Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Kantajat saavat arkun käännetyksi. He lähtevät pudottautumaan jyrkkää rinnettä alas. Sydämenpuolen kantajalla askel lipeää. Mies köntsähtää polvilleen. 

-Saatanan anoppi, minkä teki. Viime töenään pisti minut polvilleen.

Lennu katsoo isän ilmettä, joka ei värähdä. Kantaja nousee ähisten ylös. Miehet jatkavat urakkaansa.

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Gummerus 2010

Lennu viettää lapsuutensa haudan partaalla. Hänen vanhempansa ovat hautausurakoitsijoita ja paiskivat töitä niin, että joskus jäävät työpaikalle yöksikin, nukkuvat avatuissa arkuissa. Ei Lennu silti yksin ole, onhan hänellä siskot ja mummo ja Kultakatriina,on Lerppa-koira sekä Rököpuola ja muut mummon lehmät. Ja Lukunen, Heino Lukunen, sepän apuri jonka mukana Lennun maailmaan saapuu suuri salaisuus, sellainen jota ei voi kertoa kellekään - ei edes mummolle, vaikka hän muuten tietääkin kaiken. Mummo on Lennun elämän kiintopiste, suvun matriarkka jota kunnioittavat kaikki. Mutta Lennu on jo iso poika ja ymmärtää asioita, senkin että mummo on jo vanha. Lennu kyllä tietää merkit: järveä kiertävän palokärjen, tai sen kun mummo on nokosilla navetan lattialla, kurassa ja sonnassa. Koulukaan ei suju ongelmitta, Lennusta tulee silmätikku ja opettajakin meinaa kuolla ennen kuin Lennu oppii kirjoittamaan ilman virheitä. Mutta hyvyyttäkin on, eikä Lennu ole sittenkään yksin ongelmansa kanssa.

Tarinautti lokikirjaan: Olin kuullut tästä kirjasta ja olin jo etukäteen päättänyt, etten aio sitä lukea - insestikirjat kun yleensä kierrän kaukaa. Mutta kirjastoreissulla en kuitenkaan voinut olla pikkuisen pläräilemättä, ja kirjan kieli lumosi niin, että mukaanhan se lähti. Ja hyvä niin, vaikka ei tämä helppo kirja ollut. Vaikka Jaatinen ei mässäile yksityiskohdilla, insestin iljettävyys tulee suoraan iholle. Raastavaa oli myös lukea, kuinka Lennu pistää pahan kiertämään rääkkäämällä jälkeenjäänyttä tätiään. Silti kirjasta ei jää päällimmäiseksi inhottava olo, vaan tunne että Lennun tulevaisuus on hyvissä käsissä: hänen omissaan.

He lähtevät Uljaalla Mustalla. Tytöt eivät mahdu ohjaamoon vaan pakkautuvat mummon viereen, arkun kylkeen pötkölleen. Lennu istuu isän sylissä ja ohjaa autoa. Vakaasti hän mummoa kuljettaa. Eipä ole Uljas Musta ennen niin arvokkaasti lipunut kylätietä.

Jaatisen kieli on loistavaa. Tätä ei esikoiseksi uskoisi, niin valmiilta kertojalta hän tuntuu. Mielipiteitä varmasti jakaa kirjassa puhuttu leveä savo. Itsekään en aina jaksa innostua murrekirjoista, mutta tässä kirjassa se kuului ehdottomasti asiaan ja alkutottumisen jälkeen nautin siitä suuresti.

Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta myös hauska. Huumoria revitään myös ja varsinkin kuolemasta, hautausurakoitsijaisän matkassa kun ollaan. Välillä meno äityy makaaberiksi, ja yökötysrajanikin ylittyi muutamassa kohdassa. Silti suosittelen tätä kirjaa, ja toivoisin blogisavujen sauhuavan sankkoina tämän liian vähän julkisuutta saaneen kirjan puolesta.

Summa summarum: Mustan huumorin sävyttämä selviytymistarina, kasvukertomus ja ajankuvaus 1970-luvun Savosta.

P.S.  Ihmettelin pitkään kirjan nimeä. Näin jälkiviisaana totean, että parempaa nimeä kirja tuskin olisi voinut saada.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi

He tarpoivat yli loputtoman, lumen täplittämän suomaan. Huurteinen lieju maiskahteli murtuessaan jalan alla. Etanat tarkkailivat heitä varjoista silmät tapillaan, salamyhkäisin ilmein. He näkivät takkupartaisen haikaran, joka oli pyytämässä kalaa; se säikähti lentoon heidän tullessaan lähelle ja kohosi raskain siiveniskuin pilviselle taivaalle. Midas odotti hermostuneena joka kerta, kun Henry pysähtyi tarkistamaan suuntaa kompassistaan tai tutkimaan maamerkkejä: kiveä, jolla oli piikkikruunu, puunrunko joka muistutti stegosaurusta.

Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi 

(The Girl with glass feet, 2009) 

Otava 2011, suomennos TainaWallin

St Hauda's Land on syrjäinen saariryhmä, josta moni lähtee, mutta harva saapuu. Yksi näistä harvoista on Ida, tyttö jolla on titaaninharmaat silmät ja jaloissa liian suuret saappaat. Midas, syrjäänvetäytyvä nuorukainen joka valokuvausretkellään törmää tyttöön, ei ensitapaamisen jälkeen saa tyttöä pois mielestään. Hän miettii, mikä outo sairaus mahtaa kalvaa Idan jalkoja, niin että tytön kävely on vaivalloista raahautumista kävelykeppiin nojaten. Kun heidän ystävyytensä Midaksen ihmiskammosta huolimatta etenee, Idan salaisuus paljastuu: hänen jalkansa ovat muuttuneet lasiksi. Midas järkyttyy, mutta halu auttaa Idaa voittaa. Tyttö on tullut saarelle etsimään erakkoa, joka puoli vuotta aiemmin kysyi häneltä kysymyksen, joka silloin tuntui hullun miehen houreelta:

"Uskotko, että näillä saarilla on lasiruumiita, piilossa suolampareissa?"

