Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ja minä mietin, maistelen meidän keskusteluamme. Ei kaikkein tavanomaisin. Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkinään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta. Onko meidän kulttuurimme niin pahasti tyhjyyden jäytämä, että eläminen on yhtä puutteen pelkoa? Onko käynyt niin, että osaamme nauttia siitä, mitä omistamme ja aistimme, vain jos se varmasti on ulottuvillamme vastakin?

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Alkuteos: L'élégance du hérisson

Renée Michel on ovenvartijana pariisilaisessa hienostokerrostalossa. Ja koska jossain lukee, että ovenvartijarouvat ovat vanhoja, rumia ja äreitä, on samaan typeryyden taivaankanteen piirtynyt tulikirjaimin, että ovenvartijarouvilla on aina iso laiska kissa ja se kissa torkkuu päivät pitkät tyynyllä, jossa on virkattu päällinen. Todellisuudessa Renée on aivan toista maata: intohimoinen kulttuuriharrastaja, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, kuuntelee salaa Mahleria ja piilottaa korkeakulttuuriset kirjansa kauppakassiin ostosten alle. Asukkaiden ylenkatse ei häntä häiritse, päinvastoin hän ruokkii sitä saadakseen olla rauhassa.

Samassa kerrostalossa asuu myös 12-vuotias Paloma Josse, joka on poikkeuksellisen älykäs ja on siksi jo varhain ymmärtänyt syntyneensä kultakalamaljaan, josta hän ei usko voivansa paeta kuin yhdellä tavalla.Niinpä hän on päättänyt tappaa itsensä, ja siinä sivussa tuikata tuleen koko talon. Itsemurhaansa odotellessaan hän kirjoittaa ylös syvällisiä ajatuksia, joissa pohdiskelee elämän turhuutta ja ihmisten typeryyttä.

Sekä Renée että Paloma ovat sattumoisin viehtyneet japanilaiseen kulttuuriin. Kun taloon sitten muuttaa japanilainen, sydämen sivistystä huokuva herra Kakuro Ozu, alkaa tapahtua kummia. Herra Ozu näet on niitä harvoja, jotka toista ihmistä katsoessaan näkevät muutakin kuin omat ennakko-odotuksensa. Mutta muuttuminen on pelottavaa, ehkä jopa mahdotonta. Onko kuolema ainut tie kultakalamaljasta pois?

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen osaan olla järkyttävän ennakkoluuloinen ja kranttu. Tätäkään kirjaa en missään nimessä aikonut lukea. Takakannen ja pikaisen pläräilyn perusteella olin päättänyt, että kyseessä on angstia uhkuva, ilkeä ja kyyninen älynpalvontaopas, johon ei kannata kallisarvoista lukuaikaa haaskata. Mutta kun niin moni suuresti arvostamani kirjabloggari (ainakin Lumiomena ja Leena) tätä sydämellisesti suositteli, päätin viimein antaa kirjalle mahdollisuuden ja tuomita sen vasta sitten, kun olen sen itse lukenut. Ja mikä ilo onkaan olla väärässä! Kyllähän tässä välillä briljeerattiin älyllä, piikiteltiin kuin siilit ainakin ja angstissakin löytyi. Mutta siinä ei ollutkaan kaikki. Tämä kirja on kuin päähenkilönsä: piikkien alla on charmantti, rakastettava, viisas olento, johon on ilo ja kunnia tutustua. Ja vaikka viidenneksi viimeisellä sivulla (!) tekikin mieli jättää koko kirja kesken (kirjan lukeneet tietävät miksi ja muille en kerro etten spoilaa), olen iloinen että uskalsin uhmata epäluulojani ja astua mukavuusalueeltani pois. Se palkitsi: tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

Summa summarum: Mutta jos meistä sittenkin voisi tulla jotain mitä emme vielä ole... niin osaisinko tarttua mahdollisuuteen ja tehdä elämäni puutarhasta toisenlaisen kuin se mitä edelliset sukupolvet ovat viljelleet?

Philipe Delerm: Päivätorkut piloilla

Ihminen voi aivan kunniallisesti kulkea kukasta kukkaan, tervehtiä leukoijaa kuin kävisi teellä granaatinpunaiseen pukeutuneen tyylikkään daamin luona, himoita siivosti ruusukvittenin nuppua kuin haluaisi italialaisen mansikkavaniljajäätelön, työntyä hetkeksi akileijan kiinalaisen sateenvarjon alle. Mutta pioni odottaa vasta puskan takana, ja sen katselija on vaarassa loukata hyviä tapoja.

Philippe Delerm: Päivätorkut piloilla

Alkuteos: La sieste assassinée, 2002

Mitä tapahtuu kun hyvänpäiväntuttavat tapaavat ulkomailla? Millaista on roskiksessa? Entä silmäluomien sisällä?  Miksi hyvät sihteerit ovat niin ärsyttäviä? Miltä tuntuu, kun tulee yllätysvieraita juuri kun olet aikeissa ottaa torkut? 

Philippe Delermille mikään ilmiö ei ole liian mitätön tai arkinen, jotta siihen kannattaisi tarttua - jopa takertua. Pilke silmäkulmassa hän tarkastelee elämän pieniä asioita, harmeja yhtä hyvin kuin iloja. 

