Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

Lentomuurahaisia. Äkkiarvamatta, yllättäen, ilma alkoi täyttyä lentomuurahaisista, kun ne ryömivät esiin salaisista tunneleistaan sateen pehmentämän maan alta, nousivat yläilmoihin pörräävillä siivillään ja laskeutuivat taas alas. Se oli tuttu näky sateen jälkeen, niitä näkyjä, jotka veivät takaisin lapsuuteen, muistoihin siitä, miten niitä lapsena ajettiin takaa, kahmittiin ilmasta ja syötiin niiden rapeuden ja maapähkinävoita muistuttavan maun vuoksi.

"Mene pyydystämään niitä", hän sanoi apulaiselle.

Apulainen ojensi hänelle kiintoavaimen, jota oli pitänyt kädessään, ja ryntäsi ulos viimeisten sadepisaroiden sekaan jahtaamaan muurahaisia; hän oli pieni poika jälleen. Hän sai muutaman helposti kiinni ja riipi niiltä siivet ennen kuin työnsi ne suuhunsa. Hänen yläpuolellaan oli muita, nälkäisempiä saalistajia: parvi pääskysiä oli ilmestynyt korjaamon taivaalla kuin tyhjästä ja syöksähteli nyt lentävän juhla-ateriansa kimpussa. Apulainen kohotti katseensa lintujen suuntaan ja hymyili, ja Mma Ramotswe vastasi hänen hymyynsä. Mitä väliä sillä on, jos toimitilat jäävät välillä vahtimatta, jos ihmiset eivät aina ole sellaisia kuin me haluaisimme heidän olevan; me tarvitsemme joskus aikaa ihan vain ollaksemme ihmisiä, nauttiaksemme jostakin tällaisesta: poika juoksee muurahaisten perässä, kuiva maa saa viimein juotavaa, lintuja taivaalla, sateenkaari. 

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla

Otava 2010

Alkuteos: The Miracle at Speedy Motors, 2008

Naisten etsivätoimisto Nro 1 on ratkonut pieniä mysteereitä suurella sydämellä jo kahdeksan kirjan verran. Pieniä ihmeitä autokorjaamolla on kirjasarjan yhdeksäs, itsenäinen jatko-osa kahdeksalle muulle. Botswanan parhaassa tai ainakin sympaattisimmassa etsivätoimistossa arki jatkuu teetä juoden ja elämän menoa mietiskellen, kunnes jotain ennenkuulumatonta tapahtuu: Mma Ramotswe alkaa saada uhkauskirjeitä! Kuka onkaan ystävä, kuka vihollinen? Huolta riittää myös perherintamalla, ja kaiken huipuksi rakas vanha autonrämäkin alkaa vaikuttaa vakavasti sairaalta. Helppoa ei ole Mma Makutsillakaan, jonka nuukailevaan elämään kihlaus tuo uusia tuulia. 

Haasteista huolimatta elämä jatkuu, niin kuin sen on tapana tehdä. Sadekausi saapuu Botswanaan, ja kaikkihan tietävät että Botswanassa sade on asioista tärkein. Töitäkin tulee: etsivätoimisto saa asiakkaakseen naisen, joka toivoo löytävänsä sukulaisen edesmenneen äitinsä tilalle. Kaikkihan me olemme toistemme huostassa, toteaa Mma Ramotswe ja ryhtyy töihin.

Hän ei ollut halunnut olla lapsille äiti, koska hän oli ollut äiti kerran, kauan sitten, eikä ollut sitä enää. Mutta oli ollut väärin, oli ollut niin väärin ajatella sillä tavalla. Totta kai hän oli äiti. Me kaikki voimme olla äitejä, aivan kaikki; jopa mies voi olla äiti joskus.

Tarinautti lokikirjaan: "Tulee hyvä mieli", hehkutti takakansi. Ja kerrankin pokkarinkansi puhui totta: olen jo pitkään haaveillut löytäväni jotain juuri tällaista! Tarina soljuu leppoisasti, huumori on lämmintä ja ihmiset toinen toistaan rakastettavampia aina laiskanluikurista apupoika Charliesta kipakkaan Mma Makutsiin. Paras kaikista on tietysti Mma Ramotswe itse - mainio, sydämellinen matroona jonka seurassa virkistyy ja viihtyy. Lyhyesti sanottuna: ihana ihminen! Ja kun Botswanassa sataa, ei lukijaakaan yhtäkkiä haittaa yhtään että Suomessa on syksy ja sadetta piisaa. 