Nyt Ida ei enää pidä Henry Fuwaa hulluna. Hän toivoo, että mies voi auttaa häntä tai ainakin kertoa enemmän siitä, mitä hänelle on tapahtumassa. Mutta Henry elää erakkona ikisoilla ja häntä on vaikea löytää. 

Idan lasittumisen edetessä hän ja Midas rakastuvat toisiinsa. Mutta Midas ei tahdo rakastua, hänen lapsuutensa tragediat ovat saaneet hänet käpertymään kuoreensa. Menneisyys vainoaa myös Carlia, Idan edesmenneen äidin ystävää jonka luokse Ida on majoittunut saarella oleskelunsa ajaksi. Kun Carl näkee Idan, joka on kuin ilmetty äitinsä, vanhat haavat repeävät auki saaden miehen tekemään epätoivoisia tekoja.

Sillä aikaa kun Midas ja Carl kamppailevat menneisyytensä kanssa, Idaa kiinnostaa vain tämä hetki. Hän ymmärtää, että toivoa parantumisesta ei ole ja tulevaisuutta on jäljellä enää vähän. Siitä vähästä hän toivoo voivansa nauttia - ehkä jopa kokea jotain sellaista, mitä ei ole kokenut vielä koskaan... Mutta kallisarvoinen aika kuluu, lasi leviää ja sen myötä Idan pelko siitä, että aika loppuu kesken.

Tarinautti lokikirjaan: Olin jokseenkin vakuuttunut siitä, että rakastaisin tätä kirjaa. Kun sitten sain sen käsiini, ei se temmannutkaan mukaansa niin kuin olin luullut. Parasta kirjassa oli tiivis tunnelma, jolla Shaw kuvaa saarten luontoa ja sen lukuisia, harvojen tuntemia mysteereitä: yökkössipistä karjaa tai salaperäistä lintua, joka muuttaa valkeaksi kaiken mihin katsoo. Mitä uskomattomampi asia, sitä uskottavammin Shaw sen kertoo. Sen sijaan arjen ja ihmissuhteiden kuvauksessa uskottavuus paikoin ontuu. Lisäksi kirjaa vaivasi lievä ähky: kuten moni esikoiskirjailija, Shaw ei tunnu luottavan tarinan vievän itse itseään, vaan toistaa itseään ja sortuu selittämään asioita puhki. Henkilöiden tragediat kilpailevat keskenään ja syövät toistensa tehoa. Ei tämä kirja silti huono ole, ennakko-odotukseni vain olivat liian kovat. Kirjan loppuratkaisu oli hieno, tosin neljä viimeistä sivua olisi oikeastaan voinut jättää pois. 

Summa summarum: Moderni aikuisten satu Grimmin veljesten hengessä. Vähäeleisyydessään väkevä rakkaustarina. Lukemiseen kannattaa varautua nenäliinoin, vaikkei olisikaan vetistelevä luonne.

Italo Calvino: Herra Palomar

Jollei hän näin kovin kärsimättömästi pyrkisi täydelliseen ja lopulliseen tulokseen tässä katseluoperaatiossa, aaltojen tarkkailu olisi hänelle hyvin rentouttavaa harjoitusta ja voisi pelastaa hänet neurastenialta, infarktilta ja vatsahaavalta. Ja kenties se voisi olla myös avain jonka avulla hallita maailman monimutkaisuutta muuttamalla se yksinkertaisemmaksi mekanismiksi.

Italo Calvino: Herra Palomar
Tammen Keltainen Kirjasto, 1988

Herra Palomarilla ei ole helppoa. Ei sillä että hänen elämänsä sinänsä olisi erityisen vaikeaa, hän vain tekee siitä sellaista. Kaikkea on tarkkailtava, kaikesta on koetettava löytää logiikka ja logiikat puolestaan pystyttävä niputtamaan yhteen, vedenpitäväksi kaiken teoriaksi jolla voidaan hallita olemisen näennäinen kaaos. Mutta sepä ei käykään niin helposti. Mitä enemmän miesparka yrittää, sitä mutkikkaampaa kaikesta tulee, sitä enemmän kysymyksiä herää: Millainen on tähtitaivaan geometria? Onko juustoilla kielioppi? Miksi rastaat viheltävät?
Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee "loppu, kuuntelen").

Ja arvoituksista vaikein on herra Palomar itse. Hänen yrityksensä ymmärtää itseään ovat tragikoomisia ja vain lisäävät miespolon epävarmuutta itsestään. On vain odotettava että syntyisi yksi noita onnekkaita yhteensattumia jolloin maailma haluaa katsoa ja myös tulla katsotuksi samalla hetkellä jolloin herra Palomar sattuu olemaan siinä välissä. Oikeastaan herra Palomarin ei pidä edes odottaa, koska tällaista sattuu vain silloin kun sitä vähiten odottaa. 

Lopulta herra Palomar päätyy harjoittelemaan, kuinka ollaan kuollut. Kuolleille kaiken pitäisi olla yhdentekevää, koska ei ole enää heidän asiansa miettiä sitä; vaikka se voikin vaikuttaa moraalittomalta, niin juuri tästä vastuuttomuudesta vainajat ammentavat hilpeytensä. 

