyse avioerosta tai kansanmurhasta, niiden ytimessä ovat samat, meille jokaiselle tutut tunteet: ylpeys, katkeruus, petetyksi tulemisen tuska. Eikä sovittelu läheskään aina onnistu. Katkeruuden armeijalla on aina sotilaansa, ja he voivat helposti myrkyttää sovinnon.  Onneksi tulee myös onnistumisia. Vihatuinkin vihollinen on tunteva ihminen, jokaisella on tarinansa ja kaikkien kanssa voi puhua vaikkei olisikaan kaikesta samaa mieltä. Kaikissa kulttuureissa ja kaikissa uskonnoissa rauha on myönteinen asia, rauhan tekijät siunattuja. 

Kirjan loppupuolisko on henkilökohtaisempi. Pekka muistelee lämmöllä lapsuuttaan, rehtori-isäänsä ja isoäitiään joka on erään helsinkiläisen hotellin frescon Jeesuksesta toinen oikealla. Lopuksi Haavisto varoittaa vihapuheesta, jonka Pekka kokemuksestaan tietää olevan vaarallisempaa kuin moni väittää. Vihan kulttuuri ei koskaan rakenna mitään hyvää, ja sen kulttuurin murtamisessa on Suomella oma arvokas panoksensa annettavana. Tasa-arvo on vientituote, ja Suomella on maailmassa tehtävä.

P.S. Mainitsin alussa, etten ole koskaan oikein syttynyt politiikalle. No nytpä olen, näiden vaalien ajaksi ainakin. Annattehan siis anteeksi tämän "hypetyksen". Se ei ole tahallista kiusantekoa, vaan iloa siitä että olen löytänyt ehdokkaiden joukosta sen, johon tunnen voivani luottaa ja jonka arvomaailmaan vilpittömästi yhtyä :)