Hélène Grémillon: Uskottuni

Me juoksimme metroasemalle, tuo juoksu on piirtynyt elävästi mieleeni. Juostessamme vilkaisimme aina välillä toisiimme. Ja kun sitten istuimme hengästyksestä punaisina metron penkillä, purskahdimme pakostakin hillittömään, sopimattomaan nauruun, niin kuin ennen lapsena, kun olimme vielä olleet "erottamattomat", kuten isä sanoi, kuin ne lintuparit, jotka aina myydään yhdessä, koska ne muuten kuolisivat.

Hélène Grémillon: Uskottuni
Otava 2012
Alkuteos: Le confident

Tarina alkaa Pariisissa vuonna 1975. Ensimmäistä lastaan odottava Camille, joka on hiljattain menettänyt äitinsä, alkaa saada omituista postia tiistaisin. Salaperäisen Louisin lähettämät kirjeet kertovat tarinaa, jonka kustannustoimittajana työskentelevä Camille ensin luulee jonkin huomiohakuisen kirjailijan kynäilemäksi. Mutta pikku hiljaa hänelle alkaa selvitä, mistä on kysymys: talvisodan aikana tapahtui jotakin, joka ei enää tahdo pysyä unohduksissa. Salaisuuksien on aika selvitä, vaikka se kipeää tekeekin.

Tarinautti lokikirjaan:  Tätä on kehuttu blogeissa paljon, joten halusin lukea sen minäkin. En oikeastaan voi sanoa, että petyin, vaikka pidinkin sen lukemisesta vähemmän kuin olin luullut. Raadolliset ihmissuhdekuvaukset eivät ole minun leipälajini, ja kun kirja alkoi profiloitua murhenäytelmän anatomiaksi, melkein jätin leikin kesken. Onneksi kuitenkin jatkoin loppuun asti: kirja onnistui vielä aivan lopussakin yllättämään tavalla, joka palkitsi lukijan ja toi lukukokemukseen uuden, lyyrisen ulottuvuuden. Kirjaan oli myös sironnut muutamia kultajyviä, jotka jäävät mieleen varmasti pitemmäksi aikaa kuin itse kirja.

Äidillä oli vähän leninkejä, olisi pitänyt nähdä, mitä puuttui. Mutta avatessani keikkuvan vaatekaapin huomasin, etten enää tunnistanut äidin vaatteita. Että olin kauan sitten lakannut kiinnittävämästä huomiota siihen, mitä nyt sanoin rakastavani kaikesta sydämestäni. Ei elämää voi moittia, jos se vie jotain mitä on lakannut katsomasta.

Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko periranskalainen, mikä joskus on minulle plussa ja joskus miinus. Tällä kertaa se oli vähän molempia. En ihastunut, mutta jälkimaku paranee koko ajan. Jos antaisin tähtiä, tämä saisi kolme ja puoli.

Summa summarum: Vahva lukuromaani epätoivoisen toivon tylsistyttävästä syöksykierteestä, rakkaudesta ja salaisuuksien pitkästä varjosta.

P.S. Olin jo valinnut aloitussitaatin tähän juttuun, kun huomasin että Kirjavan kammarin Karoliina oli valinnut saman katkelman! Yritin etsiä jonkun muun sitaatin tähän alkuun, mutta en vain löytänyt sopivampaa. Koettakaa kestää ;)

P.P.S. Karoliina myös esitteli monta ulkomaista kantta kirjalle, joten ängen omaani vain kaksi. Käykää Karoliinan luona jos haluatte nähdä lisää :)