Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Me joimme kuusi litraa pontikkaa ja kaksi ämpärillistä juhannuskahvia. Sen jälkeen minä sanoin: Ei taida olla liiemmälti niitä luotsaamisia vai.

Ei kai niin, ei kai niin, hän sanoi.

Sitten minä en saanut häntä enää pysymään.

Surullista, kun ne alkavat sumentua ja häipyvät.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Alkuteos: Bildhuggarens dotter, 1992

Kuvanveistäjän tytär kertoo lapsuudesta, sellaisena kuin eräs lahjakas ja omapäinen lapsi sen koki.

19 omaelämäkerrallista tarinaa vie lukijan muumien luojan lapsuuteen, maagiseen maailmaan, joka on  kodikas ja turvallinen, salaperäinen ja outo. Aivan kuten Vaarallisen matkan Sannalla, kuvanveistäjän tyttärellä tuntuu olevan loihditut silmälasit, joitten läpi tutut ja rakkaat asiat näyttävät tumman, jännittävän puolensa. Välikön räsymaton alla ryömii jokin nimetön kauhea, hiiliröykkiöstä löytynyt hopeinen kivi hajoaa tomuksi ja illan tullen iso harmaa käsi kurkottaa Venäläistä kirkkoa kohti... 

Mutta vaikka vaaroja on paljon ja ne ovat suuria, sitä kirkkaampana loistaa kaikki kaunis ja hyvä: äidin ihmeelliset hiukset; isän pyhät kipsinaiset; Anna jota on ihana katsella ja Fanny joka saa lauantaisin lämmittää saunan;  merenlahtia joissa ei asu ketään; kauniita sanoja kuten katastrofaalinen; ja öitä joina kaikki kynttilät sammuvat kaiteella ja steariinia valuu alas salongin sohvaan.

Tarinautti lokikirjaan: Tätä kirjaa oli kauhean ihana lukea! Kauhean, sillä Janssonin piirtämä lapsuus on kaikkea muuta kuin herttainen, läsnä on koko tunteiden kirjo vihasta mustasukkaisuuteen ja ylimielisyydestä häpeään. Silti kirja on ennen kaikkea ihana. Tove Jansson tavoittaa lapsuuden ytimen pelkoineen ja iloineen. Jos pitää muumeista ja rakastaa kesäkirjaa, tuskin voi olla pitämättä tästä. Monin paikoin kirja aivan huokuu muumeista tuttua vinksahtanutta viisautta: 

Aamulla on tärkeää ettei ruveta liian selvästi siivoamaan. Jos päästää sisään apeaa raitista ilmaa, siitä voi vilustua tai masentua kuka tahansa. 

Ihanaa tässä kirjassa ovat myös sen tapahtumapaikat. Talvella ollaan kaupunkikodissa ja pelätään luistinrataa, kesällä mennään saareen ja pelätään merta. Suosikkitarinani tuppasivat kertomaan kesistä. Eikä kai ihme: rakastuin aikoinaan Kesäkirjaan, ja tässä on paljon samaa. 

Sitten olimme taas kuten tavallisesti, makasimme kultasateen juurella ja kuiskuttelimme Jumalasta. Ukki kuljeskeli ympäri ja sai kaiken kasvamaan ja enkeli asui edelleen kivikkopuutarhassa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Summa summarum: Kello on neljä aamulla ja minä olen pelastanut talteen kolme tärkeää tuntia  jotka voi laskea ylimääräisiksi. Hiuksianostattavan hieno "muistelmateos" ja valloittava kuvaus lapsuuden ihanuudesta ja vaaroista.