Hän kohotti katseensa taivaalle. "Mma, nyt tulee sade. Vihdoin viimein se tulee."

Mma Ramotswe vilkaisi olkansa yli itäiselle taivaalle kerääntyneitä pilviä. Ne olivat paksuja ja violetteja, korkeiksi torneiksi kerrostuneita; niin äkillisiä ja niin tervetulleita. "Totta", Mma Ramotswe sanoi. "Se on oikein hyvä. Maa on hyvin janoinen."

Nyt kun minusta(kin) on leipoutunut Ramotswe-fani, en voi ymmärtää miksen lukenut näitä jo aikoja sitten. Vaikka oikeastaan on hyvä, etten lukenut: nythän minulla on edessäni koko sarja, juuri nyt kun näitä tarvitsen! Mma Ramotswellakaan ei aina ole helppoa, elämään kuuluu myös haasteita ja surua. Ja siksipä juuri Mman myönteisyys onkin niin vastustamatonta! Haluaisin hotkia heti koko sarjan, vaan enhän sitä tee - näitä pitää naukkailla kuin vuosikertaviiniä ja toivoa, että McCall Smith kirjoittaa vielä paljon lisää. Yleensä en pisteytä lukemaani, mutta tälle annan lajissaan täydet 5!

Summa summarum: Leppoisaa muttei pitkäveteistä, kepeää muttei pinnallista, hauskaa ja sopivan vakavaa.  Loistavaa ensiapua krooniseen stressioireyhtymään, kytevään kyynisyyteen ja yleismaailmalliseen angstiin. 

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nora (seisoo hetken paikallaan ikään kuin ajatuksiaan kooten, katsoo sitten kelloaan): Viisi. Seitsemän tuntia keskiyöhön. Sitten neljäkolmatta tuntia seuraavaan keskiyöhön. Silloin on tarantella tanssittu. Neljäkolmatta ja seitsemän? Yksineljättä tuntia elettävänä.

Helmer (oikealla ovella): Mutta minne pieni leivonen jäi? 

Nora (kiittää häntä vastaan käsivarret levällään): Tässä on leivonen!

Henrik Ibsen: Nukkekoti

WSOY 1999, suomentanut Eino Palola

Alkuteos: Et dukkehjem, 1879

Nora ja Torvald Helmer ovat olleet aviossa kahdeksan vuotta. Rahahuolet ovat viimeinkin hellittäneet, kun Torvald on nimitetty osakepankin johtajaksi. Joulu on tulossa ja Nora nauttii sydämensä kyllyydestä uudesta vakavaraisesta elämästään: laittaa joulua lapsille ja heittäytyy suloiseen törsäilyyn.

Kesken iloisten jouluvalmisteluiden Noran vanha ystävä, Kristiina Linde, tupsahtaa yllättäen kylään.  Leskeksi jäänyt Kristiina kertoo Noralle ahdingostaan, ja Nora lupautuu auttamaan. Mutta auttaessaan ystäväänsä hän tulee astuneeksi väärille varpaille, ja pian joulurauha on tiessään; käy näet ilmi ettei Nora olekaan se nuhteeton nukkevaimo, jona Torvald on häntä tottunut pitämään.

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen voin olla käsittämättömän ennakkoluuloinen. Ibsenin Nukkekodista olin jokseenkin varma sen olevan ankea ja tylsä. Kun sitten Katja taannoin kannusti lukemaan huonoja kirjoja, päätin haastaa itseni kyllästymään kuoliaaksi ja samalla hypätä lavalle Linnean mukana. 

Lavalle hyppäys onnistui hyvin, huonon kirjan kanssa meni mönkään: en löytänytkään pölyistä klassikkoa, vaan älykkään ja vaikuttavan kirjan. Näytelmä ei ollut ankea, eikä pätkääkään tylsä. Päinvastoin: ahmin sen kuin trillerin, vaikka välillä olikin pakko jäädä ihailemaan Ibsenin taidokasta dialogia. Ei ihme, että Nukkekoti jaksaa innostaa teatterintekijöitä vielä tänäänkin. 1879 ilmestynyt näytelmä ei vanhene, sillä sen esittämiin kysymyksiin ei ole tänä päivänäkään löydetty helppoa vastausta. Noran ratkaisu ravistaa myös modernia lukijaa: mikä lopulta on naiseuden arvo? Ja mikä naisen velvollisuuksista on kaikkein pyhin? 

Helmer: Tahtoisin iloisesti tehdä työtä yötä ja päivää vuoksesi, Nora, - kantaa surua ja kaipausta sinun takiasi. Mutta kukaan ei uhraa kunniaansa rakastamansa puolesta.