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina pitänyt Calvinosta, mutta jostain syystä moni hänen kirjoistaan on minulla  lukematta vielä. Herra Palomar tarttui taannoin mukaani lähikirjaston poistomyynnistä, ja nyt sen  sitten vihdoin ehdin lukea. Kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi: ärsytti, ihastutti, häiritsi, huvitti, ahdisti mutta myös lohdutti. Herra Palomarin taipumus ajatella asiat umpisolmuun on turhankin tuttu myös minulle. Siksi kirja kai toimikin tietynlaisena katharsiksena, auttoi nauramaan itselleni vaikka mukamas nauroinkin hänelle, hänen turhille ponnisteluineen ymmärtää ja hallita elämää:

Kaava on per definitionem sellainen jossa ei mitään enää pidä muuttaa, joka toimii täydellisesti; todellisuus taasen ei ilmiselvästi toimi vaan puuroutuu joka taholla; ei siis auta muu kuin pakottaa se muotoutumaan kaavan mukaiseksi, hyvässä tai pahassa.

Vaikka lukeminen hetkittäin rasittavaa olikin ja Calvinon filosofinen tykitys kävi välillä voimille, jälkimaku oli ihmeen seesteinen. Ei tämä Calvinolistallani kärkeen kiilaa, mutta ilman muuta kannatti lukea. (Seuraavaksi luenkin sitten jotain ihan muuta, ehkä mausteeksi tujaus Fernet Brancaa...?)


Summa summarum: Älykköangstia sopivasti saivartelulla maustettuna. Suosittelen kroonisille ajattelijoille ja kaikille joita kiehtovat "sisäisen olemuksen hämärät ja synnynnäiset impulssit".

Tranströmer: Kootut runot

Myrsky painaa talon huulilleen
    ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen.
Minä nukun levottomasti, kääntyilen, luen
     silmät kiinni myrskyn tekstiä.


Mutta lapsen silmät ovat pimeässä suuret,
     ja myrsky pauhaa lapselle.
Kumpikin pitää heiluvista lampuista.
     Kumpikin on puolitiessä kieleen.


Myrskyllä on lapselliset kädet ja siivet.
     Vauhko karavaani kiitää kohti Lappia.
Talo aistii naulojensa tähtikuvion, 
     seinät koossa pitävän.


Hiljaisena yö lattiamme yllä
     (jolla kaikki kaikumasta lakanneet askeleet
lepäävät kuin lammen pohjaan vaipuneet lehdet)
     mutta ulkona yö on villi!


Kautta maailman käy paljon vakavampi myrsky.
     Se painaa sielumme huulilleen
ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen. Me pelkäämme,
     että se puhaltaa meidät tyhjiin.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Tammi 2001


Nolona myönnän, etten ollut koskaan kuullut koko Tranströmeristä, ennen kuin herra taannoin pokkasi kirjallisuuden Nobelin. Sanomalehdessä ollut runonpätkä sai minut kalppimaan kirjastoon, josta kannoin kotiin tämän tiiliskiven. Olen runojen suhteen melko nirso, ja annoinkin jo etukäteen itselleni luvan hyytyä sivulle x. Mutta enpäs hyytynytkään, runojen vetovoima piti otteessaan koko 400-sivuisen matkan. En nyt ala analysoimaan, hyvä runo puhuu itse puolestaan - tai tuntuu, luissa ja ytimissä asti:

Ja rastas puhalsi kuolleitten luihin laulullaan. 
Me seisoimme puun alla ja tunsimme ajan vajoamistaan vajoavan.
Kirkkotarha ja koulupiha kohtasivat ja avartuivat toisiinsa kuin kaksi
        virtaa meressä.


Kirkonkellojen sointi kiiri taivaalle purjelentokoneitten lempeän 
        vivun kantamana.
Ne jättävät jälkeensä maan päälle valtavan hiljaisuuden
ja puun rauhalliset askeleet, puun rauhalliset askeleet. 

Kuolema on Tranströmerille (kuten kai useimmille runoilijoille) mieluinen aihe. Pitkään uraan ja elämään mahtuu onneksi myös kirkasta iloa, niitä hetkiä kun kaikki kysymysmerkit alkoivat laulaa Jumalan olemassaoloa / Siltä hänestä tuntui.

Musiikki on myös Nobel-runoilijalle rakasta. Lizst-aiheiset runosikermät menivät minulta vähän ohi kun en kyseistä äijää tunne, mutta vaikken tunne Haydnia sen paremmin, hänen musiikkinsa kuulin rivien välistä:

ALLEGRO
Soitan Haydnia mustan päivän päätteeksi
ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.


Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.
Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.


Sointi sanoo, että vapaus on,
ja että joku ei maksa keisarille veroa.


Työnnän käeni haydntaskuihini
ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.


Vedän Haydnlipun salkoon - se tarkoittaa:
"Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa."


Musiikki on lasitalo rinteellä,
jolla kivet lentävät, kivet vierivät.


Ja kivet vierivät suoraan läpi, 
mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.


Tarinautti lokikirjaan: Suosikkirunojani merkkaillessa panin merkille, että minuun vetosi vahvimmin 1960-ja -70-lukujen tuotanto. Psyykeni siis lienee vielä liian kypsymätön loppupuolen niukkuutta arvostamaan... ;) Toisaalta osaselityksenä voi olla turnausväsymys, luin kirjan luultavasti aivan liian nopeassa tempossa. Jos ja kun joskus tulevaisuudessa palaan näihin runoihin, onkin mielenkiintoista nähdä miten suhteeni niihin on muuttunut.
Summa summarum: en yhtään ihmettele, miksi äijä sai tuotannostaan Nobelin. Mutta nyt on kyllä joksikin aikaa runokiintiö täynnä :) Siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta tunkea tähän vielä yksi runo:

KIVET


Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puun latvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet 
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.

Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

Kuuntelu on jatkuvaa oppimista. Yritän kuunnellessani pitää päässäni tyhjää taulua, "tabula rasaa". Annan keskustelukumppanini piirtää siihen oman maailmansa. En päättele mitään vielä ensimmäisistä viivanvedoista. Odotan rauhassa, että hän piirtää oman maailmankuvansa valmiiksi.  Niin kuin Akseli Gallen-Kallela katsoisi Salvador Dalin maalaamista: "Eihän silmä tai kello ole tuollainen, ei se nyt tuolla tavalla voi valua!" Mutta kun kuva on valmis, on mielenkiintoista verrata, onko sillä mitään yhteyttä omaan kuvaani, omaan kokemukseeni, omaan maailmaani?


Pekka Haavisto:Anna mun kaikki kestää. Sovinnon kirja.

En ole koskaan ollut mikään erityisen poliittinen eläin. Äänestämässä olen käynyt, mutta siihen se on sitten tyssännnytkin minun osaltani. Vaalikirjoille olen ollut suorastaan allerginen. Olikin iloinen yllätys huomata, että tämä kirja on sellaiseksi profiloitu aivan suotta. Presidenttiyttä vain sivutaan aivan kirjan lopussa, vaaleista ei puhuta senkään vertaa. Haavisto vie lukijansa ulkopolitiikan polttopisteisiin, maailman vaikeimpien konfliktien tyyssijoihin joissa välit ovat niin tulehtuneita, että neuvotteluosapuolten välille on rakennettava sermit jottei heidän tarvitse nähdä toisiaan. Ruokatunnilla samaiset osapuolet kuitenkin juttelevat vilkkaasti keskenään samassa pöydässä. Anna mun kaikki kestää. Hiukset harmaantuivat, mutta lehmän hermot alkoivat kasvaa. Pian en ihmetellyt enää mitään.

Haaviston tositarinoissa rauhantyö ei näyttäydy juhlavana salatieteenä, vaan hyvinkin arkisena ja tuttuna. Globaalien kriisien ratkonta ei pohjimmiltaan paljoakaan eroa mistä tahansa sovittelutyöstä, tapahtui se sitten koululuokassa tai kotona keittiönpöydän ääressä. Tärkeintä on osata kuunnella, ja ymmärtää miten toinen asiat kokee. Esimerkiksi afgaanien luota Haaviston delegaatio käännytettiin tylysti, kun he menivät tarjoamaan YK:n apua ympäristötuhojen korjaamisessa. Aikansa ihmeteltyään Haavisto tajusi, että afgaanit ovat ylpeätä kansaa, joka ei apua huoli. Niinpä seuraavana päivänä hän marssi takaisin päällikön pakeille - ei tarjoamaan apua, vaan pyytämään sitä, ympäristövaikutusten arviointi kun onnistuisi vain afgaanien avulla.  Ghani istui hetken hiljaa. Sitten hän kysyi: miten voin auttaa?

Ympäristötuhojen kartoitus ei ole mitään mukavaa puuhaa. Ihmisten lisäksi sodasta kärsii aina myös luonto. Tämä kirpaisee kipeästi luontoa rakastavaa Pekkaa. Ikävintä jälkeä oli syntynyt radioaktiivisen jätteen varastointialueilla. Keltaisia, pääkallon kuvalla varustettuja tynnyreitä oli tyhjennetty maahan ja hyvät peltitynnyrit oli otettu parempaan käyttöön.

Haaviston tarinoiden keskiössä ovat ihmiset, yksilöt sissipäälliköistä taksikuskeihin. Sillä olipa kriisissä kyse avioerosta tai kansanmurhasta, niiden ytimessä ovat samat, meille jokaiselle tutut tunteet: ylpeys, katkeruus, petetyksi tulemisen tuska. Eikä sovittelu läheskään aina onnistu. Katkeruuden armeijalla on aina sotilaansa, ja he voivat helposti myrkyttää sovinnon.  Onneksi tulee myös onnistumisia. Vihatuinkin vihollinen on tunteva ihminen, jokaisella on tarinansa ja kaikkien kanssa voi puhua vaikkei olisikaan kaikesta samaa mieltä. Kaikissa kulttuureissa ja kaikissa uskonnoissa rauha on myönteinen asia, rauhan tekijät siunattuja. 

Kirjan loppupuolisko on henkilökohtaisempi. Pekka muistelee lämmöllä lapsuuttaan, rehtori-isäänsä ja isoäitiään joka on erään helsinkiläisen hotellin frescon Jeesuksesta toinen oikealla. Lopuksi Haavisto varoittaa vihapuheesta, jonka Pekka kokemuksestaan tietää olevan vaarallisempaa kuin moni väittää. Vihan kulttuuri ei koskaan rakenna mitään hyvää, ja sen kulttuurin murtamisessa on Suomella oma arvokas panoksensa annettavana. Tasa-arvo on vientituote, ja Suomella on maailmassa tehtävä.

P.S. Mainitsin alussa, etten ole koskaan oikein syttynyt politiikalle. No nytpä olen, näiden vaalien ajaksi ainakin. Annattehan siis anteeksi tämän "hypetyksen". Se ei ole tahallista kiusantekoa, vaan iloa siitä että olen löytänyt ehdokkaiden joukosta sen, johon tunnen voivani luottaa ja jonka arvomaailmaan vilpittömästi yhtyä :)

Tänä iltana Düsseldorfissa...

