Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Me joimme kuusi litraa pontikkaa ja kaksi ämpärillistä juhannuskahvia. Sen jälkeen minä sanoin: Ei taida olla liiemmälti niitä luotsaamisia vai.

Ei kai niin, ei kai niin, hän sanoi.

Sitten minä en saanut häntä enää pysymään.

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1992

Kuvanveistäjän tytär kertoo lapsuudesta, sellaisena kuin eräs lahjakas ja omapäinen lapsi sen koki.

19 omaelämäkerrallista tarinaa vie lukijan muumien luojan lapsuuteen, maagiseen maailmaan, joka on  kodikas ja turvallinen, salaperäinen ja outo. Aivan kuten Vaarallisen matkan Sannalla, kuvanveistäjän tyttärellä tuntuu olevan loihditut silmälasit, joitten läpi tutut ja rakkaat asiat näyttävät tumman, jännittävän puolensa. Välikön räsymaton alla ryömii jokin nimetön kauhea, hiiliröykkiöstä löytynyt hopeinen kivi hajoaa tomuksi ja illan tullen iso harmaa käsi kurkottaa Venäläistä kirkkoa kohti... 

Mutta vaikka vaaroja on paljon ja ne ovat suuria, sitä kirkkaampana loistaa kaikki kaunis ja hyvä: äidin ihmeelliset hiukset; isän pyhät kipsinaiset; Anna jota on ihana katsella ja Fanny joka saa lauantaisin lämmittää saunan;  merenlahtia joissa ei asu ketään; kauniita sanoja kuten katastrofaalinen; ja öitä joina kaikki kynttilät sammuvat kaiteella ja steariinia valuu alas salongin sohvaan.

Tarinautti lokikirjaan: Tätä kirjaa oli kauhean ihana lukea! Kauhean, sillä Janssonin piirtämä lapsuus on kaikkea muuta kuin herttainen, läsnä on koko tunteiden kirjo vihasta mustasukkaisuuteen ja ylimielisyydestä häpeään. Silti kirja on ennen kaikkea ihana. Tove Jansson tavoittaa lapsuuden ytimen pelkoineen ja iloineen. Jos pitää muumeista ja rakastaa kesäkirjaa, tuskin voi olla pitämättä tästä. Monin paikoin kirja aivan huokuu muumeista tuttua vinksahtanutta viisautta: 

Aamulla on tärkeää ettei ruveta liian selvästi siivoamaan. Jos päästää sisään apeaa raitista ilmaa, siitä voi vilustua tai masentua kuka tahansa. 

Ihanaa tässä kirjassa ovat myös sen tapahtumapaikat. Talvella ollaan kaupunkikodissa ja pelätään luistinrataa, kesällä mennään saareen ja pelätään merta. Suosikkitarinani tuppasivat kertomaan kesistä. Eikä kai ihme: rakastuin aikoinaan Kesäkirjaan, ja tässä on paljon samaa. 

Sitten olimme taas kuten tavallisesti, makasimme kultasateen juurella ja kuiskuttelimme Jumalasta. Ukki kuljeskeli ympäri ja sai kaiken kasvamaan ja enkeli asui edelleen kivikkopuutarhassa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Summa summarum: Kello on neljä aamulla ja minä olen pelastanut talteen kolme tärkeää tuntia  jotka voi laskea ylimääräisiksi. Hiuksianostattavan hieno "muistelmateos" ja valloittava kuvaus lapsuuden ihanuudesta ja vaaroista. 

Kesäillan haaste, vol. 2

Hip hurraa, sain taas haasteen ja ihanan sainkin! Rachelle haastoi minut miettimään itseäni kirjahyllyni ääressä. Ja minähän tartuin syöttiin. Piti siis vastata kysymyksiin kirjojen nimillä. Tällaista syntyi:

Jos olisin jotain kaunista: olisin Linnut liitävi sanoja
Jos olisin jotain suljettua: olisin Virva Seljan yksityisasia

Unelmieni päiväkirja

Jos olisin jotain särkyvää: olisin Silkkikengät ja höyhenviitta
Jos olisin jotain vahvaa: olisin Oman elämänsä sankari
Jos olisin jotain arkista: olisin Kuinka äkäpussi kesytetään

Jos olisin hiukan pelottava: olisin Pimeästä maasta
Jos olisin minä: olisin Minä pieni krysoliitti

Krysoliitti

Ja sitten pitäisi keksiä, kenet vuorostani haastan. Aina niin vaikeaa tämä valinnan teko! Yllätänpä tällä kertaa vaikka Susan, Jossun ja Kirsin. Ja vaihdan huvikseni kysymyksiä:

Täydellinen lahja sinulle olisi...

Pahin painajaisesi on...

Unelmiesi koti on...

Parasta Suomessa on...

Olet parhaimmillasi, kun...

Sinut saa raivostumaan...

Parasta tässä kesässä on...

Siinäpä teille pähkinöitä purtaviksi. Ottakaa tai jättäkää! :)

Pablo Neruda: Kysymysten kirja

Uskotko että dromedaarit 
säilyttävät kuuta kyttyrässään?

Eivätkö ne kylväkin sen valoa
aavikoille salaa ja sisukkaasti?

Eikö meri olekin hetkeksi
annettu maalle lainaksi?

Eikö meidän kuuluisi palauttaa
se vuorovesineen kuulle?