Nora: Sen ovat sadattuhannet naiset tehneet.

Helmer: Ah, sinähän ajattelet ja puhut kuin ymmärtämätön lapsi.

Summa summarum: En, en ymmärrä. Mutta nyt otan selvän siitä. Nyt koetan päästä perille, kumpi on oikeassa, yhteiskunta vai minä. Hieno näytelmä, jota suosittelen lämpimästi kaikille.

Nukkekotiin on ihastunut myös Karoliina. Morre puolestaan ihmetteli tohtori Rankin roolia näytelmässä. Hanna kiitti näytelmän helppolukuisuutta ja jäi miettimään, miten Noralle mahtoi lopulta käydä.

Lopuksi muutama sananen näytelmistä yleisellä tasolla. Linnea toivoi, että haasteeseen osallistujat kertoisivat suhtestaan näytelmiin. Minun suhteestani saisi koko kronikan; oli vuosia, joina poistuin teatterilta harvoin. Noina vuosina näytelmätekstien lukeminen kuitenkin rajoittui kulloinkin tekeillä olevaan esitykseen: huvikseni en näytelmiä tuolloin lukenut. Nyt,kun en enää ehdi harrastaa teatteria muuten kuin istumalla katsomossa joskus, olen löytänyt näytelmäkirjallisuuden aivan uudella tavalla.

Taannoin hankittu näytelmien lukutaito oli alussa hivenen ruosteessa: luin liian nopeasti, en malttanut viipyä rivien välissä. Nyt, kun Linnean haasteen ansiosta olen päässyt takaisin vireeseen, sain Nukkekodista paljon irti. (En varmasti kaikkea; näytelmäthän on loppujen lopuksi luotu luettavaksi monenmonta kertaa, eikä hyvä näytelmä kyllästytä, vaan täyttyy sitä mukaa, kun siihen palaa.) Nukkekotiin palaan aivan varmasti, sekä tekstinä että myös valmiina näytelmänä, jos ja kun tilaisuus tulee.

Kynnys näytelmien lukemiseen lienee monella korkeampi kuin niiden katsomiseen. Miksi niitä sitten kannattaa lukea? Minä luen näytelmiä, koska niitä lukiessa saan itse olla dramaturgi ja koen samaa iloa kuin palapeliä kootessa! (Ja tietysti siksi, että jos ei lue näytelmiä, jää moni hieno tarina välistä.) Kiitos siis Linnealle hienosta haasteesta, joka sai minut tutustumaan uudelleen vanhaan, rakkaaseen ystävään. Vastaisuudessa aion pitää huolta, että aika ajoin kurkistan myös näytelmähyllyyn, kun kirjastossa seikkailen.

Satupäivä 18.10. Alakkonää satua?

Hyvää, sanoi tarinautti, satupäivää kaikille! Joka päivä on tietysti satupäivä perheessä, jossa on kolme alle kouluikäistä lasta. Mutta mikäs sen somempi tekosyy blogata lempiaiheestaan kuin valtakunnallinen teemapäivä :) Kävin siis tonkimassa lastemme kirjahyllyä ja poimin sieltä muutamia opuksia, jotka ansaitsevat paikan parrasvaloissa tänään.


     Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja
                  1. painos 1915

"Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotain, jota voisin heille lukea." Näin sai alkunsa Turjanlinnan satukirja, jonka pikku tarinoissa Ilmari Kianto kertoilee lapsilleen siitä erämaasta, johon kohtalo on heidät sijoittanut.

Turjanlinnassa sattuu ja tapahtuu. Lapset keittävät pöksyistään puuroa äidin puhasvesisaavissa, kesällä saadaan lentäviä hännystakkiherroja vierailulle, ja kevättalvella kun hanki kantaa, niin lähdetään porukalla metsään poimimaan punaisia poskia.

Mutta ei kaikki ole suloista ja herttaista edes saduissa. Turjanlinnassa on kätketty ikkuna, josta vain aikuiset saavat katsoa ulos. Lapset eivät edes tiedä, missä se kielletty akkuna onkaan, mutta sen he kyllä tietävät, että aina kun isä katsoo siitä pahasta ikkunasta ulos, hän alkaa huokailla ja äiti itkee. Ja yhtenä jouluna käykin niin, että joulupukki joutuu vatsatautiin eikä pääse tulemaan, vaan lähettää tuhman sotapukin tilalle. 