Tarinautti lokikirjaan: Ovatkohan nämä nyt niitä fragmentteja? Vai pakinoiksiko näitä sanoisi? Olivat mitä olivat, Delermin lyhyet kynäelmät ovat parhaimmillaan nerokkaita. Kuka muu osaisi - tai viitsisi- kirjoittaa roskapussin sisällöstä yhtä kiinnostuneesti ja kiinnostavasti kuin hän?  Monille tuttu on myös vanhempien ihmisten katala kosto, jolla pilataan nuorien ihmisten elämä:

Eletään kesän alkua. Ilma on hyvin kaunis. Elämä saattaisi olla helppoakin. Aamuhetket hitaasti kuumaa kahvia juoden, pitenevät illat granaattiomenamehun ja veden seurassa puutarhassa - hiljaisuutta, kuusamantuoksua ja savuke.

Mitään sellaista ei saa. Ja se johtuu ylioppilaskirjoituksista tai jostain muusta kokeesta, pahimmassa tapauksessa pääsytutkinnosta. Vaikutus on sama. Aurinko muuttuu säälimättömän kovaksi kuin kreikkalainen kohtalotar. Siinä sitä ollaan.

Valitettavasti juttujen taso ei aina yllä näin lennokaalle tasolle. Suurin osa jutuista on tasoa ihankiva, eivätkä kaikki ranskalaisen kulttuurin hienoudet aukea tällaiselle maalaismoukalle ;) Mistäpä minä ymmärtäisin, kuinka vaikeaa on  syödä artisokan sydäntä? Joukkoon mahtuvien helmien vuoksi kuitenkin suosittelen - ainakin niille, joille Ranska on tuttu ja mieluisa kirjallisten(kin) matkojen kohde.

Summa summarum: Kepeän kekseliäs välipala taattuun ranskalaiseen tapaan.

Toiset 11 kysymystä

Huomenta! Anna Elina haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen. Enkä tietenkään voi olla tarttumatta syöttiin... Tässä siis toiset 11 kiperää kysymystä sekä vastaukseni niihin.

1. Millaisia muistoja sinulla on ensimmäiseltä kirjastokäynniltä?
- Kirjastoon oli 60 kilometriä. Menimme koulun kanssa uimahallille ja samassa rakennuksessa oli kirjasto. Se oli valtava! Se oli kuin paratiisin esikartano minulle, kirjahullulle tytölle :)

2. Milloin opit lukemaan ja mitä tuolloin luit?
- 5-vuotiaana. Kodinhoitaja huomasi, että luen Vaahteramäen Eemeliä ääneen. Isä väitti että osaan kirjan ulkoa, ja uskoi minun osaavan lukea vasta, kun luin sanomalehteäkin ääneen.

3.Missä sijaitsee unelmiesi kesämökki: meren, järven, joen vai lammen rannalla? Vai tarvitaanko vesistöä ollenkaan?
- Ehdottomasti vettä, mitä enemmän sen parempi! Mieluiten meri tai joki.

4. Minne matkustaisit kaikkein mieluiten juuri nyt?
- Jonnekin missä on vuoria ja metsää ja linnunlaulua... ja nettiyhteys ;)


5. Eksoottisin tai erikoisin ruoka, jota olet maistanut tai syönyt?
- Miekkakala. (Onko se eksoottista? Minulle ainakin erikoinen tuttavuus, ja yllättävän hyvää.)

6. Osaatko sanoa, mitä koirarotua muistutat?
- Luonteeltani beaglea, ulkonäöltäni vinttikoiraa :D

7. Suosikkipuusi?
Oi, rakastan puita! Jos yksi on pakko sanoa niin sanon: omenapuu.

8. Mitä puutarha sinulle merkitsee?
- Rauhan ja kauneuden keitaita kaiken rumuuden ja hälinän keskellä!

9. Oletko käynyt navetassa?
- Monesti. Olin jopa TET:issä naapurin navetassa ja kannoin tuhat tonnia vettä sonneille :)

10. Mikä on parasta keväässä?
- Kukat ja se, ettei enää tarvitse käyttää puolta tuntia muksujen pukemiseen.

11.Mitä haluaisit kysyä minulta?
- Mikä oli lempikirjasi lapsena?

Sitten omat kysymykseni. Kun aiemmin tein vastaavan haasteen, en haastanut erikseen ketään, mutta koska kukaan ei oma-aloitteisesti tohtinut tarttua haasteeseen, pitää kai heittää hanskalla päin naamaa ;) Siispä haastan Nafisan, Asteriinan, Amman,  Famun, Tuulian,  Satun, Unnin, Tintin, Liinan, Aletheian ja Rinan.  Vastatkaa jos rohkenette! :)

1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
6. Rakkain musiikkimuistosi?
7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?

Jaahas, ja nyt Nuorimmainen tepasteli makuuhuoneesta vaippa täynnä yllätyksiä äidille. Kaunista huomenta kaikille ja iloja päivään!

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Minä rakastan häntä, ja rakkauteni kalvaa minua. On aikoja, jolloin tunnen itseni aaveeksi hänen rinnallaan, aivan kuin vain hän olisi todellinen, ja minä olisin vain unta. Mutta kateellinenko? Kannanko hänelle kaunaa siitä, että monet rakastavat ja ihailevat häntä ylenpalttisesti? En. Uskon vilpittömästi, että hän ansaitsee sen kaiken ja enemmänkin. Haluan palvella häntä... Tai pikemminkin minä uskon palvelevani häntä tavoilla, joista hän ei saa koskaan tietää.