Pablo Neruda: Kysymysten kirja
Loki-kirjat 1999
Alkuteos: Libro de las preguntas, 1974

Kysymysten kirja on Nobel-palkitun Pablo Nerudan postuumisti julkaistu kokoelma, joka koostuu kaksisäkeisistä, kysymyksen muotoon puetuista aforistisista mietteistä. Neruda haastaa itsensä ja lukijansa kysymään asioita, joihin ei ole vastausta, ja jotka silti -ja ehkä juuri siksi- pitää kysyä:

Miksi puut piilottavat 
juurtensa loiston? 
---
Onko sanakirja hautakammio
vai suljettu hunajakenno?
---
Missä on meren keskipiste? 
Mikseivät aallot mene sinne?

Chilen suuri poika pohtii maailmaa, sen yksityiskohtia ja ihmisyyden syntyjä syviä. Eniten häntä askarruttavat, tuskin yllättäen, tunteiden ja olemassaolon mysteerit.

Eikö nimi sydämessäsi
pirskahdellut kuin appelsiini?
---
Miksi aallot kysyvät minulta
samaa kuin minä niiltä?
---
Voitko rakastaa minua, aapinen
ja suudella minua substantiiveilla?

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja on kuulunut suursuosikkeihini jo kauan. Ja nyt kun se pomppasi kirjaston runohyllyltä silmiin, niin mukaanhan se pääsi. Eikä aika ollut syönyt näiden kysymysmuotoisten runojen (tai runomuotoisten kysymysten) tenhoa yhtään!

Vaikka kysymysten ulkoinen muoto ei juurikaan muutu, eivät kirjasen kysymykset ehdi alkaa tuntua toistolta. Neruda osaa yllättää, muuntua, katsoa kaikilta kanteilta ja vielä siltäkin joka jää yli. Hän on lyyrinen:
Kuuletko keskellä syksyä / keltaisia räjähdyksiä? 

Ja hauska:
Loukkaavatko kärpäset mehiläisiä / jos valmistavat hunajaa?


Mutta myös dramaattinen:
Etkö näe uhkaa / unikon verestävässä silkissä?

Ja melankolinen:
Onko tämä jatkuva suru / käsky vai taistelua?

Tykkäsin tästä kirjasta oikeastaan jopa enemmän nyt kuin 10+ vuotta sitten. Tai ainakin hiljennyin pitemmäksi aikaa sen kysymysten äärelle. Ja se on jo saavutus sinänsä!

Summa summarum: Voinko kysyä kirjaltani / onko totta että minä sen kirjoitin? Tätä pientä helmeä sopii suositella myös niille, jotka eivät niin innostu runoista.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja

Monet meistä ovat jo hukanneet vesilinnun sydämensä. Monilla se kuitenkin vielä sykkii heikosti. Toiveeni on, että kirjani voisi elvyttää heikosti sykkivät sydämet tai siirtäisi luonnolle kuolleen sydämen tilalle uuden vesilinnun sydämen.

Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja. 
Romanttinen tietokirja suomalaisesta lintuperinteestä.
Otava 1991

Suomen kansan suhde lintuihin on aina ollut läheinen, ja se näkyy kansanperinteen paljona. Lintuaiheista traditiota on valtavat määrät: taruja, loruja, myyttejä, uskomuksia, astioita, tauluja, tapoja. Saamessa laitettiin tyttölapsen komsion ylle riekon siivet, kynnet ja nokka, jotta tyttö varttuisi puhtaaksi kuin talvinen riekko. Talonpoika veisti puhdetöinään kattokäen joululinnuksi pirttiin. Kansa tietää, että jos ripustaa koskikaran kaulaan, saa siitä menestystä metsällä ja käräjillä. Huhutaanpa myös, että erään luostarin liepeillä kasvaa hanhia synnyttävä puu!

Vaikka kansan lintutuntemus oli usein pikkutarkkaa, paljon on ollut myös luuloa. Jopa itse Carl von Linné uskoi pääskysten talvehtivan järvien pohjamudissa, josta ne keväisin nousivat esiin! Ja kun Yrjö Koskinen runoili, kuinka kaukana korvessa "käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää", hän tuskin tiesi, että naaraskäki ei kuku.

Pääskyjä nostetaan verkolla jään alta. Olaus Magnuksen mukaan (1555)

Rakenteeltaan kirja jakaantuu kolmeen siiveniskuun. Ensimmäinen esittelee lintuperinnettä yleisesti ja toisessa tutustutaan lintulajeihin yksi kerrallaan. Oman lukunsa saavat mm. joutsen, alli, kurki, västäräkki, kiuru, kuin  myös eksoottinen kuningaskalastaja. Kolmas ja viimeinen siivenisku on tunnelmasta sakea Kaarlo Sarkian runo.

Yhdestä puusta vuoltu Karjalan käki

Tarinautti lokikirjaan: Tähän kuuluisi nyt kuusi riviä ylisanoja. Mutta koska kuudennen rivin lopussa kuitenkin toteaisin päässeeni vasta puoliväliin, tyydyn huokaamaan: ihana kirja! Tämä on täydellinen tietokirja juuri minulle, lintujen ja runouden rakastajalle, alati uteliaalle sielulle. Lainasin tämän kirjastosta, ja puolivälin paikkeilla löysin itseni huutonetistä ostamassa tätä kirjaa :)
Kirjassa on (minun makuuni, anyway) juuri oikea cocktail tiedettä ja taidetta, eikä Järvinen selvästikään pelkää puolivillaisen luonnontieteilijän leimaa.
Vahva edustus on perinteisellä taiteella, Suomen kansan rakastetuimmilla linturunoilla ja -kuvilla. (Kuinka moni muistaa, kuka veljeksistä von Wright maalasikaan Taistelevat metsot? ;) Minä en muistanut, tämän jälkeen muistan*.)