Tummista sävyistä huolimatta satujen tunnelma on lämmin. Kiannon kieli on viehättävää, sitä on ilo lukea.

Voi hirmuista vonkaa, mitä tuo tyttö meni! Ei näkynyt kuin lumitupru vain ja pienet kellot Kultakilinän kaulassa panivat yhtenä surinana että sirrrrr! ja sarvet keikkuivat ilmassa ja taivaan rannalla heilahti vielä tytön kinnas ja sitten näkyi vielä punakultahiippa horisontissa, vaan vähän päästä ei näkynyt kuin kärpäsen kokoinen musta pilkku valkealla ulapalla ja pian katosi sekin silmistä. Olipas siinä tyttöä, hih helkuti sentään! 

Sadut suorastaan tiukkuvat nostalgiaa ja hyväntuulista sanailua. Mielikuvituksen siivin voi vaikka lennättää Mirrin ja Hurtta Pystykorva Foxin syömään juustoa kuuhun. 

Mutta kun juusto loppui, niin - voi hirveä paikka: ei ollut minkä päällä enää seistä.

- Miau, kurnau? kysyi kissa.

- Hau-huut! Minä vastasin hermostuneesti. Meillä oli melkoinen hätä. Mutta Mirri se oli, joka keinon keksi.

   Aldous Huxley: The Crows Of Pearblossom, 1944
   Kuvitus: Sophie Blackall, 2011

Dystopiaklassikostaan Uljas uusi maailma tunnettu Aldous Huxley kirjoitti eläissään todistettavasti ainakin yhden sadun: The Crows Of Pearblossom syntyi joululahjaksi Huxleyn pojatyttärelle Olivialle vuonna 1944. 

Vinkeässä tarinassa kerrotaan ahneesta vanhasta käärmeestä, jonka suureen kitaan katoavat kaikki rouva Variksen munimat munat. 

When Mr. Crow came home that evening from Palmdale, where he worked as Assistant Manager in the drugstore, he found his wife looking very pale and haggard, pacing up and down the branch outside their nest.

Estääkseen vaimonsa sydäntä särkymästä herra Varis pyytää apua ystävältään vanhaherra Pöllöltä, ja yhdessä he laativat ovelan juonen, jonka avulla käärme saadaan satimeen.

Since that time, Mrs. Crow has successfully hatched out four families of seventeen children each. And she uses the snake as a clothesline on which to hang the little crows' diapers.

Sophie Blackallin kuvitus on hellyttävää: suurisilmäiset varikset ja hempeät pastellin sävyt. Tästä kirjasta tykkäsivät meillä kaikki.

  Oili Tanninen: Nunnu
  Otava 1965-1969

He ovat Hyvin Tärkeitä Henkilöitä. Heitä tarvitaan kaikkialla, sillä kaikki haluavat nukkua, herätä ja joskus vähän möksöttääkin. Siksi Nunnulla, Hopulla ja Möksöllä on aina kiire. Ja kiire heillä oli sinäkin päivänä, josta minä nyt kerron.

Nunnu nukuttaa, Hoppu hoputtaa ja Möksö mököttää. Yhdessä he huolehtivat tärkeistä asioista, kuten professori Prillin päivänokosista, neiti Ajan hammassärystä ja kenkusta hepsunkepsusta, joka on istua pyllähtänyt Möksön ikiomaan hattuun. Onneksi Hopun kaupasta löytyy melkein mitä vain, jos on millä maksaa - ja miksei olisi, valuuttana näet toimivat hullunkuriset ajatukset.

Hoppu oli hyvin ylpeä Hulihopperistaan. Se oli hänen uusin keksintönsä.

Löysin Nunnun vasta hiljattain, ja ällistyin, kuinka Tannisen koko tuotanto on voinut mennä minulta ohi!   Nunnusta ja hänen ystävistään ilmestyi 1960-luvulla kolme kirjaa: Nunnu, Nunnu lentää ja Nunnu putoaa. Nyt ne on saatu yksiin kansiin kaikkien retrosielujen iloksi. 

Tykästyin Nunnuihin jo kirjastossa veikeän, värikylläisen kuvituksen tähden. Kotona huomasin riemukseni, että tätä oli mukava lukea lapsille ääneen: tytöt hihittivät hepsunkepsuille, äiti neiti Ajalle. Minäkin tahdon oman kotihiippari Hetkisen! (En muuten ihmettele, että Nunnu on myös Japanissa suosittu.)