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus

Alkuteos: The Good Man Jesus and the Scoundrel Christ, 2010

Nuori Maria ja hänen kihlattunsa Joosef ovat matkalla verolle pantavaksi, kun Marian synnyttämisen aika tulee. Ja hän synnyttää kaksi poikaa, joista toinen on vahva ja terve, toinen hento rääpäle. Toinen pojista saa nimekseen Jeesus, toiselle annetaan aivan tavallinen nimi, mutta Maria kutsuu tätä lempilastaan nimellä Kristus. 

Vuodet vierivät. Kun Jeesus ja muut pojat tekevät kepposia ja soittavat suutaan, heiveröinen Kristus viettää aikaansa lukien ja rukoillen. Kun Jeesus joutuu tihutöistään tilille, rientää Kristus veljensä avuksi. Ihmeitäkin tapahtuu, vaikka perhe niistä vaikeneekin visusti. 

Mieheksi vartuttuaan Jeesus kuulee Johannes Kastajan saarnaavan ja kokee henkisen herätyksen. Hän lähtee erämaahan mietiskelemään, ja sieltä tultuaan hän jättää puusepän toimen ja alkaa saarnata Jumalan sanaa. Kristus on veljensä puolesta huolissaan, kaikki näet eivät Jeesuksen puheista pidä. Sitten Kristuksen luo saapuu mystinen muukalainen, joka ehdottaa että Kristus ryhtyisi kaikessa hiljaisuudessa veljensä avuksi....

Tarinautti lokikirjaan: Tartuin tähän kirjaan älyllisestä uteliaisuudesta: voisiko tuhannesti kaluttuun tarinaan vielä löytyä jotain olennaista uutta? Pullman, joka jälkisanoissaan tunnustautuu ateistiksi, on ainakin löytänyt näkökulman, jota kukaan muu ei ole vielä käyttänyt: Jeesuksen veljen. Mutta olennaista uutta? Jeesuksen elämän suhteen ei. Kirjan tyyli on selostava. Jeesuksen elämä ja teot loikitaan läpi kauhella kiireellä,ja kaiken muistiin kirjoittava Kristus saa sormet vääränä vääristellä tapahtumien kulkua.  Se sujuu toki näppärästi, jopa niin näppärästi että mukaan tulee kikkailun makua.

Vaikka Pullman ei usko Jumalaan, hän näyttää selvästi uskovan paholaiseen (vai mikä ne ihmeet sitten sai aikaan?), mikä ei ole kovin loogista. 

Kirjassa on kuitenkin myös syvempi taso. Pullmanin kirjan olennainen ajatus ei niinkään liity Jeesukseen kuin ihmisiin, moraaliin, yhteiskuntaan, uskontoon ja kirkkoon. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Mikä on historian suhde totuuteen - kumpi on isäntä ja kumpi on renki? Eikö ole parempi tehdä pieniä kompromisseja, tulla mukaan ja saada aikaan parannuksia kuin pysytellä ulkopuolella ja tarjota pelkkää kritiikkiä? 

Puhuttelevia ovat ne muutamat suvantokohdat, joissa tapahtumien läpijuoksu pysähtyy kohtaamaan veljesten sisimmän. Koskettavasti Pullman kuvaa Jeesuksen yksinäistä yötä Öljymäellä, samoin kuin Kristuksen koetusta porton talolla.

Kristus lähti talosta. Hän oli häpeissään, käveli kaupungin ulkopuolelle, kapusi rauhalliseen paikkaan kallioiden keskelle ja rukoili, että hänen omat syntinsä annettaisiin anteeksi. Hän itki vähän. Häntä pelotti, että enkeli tulisi hänen luokseen, ja hän piileskeli koko yön. 

Summa summarum: Pullman itse kiteyttää kirjansa kysymykseen, jota itse kunkin sopii pohtia tykönään. Jos voisit palata ajassa taaksepäin ja pelastaa Jeesuksen hirvittävältä ristinkuolemalta, tekisitkö sen vai et? Ja jos sinusta tuntuu, että on parasta antaa hänen kuolla, etkö ole aivan samanlainen kuin Juudas?

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Uusi kapitalismi huokuu välinpitämättömyyttä. --- Toimintoja uudelleenjärjestettäessä ihmisiä kohdellaan kertakäyttöesineinä. --- Lyhytjänteisyys tuhoaa luottamusta, lojaalisuutta ja aitoa sitoutumista. Ihmiset kärsivät ihmissuhteiden ja pysyvien päämäärien puutteesta. Olemme pakotettuja kehittämään opportunistisia, pinnallisia ja salavihkaisia orientaatioita työtä kohtaan. Työelämän säännöt koskevat yhä enemmän sitä, miten pelata pelinsä, miten rakentaa CV, milloin hypätä uppoavasta laivasta. Tiimit ovat pinnallisuuden ja pinnallisten sosiaalisten suhteiden oppitunti.

Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit

Osuuskunta Vastapaino, 2008

Maailma muuttuu ja sen myötä työ. Sadassa vuodessa työelämä on kulkenut murroksesta toiseen, kun ruumiilisesti raskaasta maataloustyöstä siirryttiin monotoniseen tehdastyöhön ja siitä mutkien kautta nykyiseen, verkostoituneeseen ja verkottuneeseen tietotyöhön. Työolot ovat monin tavoin kohentuneet, kiitos ay-liikkeen auttavan käden. Kaiken pitäisi siis olla hyvin. Mutta miksi sitten mielenterveysperäiset sairaslomat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa? Miksi työpahoinvointi on kaikkien huulilla, ja yhä useampi pelastautuu eläkkeelle tai toisiin töihin? Ja miksi WHO arvioi, että masennus on maailman toiseksi pahin kansantauti vuonna 2020? Mikä mättää ja mitä - jos mitään - voidaan tehdä?