Matti Karppanen: Sinirintoja Kilpisjärvellä villapajujen kukinnan aikaan (1935)

Kansanrunoja kirjassa on itsestäänselvästi paljon. Kalevalaa useammin ääneen kuitenkin pääsee sen sisarteos Kanteletar, joka lyyrisempänä on luonnonläheisempi ja linturikkaampi kuin kaikkien tuntema veljensä. Naiset ja linnut tuntuvatkin aina kuuluneen kansan silmissä yhteen:

Meist'on hanhi hautumassa,
meistä joutsen joutumassa,
sorsanen sorenemassa,
vesilintu vertymässä. 
- Kanteletar-

Yli 3000 vuotta vanhoja joutsenkuvia Äänisjärven itärannan kallioissa. 

Aihe liittyy maailmansynty-taruihin ja tähtitaivaan kuvioihin.

Rakastetut runoilijamme ovat  näkyvästi esillä. Eino Leino, V.A. Koskenniemi, Aaro Hellaakoski ja monet muut ovat heittäytyneet lintujen innoittamiksi. Omiin suosikkeihini kuuluu tämä Ilmari Pimiän runo:

Ylitse kuulaan kimmeltävän veen
käy lokkein lento yössä hiljalleen.
Ja kaislat huojuu onnen unelmoissa.
Kuin laulu kuoleva 
soi siipein kahina! -
Ja laine vierii rannan ruohikoissa.

Ne lentää, laumat lumivalkeat
ja suurten merten taakse katoovat.
Ma rinnassani tunnen riemun salaa:
kuin linnut tumman veen
elämä murheineen
noin katoo - eikä koskaan enää palaa.

Klassikoiden lisäksi Järvinen esittelee myös uudempaa, monelle tuntemattomampaa lyriikkaa. Esimerkiksi saamelaisrunoilija Nils-Aslak Valkeapään hienoa runoutta esitellään ilahduttavasti useamman näytteen voimin.

Tuuli jutaa tuntureita
syksy riisuu sydämeni
riipii lehdet

Jäähtyvillä järvillä 
huutelevat vielä hanhet

- Nils-Aslak Valkeapää -

Toisessa päässä ovat ikivanhat, runouden kartalta kadonneet aarteet. Miten hykerryttävästi ennen(kin) on osattu runoilla!

Kanna korppi huoliani
Lampiin kalattomiin
Aivan ahvenettomiin! 
Älä kanna kalalliseen:
Kalat kaikki huolestuupi
Ahevenet alas mänööpi,
Hauvit halkiaa surusta,
Sären lillit liukenööpi,
Muijek mustaksi tulisi,
Minun hoikan huolistani,
Minun mustan murhettani.

- Keskiaikainen kansanruno-

Akseli Gallen-Kallela: Tuonelan joutsen

Myös tietopuoli oli kirjassa vaikuttava. Tiesittekö, että Arabiemiraateissa on metsästyshaukoille oma, huippuvarusteltu sairaala? Tai että harakan nauru on itse asiassa sen varoitusääni? Kiehtovaa oli myös tutustua eri maiden ja kansojen lintuperinteeseen. Esimerkiksi huuhkaja on pirun lintu melkein kaikkialla paitsi Japanissa, jossa se on pyhä. Tataarit taas uskovat, että sielut sikiävät maailmanpuussa, josta ne lentävät linnunpoikasten hahmossa maan päälle.

Haukkametsästystä Pohjoismaissa. Yksityiskohta Rogslösan kirkon portista Itä-Götan maalta 1100-luvulta. 

Huh, tulipa pitkä postaus! Enkä vieläkään malttaisi lopettaa... Antakaa anteeksi - tai vieläkin parempaa: lukekaa tämä kirja!

Summa summarum: Se joka on perinyt vesilinnun sydämen, elää sovussa luonnon, ihmisten ja oman itsensä kanssa. Ihana tietokirja kaikille luontoa ja/tai lintuja rakastaville!

* Se oli Ferdinand.

Kesäillan haaste

Hihhei! Sain Unnilta ihanan haasteen, jossa, jos oikein ymmärsin, kerrotaan kesäkuulumisia hyllystä löytyvien kirjojen (ja elokuvien?) nimillä. Tällaista siis kuuluu minulle tänä suloisena suvena:

Jos olisin elokuva, olisin The kids are all right
Jos olisin kasvi, olisin Tulppaanikuume
Jos olisin paikka, olisin Ajan virta
Jos olisin hetki, olisin Rakastavaisten illallinen
Jos olisin tunnetila, olisin Huolimattomia unelmia
Jos olisin olomuoto, olisin Maa rautaa, taivas kuparia
Jos olisin näkymä, olisin Mustaa kahvia, keksinmuruja
Jos olisin retorinen kysymys, olisin Kuinka mammutti pakastetaan

Tämä hetki tiivistyy ajatukseen: Kesäyön uni (ajastan tämän aamuyöhön, jolloin toivottavasti nukun.)

Paiskaan haasteen eteenpäin Vauhkolle ja Maijalle. Tehkää hyvin ja iloitkaa: on kesä!