Monta muutakin satua haluaisin nostaa esiin, mutta kello on huolestuttavan paljon. Tyydyn siis tunkemaan tähän loppuun pienen kuvagallerian ja toivottamaan satumaista satupäivää kaikille!

Tänään on juuri oikea aika / muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika / että namusia sataa suuhun

     ~Kirsi Kunnas: Puupuu ja käpypoika ~

Sillä vaaroja riittää. Niiltä ei voi välttyä, jos täytyy pitää huolta omasta kuningaskunnasta. 

Vaara kun voi väijyä lähimmän kiven takana!

Mutta Mikko on rauhallinen. Hänellä on ikioma voimasäkki.

~Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on kuningas ~

- Mitä taloa? Mihin tarkoitukseen? alkoi reportteri kysellä. - Minä haluan tietää lukuja.

- Tästä tulee pieni talo, selitti krokotiili. - Viisi askelta leveä ja viisi askelta pitkä.

- Kuinka monta kerrosta?

- Yksi kerros.

- Merkitään muistiin, sanoi mies ja alkoi tuhertaa lehtiöönsä. (Kirahvi valaisi häntä lyhdyllään.)

~Eduard Uspenski: Krokotiili Gena ja hänen ystävänsä ~

P.S. Pakko kysyä: Mitkä ovat teidän suosikkisatujanne? Onko teillä satukirja-aarteita, jotka kulkevat perintönä perheessä?

TopTen-Tiistai: Rakas joulupukki....

Blogisurffailu rocks! Koskaan ei tiedä, mitä löytyi kun pitää hiirisormen herkkänä... Tänä aamuna satuin Satun kautta oikeaan kirjameemeilijän paratiisiin: The Broke And The Bookish-blogissa on ihania listoja vaikka millä mitalla. Ja minähän olen listahullu... täältä siis alkaa pestä! :D

Koska ihan kohta on joulu, ensimmäinen topten-listani on "Top Ten Books I hope Santa Brings", eli 10 kirjaa jotka toivon joulupukin tuovan. (Tiedetään tiedetään, että joulupukki tuskin tuo kymmentä kirjaa, hyvä jos edes yhden, mutta haaveiluhan ei maksa mitään.) Siis: Rakas joulupukki, tänä jouluna toivon lahjaksi näitä kirjoja:

1. Miina Savolainen: Maailman ihanin tyttö
2. Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja
3. Philippe Lechermeier: Kätketyt prinsessat
4. Matthew Brzezinski: Isaac's Army
5. A.S. Byatt: Lasten kirja
6. Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
7. Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta
8. Inari Krohn: Muusa kirjahyllyssä
9. Annica Wennström: Lapinkylä
10. Haruki Murakami: Norwegian Wood

Kuten näkyy, unelmieni paketeista paljastuisi aika kirjava kasa: something old, something new, something borrowed, something blue, paitsi että "borrowedin" voisi vaihtaa sanaan "used" :D

Mitä kirjoja te muut toivotte joulupukilta? Eihän sitä koskaan tiedä, josko oiva ukki (tai joku hänen tontuistaan) tarkkailee blogimaailmaa myös... ;)

Maailman ympäri, 2/3: Itäistä pituutta

Rakas blogiväki,

terveisiä täältä jostakin. Minulle kuuluu hyvää: lukumatkani etenee kuin siivillä. Juuri nyt olen Australiassa, siis puolivälissä asti. Olen kokenut monsuunin, joutunut syysmyrskyyn Japanissa, rakastunut majakanvartijaan ja illastanut kolmen michelin-tähden ravintolassa. Tästä on tulossa ikimuistoinen reissu!

Mutta kerrotaanpa tarkemmin. Viimeksihän kirjoitin Himalajalta, josta jatkoin Mumbain hälinään.

Näen vieläkin unta siitä paikasta. Jos astui pois perheemme tontin välittömästä suojasta, seisoi pahamaineisen Napean Sea Roadin hökkelikylän reunalla. Edessä siinteli katonpalameri huojuvien kimpilevytönöjen peittona, ja tönöjen lomassa risteili pahanhajuisia puroja. Hökkelikylästä kohosi hiilitulten ja mätänevän kaalin kitkerä lemu, ja samean ilman täyttivät kukonpoikien kiekuna, vuohien määkynä ja sementtiharkkoihin läiskyvä pykinpesun jytke. Siellä lapset ja aikuiset paskoivat kadulle.
Mutta meidän toisella puolellamme aukeni erilainen Intia. Maani kasvoi samaa tahtia kuin minäkin. Yläpuolellamme kohoava Malabar Hill täyttyi pian nostokurjista, kun vanhojen, portilla suljettujen huviloiden väliin nousi valkoisia tornitaloja nimeltä Miaramar ja Palm Beach. En tiedä, mistä ne oikein tulivat, mutta varakkaita tuntui äkkiä putkahtavan esiin kuin sieniä sateella. Joka puolella puhuttiin vain mintunraikkaista ohjelmistoinsinööreistä, sateenvarjonvalmistajista ja ties mistä muista. Miljonääreistä, joita oli aluksi sadoittain, sitten tuhansittain.