Tarinautti lokikirjaan: Tämän kirjan lukeminen oli minulle ns. pakkopullaa, jota odotin lähinnä kauhulla. Jo ulkoisesti kirja oli hirvitys: 300 sivua pienellä präntillä, joka kolmas sana oli sivistyssana - eikä yhtään ainutta kuvaa koko kirjassa! Valmistauduin siis kitumaan ja kärsimään. Ensimmäiset 30 sivua olivatkin aikamoista tuskaa, mutta alun tutkimuksen teoriaa ruotiva osuus vaihtui onneksi itse asiaan. Loppujen lopuksi huomasin lukevani teosta kuin dekkaria: työssä voidaan pahoin ja yhä pahenee! Kuka on syyllinen? Kenellä on vastuu?? 

Kaikkein kiintoisinta antia oli kirjan loppu, jossa pohdiskeltiin epidemiaksi paisuneen työpahoinvoinnin ja -stressin syitä. Julkusen teesi oli, että kiireen ja jatkuvan kehittymispaineen lisäksi yksi keskeinen ongelma on krooninen arvostuksen puute. Palkansaajien toiveena on inhimillisen kohtelun kaipuu. Tämä voi kuulostaa triviaalilta ja itsestään selvältä, mutta käytännössä kyse on merkittävästä ongelmasta.

Tutkiessaan kotimaissa työssäjaksamista Julkunen näki, että työpaikoilla vallitsi tunnustusvaje - ja sen myötä kiihtynyt tunnustusjahti. Vaikka arvostus on ilmaista, sitä pihistellään: voittaja saa kaiken, ja kaikki muut jäävät ilman. Työnantajan vinkkelistä tämä voi olla jopa plussaa: näin työntekijöitä voidaan manipuloida lisäämään tuottavuutta ja tehokkuutta jopa yli kestokyvyn rajojen. Ja jos emme sali edes mielemme protestoida ja ottaa etäisyyttä (meille) mahdottomasta työstä, niin tekeekö ruumis sen puolestamme? Ruumis voi mennä lakkoon tietoisesta ja rationaalisesta minästä välittämättä.

Toinen iso ongelma on työn emotionaalinen kuluttavuus. Tämä ilmenee varsinkin ns. tunnetyössä, jossa keskeinen "työkalu" ovat työntekijän omat tunteet. Esimerkiksi sosiaali-ja terveysalalla tunnekapasiteetti saattaa ylikuormittua jopa niin, että vapaa-aikaan ja perhe-elämään sitä ei enää riitä lainkaan. Tämä tietysti heijastuu perhe-ja ihmissuhdeongelmina, jotka puolestaan heikentävät jaksamista töissä. Kun soppaan vielä heitetään vallankin kuntasektoria kalvava resurssipula, ei ihme jos hoitsu ei jaksa. "Työ, jonka tulisi vahvistaa identiteettiä, on muuttunut pahenevaksi loukkaukseksi työntekijöiden omanarvontunnolle: koko ajan täytyisi olla enemmän ja muuta kuin on, eikä koskaan saisi olla tyytyväinen suorituksiinsa", Julkunen siteeraa kollegaansa Juha Siltalaa ja jatkaa, että yksi työn suurimmista ongelmista on "kiittämättömyys" tai työn organisointi niin, ettei sitä voi tehdä kunnolla ja kunnialla ja kokea suoriutuneensa hyvin. Varsinkin kuntasektorilla, ja aivan erityisesti terveydenhuollossa, työntekijöitä kalvaa aikapula ja siitä seuraava riittämättömyyden tunne. Tämä oireilee masennuksena, työuupumuksena ja stressinä.

Summa summarum: Vaikealukuinen, mutta palkitseva "epikriisi" työelämän haasteista globaalissa maailmassa, markkinavetoisessa tietoyhteiskunnassa.

P.S. Tästä aiheesta kuulisin erityisen mielelläni kommentteja teiltä. Voiko työssä viihtyä? Jos ei, niin miksei? Onko työ vaativampaa tai kuluttavampaa kuin ennen? Jokainen kommentti otetaan ilolla vastaan ja huolella luetaan :)

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

"Mitä sinä tiedät tieteellisestä menetelmästä?" Vaarin äänensävy kertoi, ettei kyseessä ollut pikkuasia.

"Öhh, enpä kauheasti."

"Mitä teille opetetaan koulussa? Käythän sinä koulua?"

"Totta kai. Meillä on lukemista, tavausoppia, laskentoa ja kaunokirjoitusta. Niin, ja käytösoppia. Sain hyväksytyn ryhtiharjoituksista mutta välttävän nenäliinan ja sormustimen käytöstä. Äiti ei ollut oikein mielissään."

"Hyvä Luoja", hän sanoi. "Sehän on pahempaa kuin luulin."