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Onnistuneimpien näytösten jälkeen taputukset jäivät kaikumaan päässäni koko yöksi niin etten saanut unta. Valvoessani ajattelin äitiäni ja itkin hiljaa peiton alla. Kun äiti jätti meidät, Mariano alkoi änkyttää ja minulle tuli täitä päähän. Naapurin naiset sanoivat, että sellaiset täit tulivat surun takia. Kaipasin äitiä niin paljon, että aloin syödä niitä.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2012

Alkuteos: La contadora de peliculas

Maria Margarita elää  pienessä kylässä Chilen salpietarikaivoksilla. Marian lisäksi perheeseen kuuluu rampa isä ja neljä veljeä; äiti on jättänyt perheen. Perheen yhteinen intohimo ovat elokuvat, kaivoskylän ainoa huvitus. Äidin lähdettyä perheen rahat ovat tiukalla, joten heillä on varaa vain yhteen lippuun. Koska Maria on lapsista paras kertoja, hän on se joka saa käydä katsomassa elokuvan ja sitten kertoa sen muille. Taitavasta ja asialleen omistautuvasta Mariasta tulee pian suosituin elokuvankertoja koko kylässä, ja hän rakastaa työtään koko sydämestään. Mutta ajat ovat kovat ja kovenevat yhä. Ja sitten eräs naapureista kantaa ensimmäisen television kylään...

Tarinautti lokikirjaan: Tiesin lukevani tämän kirjan sillä hetkellä,  kun näin sen kauniin kannen. Muista blogeista päättelin, ettei tarina ole yhtä kepeä kuin kansikuva, mutten silti pyörtänyt päätöstä lukea kirja.

Vaikka osasin odottaa tummasävyistä tarinaa, kirjan lohduttomuus yllätti. En voi siis sanoa rakastuneeni tähän kirjaan. Silti on minunkin pakko yhtyä ylisanojen kuoroon. Vaikka tarina on läpeensä ankea, Letelier kertoo sen niin katkeransuloisella tavalla, että viimeisen sivun jättämä tunne on kuulaampi kuin kuvitella voisi. Jos se olisi ollut paksumpi, olisin jättänyt kirjan puolitiehen, mutta reilut sata sivua kestin hyvin.

Summa summarum: Kauniisti kerrottu surullinen tarina elokuvista, köyhyydestä ja erään aikakauden lopusta.

P.S. Tosi moni on lukenut tämän kirjan, joten en nyt linkitä erikseen ketään. Kävin kuitenkin lukemassa kaikki löytämäni postaukset aiheesta, ja hienosti te kaikki kirjasta kirjoititte! Kiitos :)

Hélène Grémillon: Uskottuni

Me juoksimme metroasemalle, tuo juoksu on piirtynyt elävästi mieleeni. Juostessamme vilkaisimme aina välillä toisiimme. Ja kun sitten istuimme hengästyksestä punaisina metron penkillä, purskahdimme pakostakin hillittömään, sopimattomaan nauruun, niin kuin ennen lapsena, kun olimme vielä olleet "erottamattomat", kuten isä sanoi, kuin ne lintuparit, jotka aina myydään yhdessä, koska ne muuten kuolisivat.

Hélène Grémillon: Uskottuni
Otava 2012
Alkuteos: Le confident

Tarina alkaa Pariisissa vuonna 1975. Ensimmäistä lastaan odottava Camille, joka on hiljattain menettänyt äitinsä, alkaa saada omituista postia tiistaisin. Salaperäisen Louisin lähettämät kirjeet kertovat tarinaa, jonka kustannustoimittajana työskentelevä Camille ensin luulee jonkin huomiohakuisen kirjailijan kynäilemäksi. Mutta pikku hiljaa hänelle alkaa selvitä, mistä on kysymys: talvisodan aikana tapahtui jotakin, joka ei enää tahdo pysyä unohduksissa. Salaisuuksien on aika selvitä, vaikka se kipeää tekeekin.

Tarinautti lokikirjaan:  Tätä on kehuttu blogeissa paljon, joten halusin lukea sen minäkin. En oikeastaan voi sanoa, että petyin, vaikka pidinkin sen lukemisesta vähemmän kuin olin luullut. Raadolliset ihmissuhdekuvaukset eivät ole minun leipälajini, ja kun kirja alkoi profiloitua murhenäytelmän anatomiaksi, melkein jätin leikin kesken. Onneksi kuitenkin jatkoin loppuun asti: kirja onnistui vielä aivan lopussakin yllättämään tavalla, joka palkitsi lukijan ja toi lukukokemukseen uuden, lyyrisen ulottuvuuden. Kirjaan oli myös sironnut muutamia kultajyviä, jotka jäävät mieleen varmasti pitemmäksi aikaa kuin itse kirja.

Äidillä oli vähän leninkejä, olisi pitänyt nähdä, mitä puuttui. Mutta avatessani keikkuvan vaatekaapin huomasin, etten enää tunnistanut äidin vaatteita. Että olin kauan sitten lakannut kiinnittävämästä huomiota siihen, mitä nyt sanoin rakastavani kaikesta sydämestäni. Ei elämää voi moittia, jos se vie jotain mitä on lakannut katsomasta.

Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko periranskalainen, mikä joskus on minulle plussa ja joskus miinus. Tällä kertaa se oli vähän molempia. En ihastunut, mutta jälkimaku paranee koko ajan. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi kolme ja puoli.