- Richard. C. Morais: Herkullinen elämä -

Ja voiko Intiasta puhuakaan mainitsematta Bollywoodia? Intialaisesta populäärikulttuurista valitsin maistiaiseksi tämän maailman suurimman elokuvasammon suoltaman tykityksen. (VAROITUS: Video on jokseenkin, hmm, energinen ja saattaa laukaista epileptisen kohtauksen. Ettäs tiedätte nyt sitten senkin.)

Intiasta jatkoin Kambodzaan. Punaisten khmerien hirmutöistä selvinneiden tarinat järkyttivät - mutta se ei ollut ainoa tarina, jonka heiltä kuulin: kauhujen alta löysin kiehtovan, tarinoista rikkaan kulttuurin, josta en tätä ennen ole tiennyt juuri mitään.

If you pay close enough attention, I thought, you know you are never alone. There's always someone or something watching you. Tevodas, it was clear to me know, were not celestial beings at all but earthly things, beautiful things I saw every day, and what made them beautiful was precisely that they were momentary, just a glimpse here and there before vanishing again.

I looked for the dragonfly but saw instead abutterfly with similar coloring - with black-and-yellow wings - flitting over Papa's head. Another god, another guise. Even the tiniest creature was capable of transformation.

Koska tanssi on ikivanha taidemuoto, josta voi nauttia kieli-ja kulttuurimuurien yli, pistänpä pikkuisen tanssia tyrkylle: tässä Kambodzan kansallisbaletin näkemys apinajumala Hanumanin ja merenneitokuningatar Suvannamachan rakkaudesta. 

The Reamkea is the Khmer version of the Sanskrit epic, the Ramayana. The figure of Suvannamaccha is popular in Thai folklore and is represented on small cloth streamers or framed pictures that are hung as luck bringing charms in shops and houses throughout Cambodia and Thailand.

Ja sitten Japaniin. Kirjamatkoissa on sekin hyvä puoli, että saa samalla reissulla nauttia sekä syksyn että kevään!

Helmenmusta yö 

laaksoissa, kukkuloilla.

Joki pauhaa kuin

ukkonen vuorta alas

ja hurja myrskytuuli.

~Hitomaro, suom. Tuomas Anhava ~

Taivaan sumussa
villihanhet palaavat,
katso: kuin kirje,
joka on kirjoitettu 
valkealla musteella.

~Kunimoto, suom. Tuomas Anhava ~

Japanista seilasin Australian aluevesille, fiktiiviselle Janus Rockin majakkasaarelle joka on niin kaukana kaikesta kuin suinkin. Mutta vaikka kaukana on kavala maailma, ei maailmansodan maininkeja pääse pakoon edes täällä.

From the gallery, the horizon stretches forty miles. It seems impropable to Tom that such endless space could exist in the same lifetime as the ground that was fought over a foot at a time only a handful of years ago, where men lost their lives for the sake of labeling a few muddy yards as "ours" instead of "theirs", only to have themsnatched back a day later. Perhaps the same labeling obsession caused cartographers to split this body of water into two oceans, even though it is impossible to touch an exact point at which their currents begin to differ. Splitting.Labeling. Seeking out otherness. Some things don't change.

~ M.L. Stedman: The Light Between Oceans 

There are times when the ocean is not the ocean - not blue, not even water, but some violent explosion of energy and danger: ferocity on a scale only gods can summon. It hurls itself at the island, sending spray right over the top of the lighthouse, biting pieces off the cliff. And the sound is a roaring of a beast whose anger knows no limits. Those are the nights the light is needed most.    (M.L. Stedman)

Ja maailmanmatkani senkun jatkuu. Seuraavaksi lähden kohti länttä ja Botswanaa. See you there! :)

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.

Cox & Million: Pieni Punailkka

Nyt lähden etsimään Ilkan mummia / ja mummille tapahtuu vallan kummia! Maistan jo suussani maun mehevän ja suolaisen, kun mummin hotkaisen ja huuliani nuolaisen!