Täytyy nyt heti tunnustaa, etten oikeastaan ole seurannut euroviisuja vuosiin. Lapsena niitä innolla veljen kanssa seurasimme, ja euroviisuilta olikin yksi tv-vuoden kohokohdista. Sittemmin koko hoito mielestäni lässähti, kun eri maiden musiikkien ja kielten omaleimaisuus vaihtui mitäänsanomattomaan, kaikkialla samanlaiseen poppiin. Tänä(kään) vuonna en esikarsintoja katsellut. Suomenkaan kappaletta en ollut kuullut, ja esittäjää erehdyin kauniiden kasvojen perusteella luulemaan poikabändipoppariksi(!)

Eilen bloggerin tökkiessä päätin kuitenkin vapaahetkeni ratoksi katsella pikkupätkän esikarsintaa Areenalta, asenteella "voipahan sitten haukkua kun on itte nähnyt". Sielutonta perussettiä riittikin Euroopan laidasta laitaan.

Mutta.

Se Oskar.

Tunnustan: tänä iltana istun tiiviisti vastaanottimen edessä ja pidän peukkuja pystyssä Suomelle. En ole ikinä tsempannut viisuissa Suomen biisiä vain siksi että kyseessä on Suomi. Toivon aina sen biisin voittavan, joka on mielestäni paras. Viimeksi jännäsin sydämeni pohjasta Suomen puolesta muistaakseni silloin,kun Anneli Saaristo lauloi La Dolce Vita. Se oli silloin (ja on toki vieläkin) hieno biisi. Mutta Da da dam on jotakin niin hienoa, jota en ole ennen viisuissa kuullut. Jos se pärjää, Euroviisut ovat mielestäni matkalla oikeaan suuntaan.

Ja jos biisi on hieno, niin valloittava on myös sen tekijä. Axel alias Oskari on niin aito ja sydämellinen nuorimies, että oikein sydäntä lämmittää nähdä ja kuulla. Hänelle jos kelle soisin sydämestäni menestyksen ja voiton.

Pakko vielä laittaa tähän Da da damin musiikkivideo, kun se vaaaaan on niin ihana että. (Kuivin silmin en tätä ole vielä katsonut, ja olen katsonut sen noin 5 kertaa.)

Ikimuistoista viisuiltaa kaikille! Tänä iltana Düsseldorfissa Kirkkonummen lahja Euroopalle laulaa numerolla 1...

P.S. Kommentoikaahan rohkeasti ja kertokaa, millaisia tunteita viisut ja Paratiisin Oskari teissä herättävät. (Eri mieltäkin saa ilman muuta olla, makuasioistahan ei tunnetusti voi kuin kiistellä... ;D

Susan Fletcher: Noidan rippi

Maailma kuiskaa, ja sitä pitää kuunnella. Ja jollei kuuntele, huomaa juoksevansa vyötäröä myöten hangessa juopon valitusvirsi korvissaan, ja minä tiesin mikä totuus oli - tiesin sen varmasti. Ja aamutähti loisti, ja puitten oksat olivat murtuneet lumen painosta ja sinä tulet luokseni, suden kutsun jälkeen. Sinä tulet.

Susan Fletcher: Noidan rippi
Alkuteos: Corrag, 2010

Corrag on nuori tyttö, joka istuu pimeässä kosteassa sellissä kuuntelemassa, kuinka ulkona lumi sulaa. Hän kuulee, kuinka puita jo raahataan torille: kun lumi on sulanut, hänet poltetaan roviolla noitana.
Hänen viimeisiin päiviinsä ilmestyy lohtua yllättävältä taholta, kun irlantilainen hengenmies Charles Leslie tulee tutkimaan läheisessä Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä saadakseen siitä todisteita vallan kaapannutta kuningas Vilhelmiä vastaan. Koska Corrag on silminnäkijä, hän on arvokas tietolähde herra Leslielle. Leslie siis saapuu tapaamaan noitaa, vaikka rääsyinen ja haiseva akka häntä inhottaakin. Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta vain sillä ehdolla että mies ensin kuuntelee hänen tarinansa ja lupaa kertoa eteenpäin totuuden hänestä: ettei hän ollut paha, eikä ansainnut kuolla niin julmasti ja yksin. Leslie suostuu.

Niin Corrag alkaa kertoa. Hän kertoo äidistään, joka näki oman äitinsä tapettavan noitana ja koki lopulta saman kohtalon itse. Kun Corragin äiti kuolee, Corrag pakenee uskollisen tamman selässä, luoteeseen päin jossa uskoo hänen oman paikkansa odottavan häntä. Ja lopulta hän pääsee perille Skotlannin ylämaalle Glencoen laaksoon, löytää sieltä oman paikkansa sekä lisäksi sellaista, mitä ei uskaltanut haaveillakaan ikinä löytävänsä: ihmisiä jotka hyväksyvät hänet, huolivat joukkoonsa ja osoittavat ystävällisyyttä jollaista Corrag ei ikinä ennen ole kokenut.

Mutta kuninkaan mielestä Glencoen väki on raakalaisten klaani, joka on ansainnut kohtaloista pahimman. Verilöylyn vääjäämättä lähestyessä Corrag elää hauraita onnen hetkiä, haltioituu maailman kauneudesta ja iloitsee pienistä asioista. Ja sitten on Alasdair, punatukkainen ja tulisilmäinen päällikön poika, sekä hänen lempeä vaimonsa Sarah... Älä rakasta, sanoi äiti aina Corragille. Mutta Corragin sydän on toista mieltä: se on päättänyt rakastaa, senkin uhalla että se sattuu.