Summa summarum: Vahva lukuromaani epätoivoisen toivon tylsistyttävästä syöksykierteestä, rakkaudesta ja salaisuuksien pitkästä varjosta.

P.S. Olin jo valinnut aloitussitaatin tähän juttuun, kun huomasin että Kirjavan kammarin Karoliina oli valinnut saman katkelman! Yritin etsiä jonkun muun sitaatin tähän alkuun, mutta en vain löytänyt sopivampaa. Koettakaa kestää ;)

P.P.S. Karoliina myös esitteli monta ulkomaista kantta kirjalle, joten ängen omaani vain kaksi. Käykää Karoliinan luona jos haluatte nähdä lisää :)

Elo kuvissa: Ole luonani aina

"We all complete. Maybe none of us really understand what we've lived through, or feel we've had enough time." -Kathy-

Ole luonani aina (Never let me go)

Ohjaus: Mark Romanek

DNA Films & Film4, 2010

Perustuu Kazuo Ishiguron samannimiseen romaaniin

Vuonna 1952 tehdään mullistava lääketieteellinen läpimurto, jonka ansiosta elintenluovuttajista ei enää ole pulaa. Vuonna 1978 erään sisäoppilaitoksen oppilaat saavat tietää, että heidän elämänsä tehtävä on luovuttaa elimiään sairaille. Yksi näistä lapsista on Kathy (Carey Mulligan), josta tulee elokuvan aikuinen kertoja. Elintenluovuttajista työkseen huolehtiva Kathy muistelee nuoruusvuosiaan parhaan ystävänsä Ruthin (Keira Knightley) ja ensirakkautensa Tommyn kanssa. Kun kolmikko kohtaa vuosien jälkeen, he saavat tilaisuuden hyvittää nuoruuden virheet - ellei ole jo liian myöhäistä.

Tarinautti lokikirjaan: Katsoin tämän elokuvan kahden miehenturjakkeen kanssa. Toinen miehistä nukahti kesken kaiken. Se joka pysyi hereillä loppuun asti, kehui elokuvan kattoon. Tämä kertookin elokuvasta jo paljon. Tapahtumat eivät vyöry, vaan solisevat ohi, tunnelma on jotenkin utuinen, tarina kulkee eteenpäin lyhyinä episodeina, Kathyn muistellessa menneitä vuosia. Jos on väsynyt (kuten mieheni oli) tai muuten pitää toimintaräiskeestä, en ehkä suosittele. Jos taas viihdyt hitaasti ihon alle ryömivän haikean draaman parissa (tai pidät Keira Knightleystä kuten veljeni ;)), tämä elokuva on sinua varten.

Entä itse? Pidinkö? En ole mikään haikean draaman suurkuluttaja - mutta tästä leffasta pidin! Tunnelma elokuvassa on todella omanlaisensa, hyytävä ja silti hyvin kaunis. Jos tämä elokuva olisi säätila, se olisi sumuinen syysaamu, kun aurinko siilautuu usvan läpi... no menipä runolliseksi, mutta menköön! ;)

Näyttelijävalinnoista sananen: Carey Mulligan oli Kathyna aivan ihana! Andrew Garfieldin Tommy ensin ärsytti, mutta lopulta vakuuttavaa roolityötä ei voinut vastustaa. Keira Knightley näytteli hyvin, mutta jostain syystä hänen olemuksensa ei ehkä  kuitenkaan ollut ihan oikea... en osaa sanoa miksi. Lapsinäyttelijät hoitivat tonttinsa hyvin. Hailshamin sisäoppilaitoksen omalaatuinen maailma tuli heidän kauttaan todella liki. (Olivat muuten onnistuneet löytämään lapsinäyttelijät, joiden näköisyys aikuisversioihin on ilmeinen! Etenkin tytöt ovat kuin ilmetyt Keira ja Carey.)

It had never occurred to me that our lives, which had been so closely interwoven, could unravel with such speed. If I'd known, maybe I'd have kept tighter hold of them and not let unseen tides pull us apart.

Koska en ole lukenut Ishiguron kirjaa, en osaa sanoa tekeekö elokuva oikeutta  sille. Blogikeskusteluista olen ollut päättelevinäni, että kirjassa "kolmiodraama" ei ole yhtä keskiössä kuin tässä. Yleensä en jaksa lukea kirjoja, joista tehdyn leffan olen jo nähnyt, mutta tätä katsoessa kävikin päinvastoin: heräsi halu lukea kirja!

Summa summarum: Synkänkaunis dystopia, riipaiseva draama Kazuo Ishiguron palkitun romaanin pohjalta.

Helakisa & Haiko: Tuuliin tähystäjä

Huomattiin että koulukirjojen kirjaimet ja numerot olivat karanneet sivuiltaan ja kasvaneet rannoille kukkaniityiksi: oli punaisia kymppikukkasia, keltaisia nelosnokkosia, vihreitä ii-heiniä ja oo-lehdyköitä.

Kaarina Helakisa: Tuuliin tähystäjä

Kuvitus: Nina Haiko

Lasten Keskus 2012

Tuuliin tähystäjä asuu sinisessä tornissaan ja tähystää tuulia: sinisiä tuulia ja punaisia ja pyöreitä ja subtrooppisia ja avaruustuulia. Hänellä on pitkä, tuulessa liepottava parta, eikä hän milloinkaan naura.

