Franzon ja Airola: Surusaappaat

 

Onkiminen onnistuu vain sellaisilta, joilla on aikaa.
Pitää puhua hiljaisella äänellä ja odotella, että kaloille tulee nälkä. Ajan kuluksi voi vaikka kuunnella, kuinka kesäsateen kevyet pisarat kilahtelevat vedenpintaan. 
Kaikilla kalareissuilla saalista ei tullut.

Mummo ja Eemi jatkoivat kuitenkin onkimista, sillä kerran he olivat nähneet valtavan, melkein delfiinin kokoisen hauen molskahtavan rantakaislikossa. Lähtiessään he aina heittivät ylimääräiset madot järveen hauelle ruoaksi, että se kasvaisi entistä isommaksi.

Päivi Franzon ja Sari Airola: Surusaappaat
Lasten Keskus 2006

Eemin mummo on maailman paras - vaikka onkin vanha ja hänellä on kiukuttelevat varpaat. Mummon kanssa voi kalastaa ja keinua niin, että nuttura purkaantuu ja harmaa letti huiskii kuin hiiren häntä.

"Minä olen nuori kuin päivänkukka," mummo lauloi ja purskahti niin ilooiseen nauruun, että tohvelit  lensivät jaloista.

Mutta sitten mummo sairastuu, ja Eemi kuulee vanhempien kuiskivan, että jokin syö mummon vatsaa. Viikonloppuisin ei enää mennä mummolaan, vaan sairaalaan. Ja sitten yhtenä viikonloppuna ei enää mennäkään sairaalaan.

Eemi ymmärtää kyllä, että mummo on kuollut eikä enää herää. Hänellä on ikävä mummoa, ja murhemyöykky painaa kuin liian suuret saappaat. Mutta kodista on yhtäkkiä tullut niin hiljainen, että Eemi ei uskalla sanoa mitään - ja suru kasvaa, kun se ei pääse Eemin sisältä pois. Eemi kyllä yrittää: hän kätkee sen puuhun, hän hukuttaa sen mereen, mutta suru ei suostu lähtemään, vaan palaa aina takaisin vanhalle paikalleen Eemin sydämeen. Lopulta Eemi suuttuu ja huutaa ääneen sen, mistä kukaan muu ei uskalla puhua: Mummo on poissa ja se tekee kipeää! 

Kun lattialle valunut suolavesi ylsi heidän nilkkoihinsa, Eemin rinnassa painanut musta möykky oli jo pienentynyt.

Tarinautti lokikirjaan: Harvoinpa kuvakirjaa lukiessa tapahtuu niin, että aikuinen saa liikutuksen pisarat silmiin. Tätä lukiessa niin kävi, itse asiassa useampaan kertaan. 
Surusaappaat on ehdottomasti paras lukemani lastenkirja surusta. Sari Airolan hieno, herkkä kuvitus herättää tarinan eloon ja tempaisee syvälle Eemin maailmaan, lapsen silmin koettuna. Saman tekee teksti. Ja vaikka aihe on kipeä, tarinan loppu on valoisa: kun surun saa surra yhdessä äidin kanssa, se helpottaa ja musta möykky rinnassa pienenee. Hän tunsi kyllä surun vielä, mutta nyt se oli paljon kevyempi. Hänen saappaistaankin jäivät pihamaan hiekkaan enää vain pienet painallukset. 

Tätä kirjaa voin lämpimästi suositella kaikille, joilla on surutöitä rästissä - ei vain lapsille, vaan myös meille aikuisille, jotka usein yritämme olla liian urheita.

Summa summarum: Pieni kaunis kirja siitä, miten lasta voi tukea suuressa surussa.

P.S. Surusaappaista on blogannut ainakin Rouva Huu. Hienosta postauksesta löytyy myös vinkkilista muista isovanhemman kuolemasta kertovista kirjoista. Käykäähän kurkistamassa!