M.L. Stedman: The Light Between Oceans

The isolation spins its mysterious cocoon, focusing the mind on one place, one time, one rhythm - the turning of the light. The island knows no other human voices, no other footprints. On the Offshore Lights you can live any story you want to tell to yourself, and no one will say you're wrong: not the seagulls, not the prisms, not the wind.

M.L. Stedman: The Light Between Oceans

Scribner, 2012

Australian lounaisrannikolla, kahden valtameren välissä, on syrjäinen Janus Rockin majakkasaari. Kun nuori, maailmansodan traumoja kantava Tom pestautuu majakan vartijaksi ja tuo saareen  vielä nuoremman vaimonsa Isabelin, saari on kuin paratiisi heidän silmissään. Mutta vuodet kuluvat, ja hartaasti toivotun lapsen sijasta Isabel saa keskenmenon toisensa jälkeen. Kun sitten eräänä päivänä rantaan ajautuu vene, jossa on kuollut mies ja elävä vauva, se on Isabelin silmissä Jumalan lähettämä korvaus heidän kärsimyksistään, lahja jota he niin kauan ovat rukoilleet. Tom haluaa raportoida lapsesta ja vainajasta, kuten majakanvartijan velvollisuuksiin kuuluu, mutta Isabel suostuttelee hänet odottamaan, kunnes lapsi on ehtinyt vahvistua ja levätä. 

Päivät venyvät viikoiksi, viikot kuukausiksi ja vuosiksi. Lucyksi kastettu lapsi kasvaa ja Isabel kukoistaa. Mutta Tom ei saa rauhaa, ja kun hän saa kuulla ettei Lucy olekaan orpo, syyllisyys kalvaa häntä yhä enemmän: onko hänellä oikeutta riistää lasta äidiltään - ja toisaalta, onko hänellä sen enempää oikeutta riistää äitiyden onnea vaimoltaan, joka on joutunut luopumaan niin paljosta? Lucyn varttuessa Tomin levottomuus kasvaa, ja sen myötä Isabelin pelko. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Australiaan sijoittuva M.L. Stedmanin esikoisromaani käsittelee suuria kysymyksiä: missä kulkee oikean ja väärän raja? Kuinka paljon voi antaa anteeksi? Miten paljon surua voi ihmismieli murtumatta kestää? Ja kumpi on vähemmän väärin: pysyä vaiti vai puhua liian myöhään? Kun valheiden verkon repii rikki, tulee samalla särkeneeksi muutakin - sydämiä, elämiä, ihmissuhteita. Ja kaiken keskellä on pieni lapsi, jolle majakkasaari on koko maailma. Miten häntä voisi suojella vaaroilta ja tuskalta siellä, minne majakan valo ei ulotu?

Tarinautti lokikirjaan: Kuten jokainen minut tunteva tietää, olen ykkösluokan majakkahöperö. Ei siis ihme, että venytin pienen budjettini soikeaksi ja ostin tämän kirjan heti paikalla, malttamatta odottaa jos ja kun se käännetään suomeksi joskus. Olin varautunut rakastumaan, mutta myös pettymään - koskaanhan ei  tiedä, kuinka käy kun ihastuu kirjaan, ennen kuin edes saa sen käsiinsä. Ja kuinkas sitten kävikään? Hyvin! Syrjäisellä majakkasaarella oli juuri niin romanttisen karua kuin odotin, luonnon ja majakkamiljöön kuvaus osui ja upposi. 

At the kitchen table, the flame of the oil lamp wavered occasionally. The wind continued its ancient vendetta against the windows, accompanied by the liquid thunder of waves. Tom tingled at the knowledge that he was the only one hearing any of it: the only living man for the better part of a hundred miles in any direction. He thought of the gulls nestled into their wiry homes on the cliffs, the fish hovering stilly in the safety of the reefs, protected by the icy water. Every creature needed its place of refuge.

Risujakin kirjasta poimin, en onneksi riesaksi asti. Hieman minua häiritsi poukkuilu preesensin ja imperfektin välillä - alussa enemmän, kirjan myötä siihen tottui. Isompi haitta oli Isabelin täydellinen äitiys. Äiti, joka ei ikinä suutu tai edes ärsyynny lapselleen, tuntui utopistiselta olennolta - ja vielä enemmän vaivasi se, kuinka helposti Isabel lakkasi kaipaamasta kuolleita lapsiaan saatuaan "tilalle" Lucyn. Olen itse kolmen lapsen äiti, enkä millään saanut itseäni uskomaan, että uusi vauva voi täysin korvata vanhan ja pyyhkäistä pois menetyksen tuskan. Jos kyse oli pelkästä itsepetoksesta, sen olisi suonut käyvän ilmi edes loppuratkaisun dramaattisissa vaiheissa, kun kauan pidätetyt tunteet lopulta purskahtavat esiin. (Ehkä kirjailija tätä yrittikin, mutta ainakaan minulle se ei täysin auennut.) Hienoa sen sijaan oli kuvaus valheen vaikutuksesta ihmisen mieleen: kuinka se kaivaa maata jalkojen alta, kunnes lopulta käy kestämättömäksi ja petoksen korttipakka sortuu - tavalla tai toisella. 

Loppuratkaisu jännitti kovasti, luinkin tätä ihan kuin dekkaria! Kirjan loppua piti vähän makustella. Nyt osaan jo sanoa, että ihan viimeistä, vähän päälleliimatun makuista kohtausta lukuunottamatta kirja sai arvoisensa lopun. Nämä henkilöhahmot jäävät takuulla mieleen kummittelemaan... enkä taitaisi yllättyä, jos Janus Rockin jylhät maisemat tunkisivat uniinkin! 

Kaiken kaikkiaan The Light Between Oceans on vaikuttava kirja: kun pienten ihmisten suuret surut kasvavat yhteen, siinä on jotain elämää suurempaa.

Isabel was awash with the emotions: awe, at the grip of the miniature hands when they latched onto a single finger of her own; amusement, at the sweet little bottom which was yet to become fully distinct from the legs; reverence, for the breath which drew in the air around and transformed it into blood, into soul. And below all of these hummed the dark, empty ache.

Summa summarum: All this love, so bent out of shape, refracted, like light through the lens. Ajatuksia ja tunteita herättävä romaani valheen ja totuuden, väärän ja oikean välisestä veteen piirretystä viivasta.