Vuosikaudet hän tutkii tuulten salaisuuksia, ja eräänä päivänä hän avaa torninsa oven ja lähtee. Kaupunkilaiset jo aavistavat, että pian alkaa tapahtua kummia, ja oikeassa ovat: pian kaupungissa alkavat puhaltaa outoakin oudommat tuulet...

Tarinautti lokikirjaan: Kaarina Helakisan klassikkosatu on saanut uuden, satumaisen ulkomuodon kuvittaja Nina Haikon käsissä. Ja millaisissa käsissä! Kuvitus on kiehtovaa, kaunista, sadunomaista ja paikoin pikkutarkkaakin sekatekniikkaa. Aivan lumoavaa. Helakisan hieno satu on ansainnut juuri näin komeat kuvat.

Koulun jälkeen katti vei kaikki halukkaat kaupungin torille. Seitsemän torikyyhkystä valjastettiin jäätelökärrien eteen, lapset nousivat kyytiin ja rattaat lähtivät huimaan lentoon.

Summa summarum: Hieno kotimainen lastenkirja, jonka jaksaa aikuinenkin lukea yhä uudestaan ja uudestaan. Suosittelen ja kehun!

P.S. Jos haluatte lukea ja nähdä lisää, klikatkaa ihmeessä itsenne lastenkirjahyllyyn! Siellä mm. voitte lukea enemmän juonesta ja ihailla kuvitusta.

Markus Zusak: Kirjavaras

 

Palattuaan kellariin hän kertoi.

"Taivas on tänään sininen, Max, ja siellä on iso pitkä pilvi ja se on venynyt köyden näköiseksi. Sen päässä aurinko on kuin keltainen reikä..."

Sillä hetkellä Max ymmärsi, että vain lapsi saattoi antaa hänelle sellaisen säätiedotuksen. Hän maalasi seinään pitkän, tiukoille solmuille vedetyn köyden, ja sen päähän pisaroita tippuvan keltaisen auringon, aivan kuin sinne olisi voinut sukeltaa suoraan sisään. Köysimäisen pilven päälle hän piirsi kaksi hahmoa - laihan tytön ja riutuneen juutalaisen - jotka kävelivät kädet tasapainon vuoksi levällään kohti pisaroivaa aurinkoa. Kuvan alle hän kirjoitti seuraavan lauseen.

               *** MAX VANDENBURGIN***

               SEINÄÄN KIRJOITTAMAT SANAT

                    Oli maanantai, ja he kävelivät

                          nuoralla aurinkoon.

Markus Zusak: Kirjavaras

Alkuteos: The Book Thief, 2005

Saksassa riehuu toinen maailmansota. Kirjan minäkertojalla, kuolemalla, on kiire. Mutta vaikka hänellä on satojentuhansien ihmisten sielut poimittavanaan, hän kiireidensä keskellä pysähtyy tarkastelemaan nuorta tyttöä, jonka pikkuveljeä hän on tullut hakemaan. Kuolema näkee, kuinka tyttö varastaa ensimmäisen kirjansa, hankeen pudonneen haudankaivajan oppaan. Tästä alkaa tytön, Lieselin tarina, jonka kuolema meille kertoo. 

Liesel varttuu kasvattivanhempiensa, Hans ja Rosa Hubermannin, luona saksalaisessa pikkukaupungissa, opettelee lukemaan ja varastaa lisää luettavaa aina tilaisuuden tullen. Hubermannien, maman ja papan, lisäksi Lieselin elämän tärkeitä ihmisiä ovat naapurinpoika Rudy - ja Max, juutalainen jota Hubermannit kellarissaan piilottelevat ja jolle Liesel lukee ääneen. Sodan kuluessa Kuolema kulkee monta kertaa Lieselin läheltä, ja julmaksi syytetty viikatemieskin liikuttuu syvästi tytön, kirjavarkaan, tarinan äärellä...

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja tuli luettavakseni Ota riski ja rakastu kirjaan-haasteen myötä: Villasukka kirjahyllyssä oli sitä mieltä, että tämä kirja kannattaa lukea. Ja minähän tein työtä käskettyä. 

Myönnettäköön, että alussa ärsytti ja kovasti. En ole kovin suuri makaaberin huumorin ystävä, ja Kuoleman harrastamat "tietoiskut" häiritsivät tarinaan uppoutumista. Ärsyynnyin myös spoilereista: onko pakko heti kättelyssä kertoa ketkä kuolevat, ja ketkä jäävät henkiin? Mutta sitä mukaa kun kirja eteni, tarina imaisi ja vei. 

Vaikka aihe oli raskas, kirjan lukeminen ei ollut. Tykkäsin hirveästi kirjan henkilöistä, varsinkin Rosasta ja Hansista, jotka olivat niin ihastuttavia persoonia että heitä on nyt jo ikävä! Lieselin ja Rudyn orastava rakkaus oli tuoreesti ja oivaltavasti kuvattu, ja Maxin kautta saatiin juutalainen näkökulma vahvasti tarinaan mukaan. Kuolema oli "henkilöistä" se, joka minua eniten tökki. Mutta lopulta oli pakko antaa periksi: Zusak tietää, mitä ja miksi tekee. Kuoleman käyttö kertojana ei sittenkään ollut kikkailua joksi sitä ensin luulin, vaan viikatemies on loppujen lopuksi juuri oikea kertoja tähän tarinaan.