Kommentti oli mielenkiintoinen, vaikken sitä ymmärtänytkään.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Alkuteos: The Evolution of Calpurnia Tate, 2009

11-vuotias Calpurnia Tate ja hänen kuusi veljeään kituuttavat Teksasin helteessä vuonna 1899. Eräänä päivänä hän huomaa kotipihassaan oudon värisiä heinäsirkkoja, ja hänen uteliaisuutensa herää. Koska äidillä on kiire hoitaa kotia ja isällä perheen puuvillatiluksia, Calpurnian on kysyttävä asiasta vaariltaan - omalaatuiselta tutkijaluonteelta, joka hädin tuskin tietää Calpurnian nimeä. Pian tyttö ja vanhus kuitenkin huomaavat, että heillä on enemmän yhteistä kuin kumpikaan aavisti: valtava kiinnostus luonnontieteisiin ja kyltymätön tietämisen jano.Vastikään ilmestynyt kohuteos, Darwinin Lajien synty, herättää kummassakin syvää kunnioitusta, vaikka Calpurnia ei ihan joka sanaa kirjasta käsitäkään.

Pikku hiljaa Calpurnia vihkiytyy yhä syvemmälle luonnontutkimuksen saloihin. Hänen perhosentoukastaan ei tosin tule ihan sellainen kuin piti, ja muita perheenjäseniä tuntuvat kiinnostavan rakkaushuolet paljon enemmän kuin tiede. Calpurnian harrastuksen vakavoituessa vakavoituvat myös isä ja äiti. Mokoma touhuhan alkaa jo haitata sitä, mikä nuoren naisen elämässä todella on tärkeää: pianonsoittoa, ruoanlaittoa, ristipistotöitä ynnä muuta. Jotta Calpurnia säästäisi sukunsa häpeältä vuotuisessa käsityönäyttelyssä ja pääsisi hyviin naimisiin, hänet komennetaan "oikeisiin töihin": siivoamaan, kokkaamaan ja ompelemaan. Voiko mikään enää pelastaa tyttöparkaa elinikäiseltä keittiöorjuudelta? Vuosisata vaihtuu, uusi aika alkaa... mutta muuttuuko lopulta mikään?

J.B. sulki oven hiljaa perässään. Ajattelin kojoottia ennen kuin vaivuin levottomaan uneen. Kun vain keksisin tavan nakertaa tassuni irti.

Tarinautti lokikirjaan: Ihastuin tähän kirjaan jo nähdessäni sen kannen. Vielä enemmän ihastuin, kun pääsin tarinan alkuun. Tulin suorastaan lapseksi jälleen ja muistin, kuinka tosissani itse piirtelin luonnosvihkooni lintujen ja kasvien kuvia. Veljien ja ystävättären sydänsurut luin kärsimättömästi, odottaen että päästään itse asiaan. Ja kun itse asiaan ei päästykään, riuduin yhdessä Calpurnian kanssa surkeitten ristipistotekeleiden kimpussa. (Se toki lienee ollut kirjailijan tarkoituskin, jotta nykyajan hemmotelluille nuorille saataisiin perille, miten erilaista elo oli ennen.) Oli miten oli, draaman kaari väkisinkin katkeaa aivan liian aikaisin, eikä yksi virna riitä pitämään jännitettä yllä.Kirjan loppuratkaisu oli vähän lässähdys, mutta tarkemmin ajatellen se kuitenkin oli tarinan kannalta sopiva.  Eihän tämä esim. Montgomeryn kirjojen kanssa kilpaile, mutta etenkin luonnonystäviä tämä varmasti kiehtoo ja hauskuuttaakin.

Summa summarum: Herttainen vanhanajan tyttökirja, jossa on myös yhteiskunnallinen ulottuvuus.

ILONA'S ELEVEN eli haastetta peliin

Oikeastaan minun ei kai pitäisi nyt eksyä harhateille, kun on niin monta kirjabloggausta rästissä... mutta hauskaa ja mutkikasta tietä tulee pikemmin perille kuin suoraa ja ikävää, tiesi Tove Jansson ja mikä minä olen siihen mitään lisäämään? Siis hairahdunpa kuitenkin haasteiden ihanan upottavalle suolle. Leena Lumen blogissa oli niin ihanat 11 kysymystä, että ihan pakko oli ruinata lupa niiden lainaamiseen. Tässä siis tarinautin vastaukset, a.k.a. Ilona's Eleven.


 1) Mikä kukka on kuvassa?

Ööh, ei harmainta hajua. Silkkiunikolta näyttää, muttei taida olla?


2)  Kuka on kirjallinen alter egosi?

Momo.

3)  Kuka on kirjailija-alter egosi?

Vaatimattomasti: Kirsi Kunnas. (Tähtihetkeni oli se, kun yhtä loruani luultiin Kunnaksen kirjoittamaksi :D)


4)  Suosikkikuukautesi?

Oi ihana Huhtikuu! 


5)  Mitkä kolme sanaa kuvaavat sinua parhaiten?

Rakastan, siis olen.


6)  Kolme onnesi tekijää?

Lapset, luonto, ihmisen kyky luoda kauneutta maailmaan


7)  Jos saisit ottaa autiolle saarelle vain yhden kirjan, mikä se olisi?

Tarina Vailla Loppua (alkukielellä saksaksi, kuten kuvassa)

8)  Mitä sinulle merkitsee rakkaus?

"Things are beautiful if you love them. "
-Jean Anouilh 


9)  Mikä olisi kotimaasi lisäksi se toinen maa, jossa voisit asua?

Norja.


10) Jos olisit tanssi, mikä tanssi olisit?

Ilman muuta swingi!