Kun Corragin tarina etenee, herra Leslie huomaa ennakkoluulojensa hälvenevän ja hitaasti mutta varmasti koko maailmankuvansa muuttuvan. Hän kertoo Corragista kirjeissään vaimolleen Janelle, jota suuresti rakastaa ja kaipaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Mistä aloittaisin? Mitä kertoisin, mitä voisin sanoa? Olen sanaton, lumottu, myyty. Tässä se nyt on, se kirja joka räjäytti tajunnan, se kirja jonka jälkeen en ole enää sama kuin ennen. Noidan rippi itkettää, järkyttää, lämmittää sydäntä ja saa lukiessa pidättämään henkeään. Pidin tässä kirjassa suurin piirtein kaikesta. Tarina on kaunis ja viisas, kirjan henkilöihin kiintyy syvästi ja vaikka juonen  pääpiirteet ovat alusta asti tiedossa, jännitys ja tunnelma pysyy hienosti yllä. Ja kieli - ah ja oih, se kieli! Fletcherin ilmaisu on runollista, rytmikästä ja herkkää. Se tempaa mukaansa, mutta myös pysähdyttää hetkeen, vangitsee.

En ollut juuri koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuorten laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia iltapäiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Summa summarum: Tässä kirjassa on kaikki, eikä sanaakaan liikaa. Tämä on minun Täydellinen Kirjani. Lukekaa se, oi lukekaa! (Älkääkä pelätkö, ei tämä ole synkkä kirja vaikka siinä paljon synkkiä ja hirveitä asioita onkin. On myös valoa, kaikessa on, ja se valo hyvittää kaiken.)

P.S. Jos jotain pitää kritisoida, niin suomenkielistä nimeä. Noidan rippiin tuskin olisin tarttunut ilman Susan ja Leenan blogisavuja. Alkuteoksen nimi Corrag on kiehtova ja kertoo kaiken, vaikkei oikeastaan kerrokaan mitään.

Leena Krohn: Tainaron

Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.

Leena Krohn: Tainaron. Postia toisesta kaupungissa. WSOY 1986

Tainaron on kaupunki, jossa kaikki on toisin - ja kuitenkin, kaikki mitä siellä tapahtuu, on tuttua myös meille. Kirja muodostuu kirjeistä, joita nimettömäksi jäävä kirjoittaja kirjoittaa kotiin - vaikka "koti" onkin vain vastaanottaja, jonka luota hän kauan sitten lähti. Hän ei saa vastausta kirjeisiinsä, mutta jatkaa silti kirjoittamista ja kertoo kirjeistään Tainaronin asukkaista. Outojen holhooja ottaa luoksensa kenet hyvänsä, ja vaatii vuokraksi vain yhden hyvän muiston.

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Krohnilta Oofirin kultaa ja vaikken siitä oikeastaan hirveästi pitänytkään, jäin Krohnin ihmeellisen ilmaisun pauloihin ja hankin heti käsiini tämän. Sama surumielisyys on aistittavissa myös Tainaronissa:

Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva! Niin toivottoman ohut ja reikäinen harso ei kätke mitään, ja me vääntelemme kohtalon kirkkaudessa. Ei kilpeä, ei sotisopaa, eikö liha tule koskaan palaamaan sanaksi.

Mutta Tainaron on myös paljon muuta. Kuoleman kellareista Krohn kuljettaa lukijaansa radion kosmista kohinaa pitkin korkeimmille kukkuloille, 

Tainaron on kokonainen kirja. Sitä ei ole kirjoitettu pidettäväksi, mutta se ei myöskään tahallaan provosoi. Se häkellyttää, hämmästyttää, lumoaa. Summa summarum: Tainaron on kirjana yhtä kuin kaupunkina: rumankaunis, kummallinen, joskus kauheakin mutta ei kuitenkaan vastenmielinen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat haastaa itsensä ja uskaltautua kokeilemaan kirjan verran vaihtoehtoisia olemisen tapoja.

Kestä kipua kuin mies (mutta koeta päästä siitä yli kuin nainen)

Olen tänään tonkinut netissä ja perehtynyt krooniseen kipuun. (Mieheni loukkasi selkänsä nuoruudessaan ja on siis kärsinyt kroonisesta kivusta yli 40 vuotta. Oikeastaan olen siis pahasti myöhässä searcheineni, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.) Osa löydöistäni oli niin mielenkiintoisia, että päätin jakaa ne täällä.

Tämän postauksen otsikko ei  suinkaan ole vitsi vaan tieteellisen tutkimuksen lopputulema. Kuten Reuter hiljattain uutisoi, eräässä tutkimuksessa selvitettiin naisten ja miesten kipukokemusten eroa. Kävi ilmi, että naisten kipukynnys oli kyllä pienempi - mutta he kestivät sitä kauemmin kuin miehet! Itse asiassa noin 20 sekunnin kuluttua kivun alkamisesta naiset ilmoittivat kivun muuttuneen lievemmäksi eikä se häirinnyt enää heitä kuten alussa. Miehillä vastaavaa "tottumista" ei havaittu. (Kommenttiraita: kuinkahan kurjaa mahtaisikaan miesparoilla olla, jos he joutuisivat makaamaan tuntitolkulla synnytystuskissa?)  Lisää juttua tutkimuksesta löytyy Kimalluksen artikkelista.

Toinenkin kiintoisa tutkimus tuli surffatessa vastaan: kiroile! Se ihan oikeasti auttaa. Tutkimuksessa todettiin, että ne jotka kipua kokiessaan saivat kiroilla, kestivät kipua kauemmin ja paremmin kuin ne jotka eivät saaneet. Ja vieläpä todettiin semmoistakin, että lievittävä vaikutus oli tehokkainta, kun sai itse valita kirosanat joita käytti. Siis seuraavan kerran kun tulee Iso Paha Pipi, niin ei muuta kuin lempiärräpäät kehiin! ;D

Ja vielä on pakko pistää yksi linkki, joka sopii muillekin kuin kivusta kärsiville. Daily mailin ikävänkarkoitusvinkkien mukaan kannattaa mm. pyytää toisilta palvelusta, sillä palvelusta tehdessään ihminen alkaa alitajuisesti pitää enemmän siitä jolle palvelusta tekee! (Kannattaa kuitenkin varmuuden vuoksi valita sellainen palvelus, joka on sopivan pieni ja helppo.) Kaikki mielenpiristysniksit löydätte halutessanne täältä.