Ihmisen sydän ei ole samanlainen kuin minun. Ihmissydän on viiva, kun taas minun on ympyrä, ja minulla on loputon kyky olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Siitä seuraa, että näen aina ihmisiä parhaimmillaan ja huonoimmillaan. Näen heidän rumuutensa ja kauneutensa ja mietin, kuinka sama olento voi olla molempia.

Rakastuinko kirjaan? En ihan. Kannattiko lukea? Ehdottomasti! Kiitos ja kumarrus Villasukalle hyvin heitetystä haasteesta :)

Summa summarum: Kaunis ja mustalla huumorilla maustettu lukuromaani hyvistä ihmisistä pahoina aikoina.

P.S. Taas on pakko pitää pieni kansigallup: mitäs tuumaatte ylläolevista kansista? Jos olette lukeneet Kirjavarkaan, mikä kansista mielestänne sopii sille parhaiten? Jos ette ole lukeneet kirjaa, mitä kantta katsellessa mielenkiintonne heräilee? Itse tykkään ehkä eniten tuosta toiseksi viimeisestä, jossa tyttö lukee pommikoneen varjossa... varmimmin lukematta jäisi kirja, jonka kannessa komeilee tuo kauhuleffasta karannut nalle! ;)

Seija Vilen: Pohjan akka

Tulevat sittenkin vettä pitkin. Kuin oma pikku jumalanpoikansa kulkevat laineilla, lipuvat. Vetävät vainopurren maihin, tervarintaisen laivan viskaavat minun marjamättäilleni. Nyt siellä ei enää ikinä kasva puolukka, ei mustikka. He raiskaavat maan ja sylkevät päälle. Astuvat rautaisilla saapppaillaan pienten varpujen hengen halki ja höyryävät kuumaa ilmaa kuin oriit ruosteenkarvaiset. Kiljuvat kaulat ojossa tulevat, miekat tanassa, saapuvat Sammon katsantaan. 

Seija Vilén: Pohjan akka.
Avain, 2012

Kuka on Louhi, tuo vanhus joka istuu dementiakodissa pyörätuoliin kahlittuna? Myyttinen Pohjan akka, Sariolan emäntä, kammottu noita. Nainen, anoppi, äiti.

Louhi elää nykyaikaa, mutta on läsnä menneessä, maineikkaiden tarujen ajassa. Hänen kauttaan aukeaa huikea näköala ammoisiin, Kalevalan sankarit heräävät eloon: Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Kyllikki, Aino ja Louhen oma tytär, mustakulmainen PohjanTytti...
Tarinat ja hahmot ovat tuttuja, mutta Louhen kertomina ne laskeutuvat toisille tasoille - nimenomaan laskeutuvat: syntyihin, vetten syvyyksiin, alisiin, salaisiin. Louhi on muistisairas, mutta hän muistaa, hän tietää ja muistaa! Hän on mahtava ja pelätty Pohjan noita, vaikka häntä välillä häiritäänkin kun hoitaja käyttää vessassa, tai pelataan presidenttimuistipeliä, tai vävypoika piipahtaa käymään. Vävypoika, Ilkka, pakkaa kalaa tehtaalla mutta tahtoo kirjailijaksi. Hän etsii sanoja, taikoja pääskysen päälaelta, joutsenparven jonosta ja hanhilauman harteilta. Ja hän on valinnut kirjansa aiheeksi Louhen, tai oikeastaan hoivakodin arjen. Mutta kun sanat pääsevät esiin, ei niitä käy kahlitseminen, ja tarina alkaa muovautua toisin kuin tarkoitus oli.

Pohjan akan monitasoisen tarinan ytimessä on naiseus, naisten kohtalot ja naisen voima. Nainen loi maailman ja pitää sitä yllä, hoivaa ja kasvattaa, menee vaikka manalle lapsensa perässä ja haravoi poikansa pirstaleet tuonelan joesta. Mutta miehet eivät siihen tyydy, he tahtovat ottaa ja omistaa.
Ennen Louhi oli ylpeä kuningatar, nyt miehet ovat vieneet kaiken: hänen voimansa, aarteensa, tarinansa. Takovat siitä mitä tahtovat, ja menevät soitellen sotiin. Louhi on vahva ja kestää, lintu on lintu ylpeästi. Mutta kaikki eivät kestä.

Lopulta voimat loppuivat. Allin lapsella ei ollut äitiä auttajaksi. Pimeällä tyttö livahti metsään. Kolmantena päivänä saavutti meren. Minä olin rannassa, mutten tunnistanut häntä. Katsoin vain, miten hän liittyi niemen päässä istuviin vedenneitoihin. Jo neljäs tänä vuonna. Yksi toisensa jälkeen he heittävät kehonsa ja uivat vitsan varvuiksi kallion kupeeseen. Viskaavat paitansa pajulle, hameensa haavan oksalle. Kaikki käy liian nopeasti, jotta sinne ehtisi hätiin. Ja kuitenkin liian hitaasti, kun ajattelee kesän pituutta. Sen pitkiä, valoisia öitä.