11) Milloin olet eniten oma itsesi?

Luonnollisesti luonnossa. (Jos valita saa, niin hillajängällä.)


Ja sitten omat kysymykseni teille:


1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
6. Rakkain musiikkimuistosi?
7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?


Tämä haaste on ollut jo niin monessa blogissa, että heitän sen tasapuolisesti kaikille. Haastan siis jokaisen, jotka jo mielessään miettivät vastauksia yo. kysymyksiin :D

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Olin näkyjen vallassa. Lojuin sängyssä yömyssy päässä ja kuvittelin, että kirkkoni ylle oli pysähtynyt lentävä saari. Sen pohjaan oli avautunut luukkuja, joista saaren asukkaat juoksuttivat vettä niskaamme. Kun vesivarasto uhkasi tyhjentyä, saarelaiset ryhtyivät sulkemaan luukkuja. Sitten, yön pimeydessä, saari nytkähti liikkeelle ja lipui ääneti pois kirkkoni ja kaupunkini päältä, kohti seuraavaa määränpäätä, mikä se ikinä olikaan, ja aurinko pilkahti näkyviin lentävän saaren varjon takaa.

Milloin aurinko pilkahtaisi tälle saarelle naapurisaaren varjon takaa? Aina sieltä syydetään niskaamme jotain, milloin veroja ja milloin kolikoita, milloin Irlannin asioista tyyten tietämättömiä aatelisia, jotka vievät virat täkäläisten nenän edestä.

Jyrki Vainonen: Swiftin ovella

Tammi, 2011

Tarina alkaa nykypäivän Suomessa, kun vastikään Irlannista paluumuuttanut tutkija Lennart saa kollegaltaan Johannekselta omituisen testamentin: asua Johanneksen vanhassa talonrähjässä ja kirjoittaa loppuun kirja, jota Johannes on työstänyt viimeiset vuodet. Omituiseksi tehtävän tekee se, että kirjan kirjoittaminen edellyttää aikamatkoja 1700-luvulla vaikuttaneen valistusajan kirjailijan, Jonathan Swiftin elämään. Kun Lennart siirtyy ajassa kolmesataa vuotta taaksepäin, hän huomaa tarkkailevansa maailmaa Swiftin palvelijan, Wattin, silmin. Aikamatkojensa lomassa Lennart lukee Johanneksen muistiinpanoja, jotka tämä on jättänyt jälkeensä. Johanneksen päiväkirjamuotoiset muistiinpanot ja Lennartin omat kokemukset raottavat Gulliverin matkoistakin muistetun kirjailijapastorin elämää: hänen rohkeuttaan Englannin kruunun vastustajana ja satiirikkona, kuin myös pelkuruuttaan elämänsä kahden suuren rakkauden, Estherin ja Estherin, välissä. Mutta aikamatkoissa on omat mutkansa ja vaaransa, kuten Lennartkin saa kokea. 

Tarinautti lokikirjaan: Jyrki Vainonen on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Kirjallisuuden kentällä hän on kuitenkin vanha kettu, joka tunnetaan mm. Swiftin kirjojen suomentajana. Vainonen on siis lukenut Swiftinsä paremmin kuin hyvin, ja on myös huolella perehtynyt Swiftin elämään. Ei siis ihme, että hän onnistuu hienosti herättämään henkiin klassikkokirjailijan ja asettumaan hänen kenkiinsä. Se olikin kirjan parasta antia ja sai minut jopa tuumimaan, olisiko kirja toiminut peräti paremmin ns. tavallisena elämäkertafiktiona, ilman heppoisehkoa kehyskertomusta betoniin valettuine aikakoneineen, hourahtaneine professoreineen ja ikivanhalla uhripaikalla sijaitsevine taloineen.  Lisäksi minua hieman häiritsi lievä kronologinen sekavuus. Jos ei ollut tarkkana vuosilukujen kanssa, meni herkästi sekaisin. (Näin siis kävi minulle, paremmin hoksottimin varustettu lukija saattaisi pärjätä paremmin.) Kuitenkin viihdyin kirjan parissa ja nautin sen avaamasta kurkistusikkunasta Swiftin elämään ja tuotantoon. 

Yahoo.

Pohjamudastako tuo sana sikisi? Nousiko se sieltä niin kuin likaiset ja väsyneet miehet ja pojat olivat eilen illalla kömpineet turvetyömaan kaivannoista puiset lapiot olallaan? Ne mustanaamaiset kummitukset, joiden ohi olin ratsastanut. Näytti siltä kuin tuo paavinuskoisten joukkio olisi siinnyt turpeesta, syvältä suon sisuskaluista, happamasta kohdusta, jossa maan nesteet olivat heitä aikansa käyttäneet ja liottaneet. 

Summa summarum: Historian, aikamatkailun ja miksei romantiikankin ystäville. Kiva vaikka kesälomareppuun, etenkin jos matka sattuu suuntautumaan Dubliniin.

P.S. Tällä kirjalla osallistun hienoon Ikkunat auki Eurooppaan - haasteeseen.