Michael Cox & Liz Million: Pieni Punailkka

Kustannus-Mäkelä Oy, 2008

Alkuteos: Little Fred Riding Hood, 2006

Saku on nuori susi, joka pitää kovasti saduista. Hänen lempikirjansa on Pieni Punahilkka, vaikka siitä puuttuukin kaksi viimeistä sivua. Saku ihailee suuresti sadun sutta ja haaveilee pienistä punahilkoista, joita tosin on seudulla harmillisen vähän, ihanan mureista herttaisista mummeleista puhumattakaan. Mutta eräänä päivänä onni kääntyy, kun Saku tapaa sattumalta pojan, jolla on päässään punainen huppu. Pojan nimi on Ilkka - siis ilmiselvä Punailkka! Punailkalla on myös isoäiti, herttainen mummeli jota hän käy tapaamassa aina torstaisin. 

Saku on innosta suunniltaan: viimeinkin hän pääsee oikeaan seikkailuun ja saa syödä ihan oikean isoäidin, aivan niin siinä sadussa! Kaikki ei kuitenkaan mene aivan niin kuin Saku oli arvellut, sillä on asioita joita nuoren suden ei sovi tietää...

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän kirjan laumalle 8-vuotiaita, ja siitä tuli välitön hitti. Omille 6-ja 4-vuotiailleni tarina ei toiminut yhtä hyvin; huumori ei vielä aivan auennut, ja vanhempi tyttö oli itse asiassa vähän pettynyt, kun susi ei syönytkään Ilkan mummoa :D 

Itse viihdyin tarinan seurassa kerran, mutta ei tätä illasta iltaan jaksaisi ääneen lukea, Punailkan kielenkäyttö kun hieman muistuttaa erästä Hirveää Henriä ;) Kelpo kirja kuitenkin, suosittelen vallankin pojille! Koska kirja on ns. Punainen banaani, se sopii myös lapsen itse luettavaksi, alkeet ja vähän enemmän osaaville.

Summa summarum: Jos mummolaan haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt... Hauska väännelmä vanhasta tutusta sadusta.

Franzon ja Airola: Surusaappaat

 

Onkiminen onnistuu vain sellaisilta, joilla on aikaa.
Pitää puhua hiljaisella äänellä ja odotella, että kaloille tulee nälkä. Ajan kuluksi voi vaikka kuunnella, kuinka kesäsateen kevyet pisarat kilahtelevat vedenpintaan. 
Kaikilla kalareissuilla saalista ei tullut.

Mummo ja Eemi jatkoivat kuitenkin onkimista, sillä kerran he olivat nähneet valtavan, melkein delfiinin kokoisen hauen molskahtavan rantakaislikossa. Lähtiessään he aina heittivät ylimääräiset madot järveen hauelle ruoaksi, että se kasvaisi entistä isommaksi.

Päivi Franzon ja Sari Airola: Surusaappaat
Lasten Keskus 2006

Eemin mummo on maailman paras - vaikka onkin vanha ja hänellä on kiukuttelevat varpaat. Mummon kanssa voi kalastaa ja keinua niin, että nuttura purkaantuu ja harmaa letti huiskii kuin hiiren häntä.

"Minä olen nuori kuin päivänkukka," mummo lauloi ja purskahti niin ilooiseen nauruun, että tohvelit  lensivät jaloista.

Mutta sitten mummo sairastuu, ja Eemi kuulee vanhempien kuiskivan, että jokin syö mummon vatsaa. Viikonloppuisin ei enää mennä mummolaan, vaan sairaalaan. Ja sitten yhtenä viikonloppuna ei enää mennäkään sairaalaan.

Eemi ymmärtää kyllä, että mummo on kuollut eikä enää herää. Hänellä on ikävä mummoa, ja murhemyöykky painaa kuin liian suuret saappaat. Mutta kodista on yhtäkkiä tullut niin hiljainen, että Eemi ei uskalla sanoa mitään - ja suru kasvaa, kun se ei pääse Eemin sisältä pois. Eemi kyllä yrittää: hän kätkee sen puuhun, hän hukuttaa sen mereen, mutta suru ei suostu lähtemään, vaan palaa aina takaisin vanhalle paikalleen Eemin sydämeen. Lopulta Eemi suuttuu ja huutaa ääneen sen, mistä kukaan muu ei uskalla puhua: Mummo on poissa ja se tekee kipeää! 

Kun lattialle valunut suolavesi ylsi heidän nilkkoihinsa, Eemin rinnassa painanut musta möykky oli jo pienentynyt.