Tarinautti lokirjaan: Pohjan akka on hieno ja vaikea kirja. Vaikea se on siksi, että lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta,  kokonaisuus on itse raavittava kasaan. Minullakin meni monta kertaa Pertit ja Ilkat sekaisin. (Hassua sinänsä, että nykyajan kuvioissa oli vaikeampi pysyä kärryillä kuin Kalevan tapahtumissa.) Hieno se on monesta syystä, joista ensin on mainittava kieli! Vilén käyttää hienosti Kalevalan värssyjä ja kehrää sekaan omiaan, niin taitavasti että eroa ei huomaa. Tarina sinänsä on synkkä ja raadollinenkin, mutta voi miten Vilén sen kertoo! Hienoimmillaan kirja on kuvatessaan Louhta. Nykypäivän tapahtumat väkisinkin kalpenivat maineikkaan menneisyyden rinnalla, ja Ilkan tilityksiä lukiessa kerkesin moneen otteeseen kyllästyä perin pohjin ;) Keskenkään kirjaa en kuitenkaan missään nimessä voinut jättää, niin vahva oli Pohjan akan imu. Puolivälin paikkeilla se tiivistyi entisestään, niin että kirja oli luettava yhdellä istumalla loppuun.

Ikääntyneen Louhen kuvaus on vaikuttavaa. Erityisen paljon pidin siitä, että nykyajasta kerrotaan imperfektissä ja menneisyydestä preesensissä. Vilén muistuttaa  kauniisti ihmisen syvimmästä toiveesta, kuulluksi tulemisen tarpeen. Ota minut huomioon ole tässä älä liiku, silitä suonia kämmenellä. Istu vain hiljaa ja kuuntele, kun taivaanvuohi laulaa vaivaiskoivun vierellä.  

Kun luin viimeisen sivun, jäin vähäksi aikaa tyhmänä tuijottamaan takakantta. Pikkuhiljaa palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Oikeastaan vasta nyt, tätä kirjoittaessa, alan ymmärtää miten tarinan monet tasot lomittuvat toisiinsa. Tämä on ehdottomasti niitä kirjoja, jotka kannattaisi lukea toistamiseen - niin paljon jäi oivaltamatta, lankoja solmimatta vielä...

Summa summarum: Syvällä metsän varjossa on kypsän naisen kohtu, josta nousee Pohjan taika.

P.S. Pieni vinkki niille, joilla on "äidit ja tyttäret"-haaste vaiheessa: tämä kirja on loistava valinta siihen!

Kesäkuun kirjasato

Huh, mikä lukukuu! Harvoin olen lukenut näin paljon ja näin hyvää. Enpäs siis jorise joutavia, vaan menenitse asiaan. Kesäkuinen kirjasaaliini oli tämä:


Tony Hawks: Round Ireland with a fridge
Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko
Tuulia Aho: Urpukas
Petja Lähde: Poika
Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty
Katja Kaukonen: Odelma
Brita Polttila: Keskellä päivää minä näin yön
Juan Diaz Canales: Blacksad - Valkoinen valtakunta
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
Alf Kjetil Walgermo: Mitt bankande hjarte
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Johanna Venho: Syntysanat
Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan
Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Luettuja kirjoja: 16
Kotimaisia: 8
Euroopan ulkopuolelta: 1
Naiskirjailijoita: 9
Muuta: Tässä kuussa tuli luettua monipuolisesti ja paljon. Ota riski ja rakastu-haaste sai minut pitkästä aikaa sarjakuvan pariin, lisäksi luin runoutta ja mursin mukavuusalueeni rajoja tarttumalla dekkariin - viime kerrasta onkin varmasti yli 10 vuotta! Erityistä tässä kuussa oli myös vieraskielisten osuus: kaksi kirjaa norjaksi ja yksi enkuksi. Haasterintamalla sain 5 ikkunaa auki Eurooppaan, ja otin yhden riskin.

Kuten jo paljastin, kesäkuuni kirjasato oli ihan huikean hieno! TOP 3:sta putosi rytinällä monta kirjaa, jotka melkein missä tahansa muussa kuussa olisivat tosissaan taistelleet Elmasta. Ja näistä kaikista ihanuuksista pitäisi valita vain yksi Elma-pystin saajaksi. Huh!

Tai no, itse asiassa valinta on tässä kuussa helppo. Mutta koska taso oli tällä kertaa niin kova, otan vapauden valita kaksi perintöprinsessaa: Katja Kaukosen Odelma ja Johanna Venhon Syntysanat. (Onneksi en joutunut valitsemaan näiden kahden välillä, en todellakaan tiedä mitä olisin tehnyt!) 
Ja sitten voittajaan, joka erottui edukseen jopa näin tasokkaassa joukossa. Tämä tuskin on yllätys kellekään... Kesäkuun 2012 Elma-palkinto, mine damer og herrer:

Gaute Heivoll: Før jeg brenner ned

Koska tätä voittoa tuskin tarvitsee perustella kaikkien blogihehkutusten jälkeen, siirryn suoraan Ilona-pystiin, jonka ansaitsee kaunein kansi. Tässäkin sarjassa oli monta hienoa ehdokasta, ja valinta oli varsin kiperä. Mutta löytyihän se voittaja hetken pähkimisen jälkeen. Kesäkuun 2012 Ilona näyttää tältä:

Katja Kaukonen: Odelma

Vielä tässä kuussa ehdin nauttia hyvien kirjojen paljosta. Elokuussa kaikki muuttuu, kun palaan pitkästä aikaa työssäkäyväksi ihmiseksi kotiäitivuosien jälkeen. Kirjahyllyni notkuukin toinen toistaan kutkuttavampia kirjahelmiä... stay tuned!

Heleän helmeilevää heinäkuuta kaikille, toivoo ja toivottaa tarinautti Elma Ilona