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Aina muistaessaan hän tuntee helpotusta. Hän muistaa. Hän muistaa, miltä kalojen suut näyttivät. Huulettomat suut, jotka olivat lähinnä valkoisia luisia reunoja, jotka avautuivat ja sulkeutuivat kerran toisensa jälkeen pyöreiden silmien tuijottaessa taivasta. Kidukset, jotka eivät päästäneet ääntäkään avautuessaan ja sulkeutuessaan turhaan, ja niiden takaa paljastuneet oudot verenpunaiset kalvot, jotka kuivuivat hitaasti auringossa. Ja viimeisen huokauksen, kun kalan niska katkesi isoisän käsissä. Sen jälkeen ei kuulunut ääntäkään, kalat vain nytkivät joskus oudosti ja vaimeasti ennen kuin jäivät makaamaan liikkumattomina. Hän muistaa.
Hän kumartuu taas ja kuiskaa pehmoiseen korvaan, joka näyttää samettiselta simpukankuorelta.
"Ole kiltti ja kasva isoksi."

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa.
Alkuteos The Kindness Of Your Nature, 2011

Marion Flint on keski-ikäinen nainen, joka elää eristäytynyttä elämää pienessä talossa Uuden-Seelannin karunkauniilla rannikolla.  Kun hän tutustuu kaltoinkohdeltuun maoripoikaan, Ikaan, ja hitaasti alkaa kiintyä tähän, kipeät muistot rikotusta lapsuudesta toisella puolen maailmaa alkavat kummuta pintaan.On tullut aika muistaa, palata aikaan jolloin hänen nimensä oli Marianne, ja hänellä oli veli. Kun turvallinen varhaislapsuus Ahvenanmaalla vaihtuu kulissihelvettiin Tukholmassa, vain rakkaus pikkuveljeen antaa tytölle lohtua. Niin kuin hän silloin suojeli pikku Danielia, hän nyt tahtoo suojella Ikaa. Mutta auttaminen on kovin vaikeaa, ja "kaikki järjestyy kyllä" kuulostaa ontolta hänen omissakin korvissaan. Paljon rohkeutta ja rakkautta tarvitaan, jotta elämän rikkoma voisi tulla jälleen ehjäksi.

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Olssonilta aiemmin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, joten osasin odottaa yksinkertaisesti kerrottua vahvaa tarinaa. Ja sellainen se olikin. Herkkänä ihmisenä (ja äitinä!) eläydyin syvästi Mariannen ahdistukseen ja liikutuin hänen hädästään pienen veljensä puolesta. Viimeaikaisten kotimaisten tragedioiden valossa tämä tarina liikutti aivan erityisellä tavalla. Ikan kautta tarinaan tulee myös toivoa, kauneutta ja uusia alkuja.

Sitten kritiikkiä. Mariannen tarina on niin vahva, että Ikan tarina jäi väkisinkin varjoon. Kaikki juonen käänteet eivät myöskään tuntuneet uskottavilta (En nyt viitsi spoilata, mutta kirjan lukeneille tiedoksi, että viittaan erityisesti puolikuuhun rannalla.) Hieman turhan moni asia oli ennalta-arvattavissa. Mutta ne anteeksi annettakoon, sillä kokonaisuutena kirja oli koskettava ja puhui heikkojen puolesta. Tämän tarinan luettuaa muistaa taas arvostaa sitä työtä, mitä lastensuojeluviranomaiset ja välittävät kanssaihmiset tekevät.

Summa summarum: Olin hyväksynyt sen, että kaikki synkät muistot olivat minun. Mutten ollut koskaan tajunnut, että kauniitkin muistot olivat minun. Minulla oli oikeus niihin. Ja minulla oli oikeus helliä niitä riippumatta siitä, mitä tapahtui ennen ja jälkeen. Minulla oli oikeus onneeni siinä missä suruunikin.

Toukokuulumisia

Ohhoh, pariin kuukauteen en ole bloggeriin joutanut, ja nythän täällä on niin uudistunutta, että osaako tätä edes käyttää... no koitetaan, josko sitä oppisi uusia temppuja vielä.

Kuten kirjablogimaailman "heavy userit" lienevät huomanneet, olen taas ollut pitkään ja mystisesti blogimaailmasta poissa. Tosin selitys on vähempi mystinen ja enämpi arkinen: kiire. Koko huhtikuussa luin vain yhden kirjan, Uuden työn paradoksit, ja siinä sitä riittikin projektia. Vaikka kirja oli minulle pakkopullaa, se osoittautui lopulta ihan yllättävän kiinnostavaksi kaiken kapulakielensä alla. Jos oikein innostun, saatan porista eepoksesta enemmänkin myös täällä Tarinautiluksessani, jonne olen suuresti kaivannut. Monta muutakin kirjaa odottaa bloggaamista, ja päivityksiä alkaakin taas tipahdella sitä mukaa kuin kersojen kevätlentsu paranee. 

Tuo ylläoleva kuva oli pakko varastaa tähän ihan jo siksikin, että eloni ensimmäiset omin kätösin istuttamani syyssipulit puhkesivat viime viikolla takapihamme iloksi. (Olin jo ehtinyt pelätä, että vuoden varastossa maanneet sipulit eivät alkaisi millekään, mutta sissejä tuntuvat olevan, sillä tuossa ne nyt ovat.)

Ihanaista, kukkivaa kevättä kaikille kirjablogiystävilleni! Nyt lähden kierrokselle suosikkiblogeihini, katsomaan mitä kivaa te muut olette ehtineet lukea. 

P.S. Posti toi tänään yllätysvoiton: Antonio Munoz Molinan romaanin Kuun tuuli. Jo neljäs kerta vuoden sisään,  kun onnetar minua suosii - ja kolme neljästä palkinnosta on ollut (yllätys yllätys) kirjoja! Aivan kuin jossain joku varjelisi lukuharrastustani, vaikka välillä arjen puristaessa olen laiska tarttumaan kirjaan.   