Tarinautti lokikirjaan: Harvoinpa kuvakirjaa lukiessa tapahtuu niin, että aikuinen saa liikutuksen pisarat silmiin. Tätä lukiessa niin kävi, itse asiassa useampaan kertaan. 
Surusaappaat on ehdottomasti paras lukemani lastenkirja surusta. Sari Airolan hieno, herkkä kuvitus herättää tarinan eloon ja tempaisee syvälle Eemin maailmaan, lapsen silmin koettuna. Saman tekee teksti. Ja vaikka aihe on kipeä, tarinan loppu on valoisa: kun surun saa surra yhdessä äidin kanssa, se helpottaa ja musta möykky rinnassa pienenee. Hän tunsi kyllä surun vielä, mutta nyt se oli paljon kevyempi. Hänen saappaistaankin jäivät pihamaan hiekkaan enää vain pienet painallukset. 

Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella kaikille, joilla on surutöitä rästissä - ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille, jotka usein yritämme olla liian urheita.

Summa summarum: Pieni kaunis kirja siitä, miten lasta voi tukea suuressa surussa.

P.S. Surusaappaista on blogannut ainakin Rouva Huu. Hienosta postauksesta löytyy myös vinkkilista muista isovanhemman kuolemasta kertovista kirjoista. Käykäähän kurkistamassa!

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu

 

Kuutamo. Syksy.

Aivan kuin viime vuonna

syys, kuu paistoi ja

sinä olit kanssani.

Siitä on monta vuotta.

  ~Hitomaro~

Tuomas Anhava: Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960-1982

Otava, 2000

Japanin runouden historia on vaikuttavan pitkä. Vanhimmat säilyneet kokoelmat ovat 700-luvulta, ja vielä tänäkin päivänä niitä kirjoitetaan samojen sääntöjen mukaan kuin yli tuhat vuotta sitten.  Kuten perinteeseen kuuluu, estetiikka on muotoon sidottu:  runojen tavu-ja säejärjestys on tarkkaan määrätty. Viisisäkeisissä, 31-tavuisissa tankoissa ilmaisu ei ole yhtä pelkistynytttä kuin  myöhemmin muotiin tulleissa lyhyemmissä haikuissa. 

Runoilijalegenda Tuomas Anhavan  kääntämissä  runoissa luonto ja ihminen kuuluvat erottamattomasti yhteen; toinen heijastuu toisesta kuten kuutamo lammen kalvosta. Viiteen riviin mahtuu kokonainen maisema: syksyn haikea kuutamoyö tai kirkas keväinen ilta. Yhtä terävänä piirtyy myös ihmisen elämä; rakkaus, ilo, kaipaus ja suru, luopumisen kipu ja uuden kevään odotukseen kätkeytyvä lohtu.

Taivaan väri on 

kirkkaampi kuin vesi. Yö

kuinka vilpoinen.

Linnunrataa virtaavat 

tulikärpäset alas.

~ Keichü ~

Tulee pimeä -

olkoon tämän puun varjo

majataloni

ja kukat isäntänä,

ystävinä tämän yön.

~Tadanori ~

Kaipuu on, rakas,

tuhanneksi pirstonut 

tämän sydämen.

Mutta yksikään siru

ei ole mennyt hukkaan.

~Ishumi Shikibu ~

Shirakawassa

kirsikkapuun oksalla

pensaskerttunen

sen näköisenä että 

kuulee kukkain puhetta.

Vaikka vaihtuvat

puitten ja ruohon värit,

merellä aallot 

kukkivat vaahtopäitä

syksyn koskettamatta.

~Yasuhide ~

Kun idästä tuulee - 

tuoksukaa, luumunkukat!

Vaikka ei ole

isäntä täällä, älkää

unohtako kevättä.

 ~Michizane ~

Tarinautti lokikirjaan: Tulin juuri Kambodžasta, sitä ennen Siperiasta. Kahden kansanmurhan ravistama sydämeni kaipasi jotakin kaunista; jotakin haikeaa, hiljaista ja pientä. Halusin sytyttää kynttilät ja upota syksyyn. Tämä oli täydellinen kirja minulle juuri nyt!

Summa summarum: Itämaisen runouden helmiä katoavaisen kauneudesta. Lukekaa, jos haluatte kuulaan hetken hektisenä tykyttävään arkeen.

P.S. Osa kuvista on kiinalaista maalaustaidetta. Annattehan anteeksi! (En jaksanut etsiä japanilaista taulua joka runolle.)