Kaunista ja kivutonta äitienpäivän iltaa kaikille! Tv. Tarinauttinne ja ystävänne Elma Ilona

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Taksi jatkoi matkaa yli rantavehnän ja hiekan reunustaman tuulisen, avoimen rantakaistaleen. Puuskittainen sää piti puut ja pensaat polvenkorkuisina vuodesta toiseen, ja näin aikaisin aamulla meri lepäsi taustalla kuin sinivihreä huokoinen iho, ja ilma oli meren yllä maitomaisen valkoista. Asvalttitie muuttui soratieksi, ja taksi kaartoi ikivanhojen ruusunmarjapensaiden ja käyrien mäntyjen väliin, eikä koko automatka ollut kestänyt kuin vartin. Se oli äitini mielestä outoa, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi ajanut hidastettuna; kevyt auer auton ikkunaa vasten, harmaa valo veden yllä, majakkasaari kalpeine, viivyttelevine välähdyksineen, ja pensaissa viimeiset ruusunmarjat, jokainen niistä hohtavan punainen, melkein sininen, kuin pieni kiinalainen lamppu.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv, 2008

Eletään vuotta 1989. Se on muutoksen ja murtumisen vuosi: kommunismi natisee liitoksissaan ja samoin tekee Arvidin avioliitto. Kaiken keskellä Arvid saa kuulla äitinsä sairastavan syöpää ja lähteneen sulattelemaan uutista kotiseudulleen Tanskaan. Arvid lähtee äitinsä perään. Vaikka matka ei ole pitkä, sen aikana Arvidin on kuljettava pitkä matka: se matka joka teki nuorukaisesta miehen ja miehestä kommunistin, suloiset rakkauden ja kipeät välirikon hetket. Samaan aikaan kun Berliinissä kaadetaan muuria, Arvid kaataa ikivanhaa mäntyä, juo Calvadosta ja miettii missä oikein on ollut, mihin aika katoaa, miksi kaikki murenee ja muuttuu.

Tarina poukkoilee hetkestä hetkeen. Lukija löytää itsensä milloin nuoren Arvidin seurasta Freian suklaatehtaan edestä äitiään odottamassa, milloin humalaisen Arvidin luota äidin 50-vuotispäiviltä, milloin veljen kuolinvuoteen äärestä tai jäisestä marraskuun merestä jossakin päin Tanskaa. Paljon jää kertomatta, oikeastaan kaikki: Petterson ei kerro vaan näyttää, maalaa maisemaan kuvia joista lukijan on itse koottava Arvidin elämä.

Tarinautti lokikirjaan: tämä kirja on tuokioista tehty. Juoni on sivuseikka, oikeastaan juonta hädin tuskin onkaan. Tätä kirjaa on elettävä niin kuin elämää: tuokio kerrallaan, ajan ja muistojen virrassa kieputtava hetkestä hetkeen. Petterson kirjoittaa kauniisti, välillä viiltävän osuvasti, takakantta tuijottaessa olo on haikea mutta ei liikaa. Summa summarum: Tästä tuli etäisesti mieleen Muumilaakson marraskuu - vaikka tarina on eri, tunnelmassa on jotain samaa.

Willem Elsschot: Juusto

Kun olin antanut miehelle loput halkaistusta juustopallosta ja ruhtinaallisen juomarahan, sillä en tiedä kauniimpaa näkyä kuin säteilevät kasvot, suosittelin vielä juustojani hänelle lämpimästi ja sen jälkeen ovi lukittiin, se oli jykevä kuin ristiretkien aikaisen linnan ovi. 

Voin mennä rauhassa kotiin. Tuolta edamini eivät lähde, eivät ainakaan väkivalloin. Ne makaavat kellarissa ylösnousemuspäiväänsä saakka, jolloin ne kannetaan riemusaatossa ulos ja viedään komeilemaan samanlaisiin näyteikkunoihin kuin se ikkuna, jonka edessä seisoin Amsterdamista palattuani.

Willem Elsschot: Juusto

Alkuteos: Kaas, 1969

Frans Laarmans on belgialainen konttoristi, jonka urakehitys on jo ohittanut huippunsa. Päästyään jäseneksi itseään hienompaan seuraan hän tulee kipeän tietoiseksi asemastaan ja pelkää kuollakseen, että totuus hänen työstään tulee julki:

Niinä hetkinä elän jatkuvassa pelossa ja hikoilen enemmän kuin äitini kuollessa. Tiedät nyt miten silloin kärsin, mutta ainakin se oli ohi yhdessä yössä, kun taas van Schoonbeken luona kaikki alkaa joka viikko uudelleen eikä aikaisempi hikoilu vähennä edessä olevaa. --- Niin, mitä enemmän sanon, sitä selvemmin he huomaavat, että olen autoton ja autottomana pysynkin. 