Kansien välissä kaupunkilomalla - Kaksi viikkoa Istanbulissa

Sade on yhtä piinaa täällä. Muualla maailmassa rankkasade on mitä todennäköisimmin siunaus lähes kaikille ja kaikelle - se on hyväksi sadolle, hyväksi eläin- ja kasvikunnalle ja romanttisena lisätilkkana hyväksi myös rakastavaisille. Mutta asia ei ole näin Istanbulissa. Meille sateessa ei välttämättä ole kyse kastumisesta. Siinä ei edes ole kyse likaantumisesta. Pikemminkin siinä on kyse suuttumisesta. Sade tietää mutaa, kaaosta ja raivoa, ikään kuin meillä ei olisi kaikkia niitä riittämiin ennestäänkin. Ja se tietää kamppailua. Kuin kissanpennut, jotka viskataan vesiämpäriin, kaikki me kymmenen miljonaa ryhdymme turhaan taisteluun pisaroita vastaan. Ei voi sanoa, että olisimme aivan ypöyksin tässä kahakassa, sillä mukana ovat myös kadut, joiden vedenpaisumusta edeltävät nimet on maalattu sablonilla tinakilpiin, samoin lukuisten pyhimysten hautakivet, joita on siroteltu joka paikkaan, roskakasat, jotka vartovat lähes joka kulmassa, järkyttävän suuret rakennusmontut, jotka pian muutetaan loistokkaiksi moderneiksi rakennuksiksi, sekä lokit. Meitä kaikkia suututtaa, kun taivas avautuu ja sylkee päällemme.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Terveisiä Istanbulista! Tosin kävin siellä kotinojatuolista poistumatta, kirjallisen kaupunkilomahaasteen siivittämänä. Ensin seikkailin Elif Shafakin matkassa Kirotussa Istanbulissa, sitten tein aikamatkan yli sadan vuoden taakse Michael David Lukasin luotsaamana.  Voitte kuvitella, että eteeni levittäytyi kaksi aivan erilaista kaupunkia! Sulttaanin palatsi kaikessa loistossaan oli melkoinen vastakohta Shafakin sykkivälle metropolille, jossa viihdyin ihan yllättävänkin hyvin:

--hän oli yhä syvemmin käsittänyt, ettei kuulunut Istanbuliin sen enempää kuin kyltit, joissa luki TIETYÖMAA tai RAKENNUSTYÖMAA ja jotka kaupunki oli väliaikaisesti kiinnittänyt näkyviin, taikka sumu, joka laskeutui kaupungin ylle synkkinä iltoina vain hävitäkseen aamun koittaessa menemättä minnekään, kasaantumalla tyhjyyteen.

Siinä missä Shafak viruttaa lukijaansa rankkasateessa, rakennustyömailla, ankeissa kahviloissa ja katujen kaaoksessa, Michael David Lukas on oiva seuramatkaopas, joka pitää huolen että nojatuolimatkaajalle näytetään kaikki tärkeimmät nähtävyydet basaarista moskeijoihin ja tietysti sulttaanin hoviin.Vaikka teos ei ollut kaunokirjallisena suorituksena kovinkaan kummoinen, Stamboulin tunnelmaa oli hauska ihastella kirjan sivuilla.

Summer slipped into Stamboul under the cover of a midday shower. It took up residence near the foundations of the Galata Bridge and drifted through the city like a stray dog. Ducking in and out of alleyways, the new season made itself felt in the tenacity of fruit flies buzzing about a pyramid of figs, in the increasingly confident tone of the muezzin, and the growing petulance of shopkeepers in the produce market. --- Trees budded, bloomed, and gave fruit, while the straits were busy with migratory birds. Wave upon wave of hawk, stork, swallow, and cormorant flocked up the Bosporus on their way to old breeding grounds in Europe.

Michael David Lukas: The Oracle Of Stamboul

Koska kirjat sijoittuivat eri aikakausiin -toinen 1800-luvun lopun islamilaiseen mahtikaupunkiin ja toinen moderniin, maallistuneeseen Turkkiin - ne täydensivät hyvin toisiaan ja syvensivät nojatuolimatkalaisen kokemusta ihmeellisestä Istanbulista. Sekä Lukasin että Shafakin Istanbulissa on omanlaatuistaan lumoa, joskin aivan erilaista. Kolmannen ja neljännen näkökulman sain kahdesta Istanbul-aiheisesta blogista, jotka kruunasivat "lukulomani".  Istanbul through my eyes - Daily Istanbul photos on lumoava kuvablogi, jota olen seuraillut jo pidempään. Jos joskus pääsen Istanbuliin ihan oikeasti, toiveajankohta olisi vuotuisen tulppaanifestivaalin aikaan...

Toinen blogilöytö on kotimainen. Tuhat ja yksi tarinaa matkan varrelta on Istanbulissa perheineen asuvan suomalaisnaisen kiehtova blogi Turkista kuin myös vähän muualta, matkan varrelta...

Kaiken kaikkiaan kaupunkilomani oli oikein onnistunut, ja Istanbul pysyy unelmieni kaupunkina. Tekisi melkein mieleni jatkaa kirjakevättä näissä maisemissa, mutta taidanpa kuitenkin pyrähtää vaikkapa Ranskassa välillä ;)