Niinpä, kun Laarmansille tarjotaan tilaisuutta ryhtyä hollantilaisten edamien maahantuojaksi, hänen riemullaan ei ole rajoja. Perheen suosituksesta hän ei kuitenkaan tohdi irtisanoutua konttorityöstään, vaan jää tekaistulle sairaslomalle ja alkaa elää kaksoiselämää keskittyen kaikessa salassa rakentamaan upeaa uraansa elintarvikealalla. Mutta juustoa ei tietenkään voi myydä, ennen kuin on perustanut konttorin, ostanut kirjoituskoneen ja keksinyt firmalleen vetävän nimen. Laarmansin omistautuessa uuden imagonsa rakentamiseen muhii kymmenentuhatta palloa täysrasvaista edamia varastokellarissa... ja arvatahan saattaa, miten lopulta äijän käykään.

Tarinautti lokikirjaan: Juusto on kirjoitettu 1969, ja se sijoittuu 1930-luvun Belgiaan. Vaikka "konttorin perustaminen" melko kivikautista puuha tuolloin olikin (puhelin on ylellisyyttä ja sähköpostiosoitteen korvaa sähkeosoite), olisi se muuten voinut sijoittua vaikka tähän päivään. Kirjan kansi hehkuttaa kyseessä olevan "herkullinen satiiri liike-elämästä, kunnianhimosta ja juustosta" ja hyvät hihitykset tästä sainkin. 

Kirjan päähenkilö Laarmans herätti tunteita puolesta ja vastaan. Toisaalta heppu oli niin saamaton tollo että vihaksi pisti, toisaalta juuri ukkoparan tollous herätti äidillistä myötätuntoa (voiko olla tuntematta säälinsekaista lukkarinrakkautta äijäreppanaan, joka eksyy jopa äitinsä haudalla käydessään?) Surkuhupaisa "ylpeys käy lankeemuksen edellä" - tarina oli sopivan kepeä välipalakirja, varsin mainio vappuviikonlopun naurahdus. Summa summarum: hirthehinen tarina antisankarista, joka lähtee soitellen sotaan.

Ohi on haastava huhtikuu, tervetuloa toukokuu!

Kas niin, nyt on wappusimat juotu ja ihana toukokuu otettu avosylin vastaan. Huhtikuun haasteestakin on enää kaksi kysymystä jäljellä. Vastaanpa ensi töikseni niihin:

Day 29 – A book everyone hated but you liked

    Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Meillä oli lukiossa ihana äikänope. Kirjoja kyllä luettiin, mutta pakkolukemista ei juurikaan harrastettu. Kolmen vuoden aikana ainut kirja, joka oli pakko lukea, oli Seitsemän veljestä. Muistan kuinka muut tätä vihasivat, mutta minusta kirja oli mainio. Nautin Kiven kielestä ja veljesten perisuomalaisista persoonista :) Jos yleensä jotain pitää pakkoluettaa niin minäkin kyllä valitsisin tämän.

Day 30 – Your favourite book of all time
Nyt pisti pahan. Parhaani yritin valita vain yhden, mutta niin vain kävi että oli pakko valita kaksi...

Michel Tournier: Kolmen kuninkaan kumarrus

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappaa ja merta olen jo kehunutkin, joten ei siitä sen enempää. Kolmen kuninkaan kumarrus oli aikoinaan niin järisyttävä kokemus että näin siitä jopa unta! Kirja kertoo kolmesta itämaan kuninkaasta, jotka lähtevät seuraamaan taivaalla havaittua tähteä... sanoinko kolmesta? Tarkoitan: neljästä! Gaspar, Melchior ja Balthasar ehtivät ajoissa, mutta Mangaloren kuningas Taor myöhästyi... vaan kuinkas sitten kävikään... Aivan ihana kirja! Aion lukea tämän uudestaan kun ehdin, ja hehkutan sitten tuoreeltaan teille :)

Nnnoin. Nyt kun haaste saatiin kunnialla lävitse, pistetäänpä samantien pakettiin koko huhtikuu. Haasteesta huolimatta ehdin lukea aika mukavasti. Huhtikuussa tuli luettua nämä:

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Lehtinen ja Valojärvi: Kulta, voisitko syöstä tulta?
Alessandro Baricco: Verta vuodattamatta
Roy Jacobsen: Ihmelapset
Anja Snellman: Rakkauden maanosat
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
Jeanette Winterson: Majakanvartija
Leena Krohn: Oofirin kultaa
Valerie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta
Claudie Gallay: Tyrskyt
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Karel Capek: Puutarhurin vuosi
Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen

Luettuja kirjoja: 13
Kotimaisia: 4
Euroopan ulkopuolelta: 2
Naiskirjailijoilta: 8
Muuta: Osallistuin Esquivelin ja Serranon kirjoilla Satun minihaasteeseen, jossa aiheena oli Latinalainen Amerikka. Oli mielenkiintoista kurkistaa maankolkkaan joka ei ole minulle ennestään kauhean tuttu.
Raskaan kostoaiheisen alkukuun jälkeen kevensin lukemistoani, ja pääsiäispyhinä nautiskelinkin juuri sopivan kevyttä hyväntuulen kirjallisuutta.

Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin hyvä kirjakuu; jättipottia ei tullut mutta monia hyviä lukuelämyksiä kyllä. Ja sitten on palkintogaalan vuoro. Jo perinteeksi muodostuneen Elman lisäksi jaan tästälähin myös toisen pystin, Ilona-patsaan kauneimmasta kirjankannesta. Aloittakaamme vaikeammasta. Tässä tulee huhtikuun  Elma:

Roy Jacobsen: Ihmelapset

Kamppailu Elmasta käytiin viime kuun tapaan kahden kirjan välillä. Tällä kertaa kalkkiviivoilla kakkoseksi jätetty saa siitä huolimatta palkintopystin: sille näet ojennan historian ensimmäisen Ilona-patsaan.

Näin siis huhtikuussa. Tästä on hyvä jatkaa kohti kesää...