Juri Korinets: Hevoseni Sul

Sen oli tehtävä raskasta työtä jo nelivuotiaana, kun sillä oli vielä maitohampaat suussa: ajettava vettä, korjattava heinää, paimennettava karjaa. Ja talvisin, kun heinästä oli puute, eikä lumimyrskyissä ja jääkuoren alta löytynyt mitään, se oppi tuntemaan myös nälän. - Keväällä ankaran talven jälkeen olimme kaikki kuin luurankoja, se kertoi. Olinhan minä nähnyt sen itsekin.

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Weilin + Göös 1979

Alkuteos: Samaja umnaja lošad', 1976

Kuvitus: Anne Bous

Saksannoksesta suomentanut Liisa Ryömä

Kirjan kertoja, orpo paimentolaispoika, saa kasakka Aitšanilta lahjaksi hevosen, jotta voisi toimia paimenena vuorilla. Poika antaa hevoselle nimeksi 'kaikkein viisain hevonen', lyhennettynä Sul. 

Kaltoinkohdeltu, kompurajalkainen eläin ja orvoksi jäänyt poika kiintyvät toisiinsa heti - ja pian poika myös huomaa ymmärtävänsä hevosen kieltä. Yhdessä nuo kaksi paimentavat karjaa Kazashtanin aroilla ja oppivat toisiltaan paljon. Yhdessä he nauttivat vapaudestaan, ja yhdessä he myös kohtaavat vuorten vaarat.

Vasikan sydän sykki oman sydämeni tahtiin... aivan kuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä.

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta minun on kiittäminen Annikaa, jonka bloggaus sytytti kiinnostuksen kipinän. Löysin kirjan Antikasta, ja Anne Bousin kauniin kuvituksen houkuttamana lankesin kiusaukseen... se oli hyvä kiusaus! Pidin nimittäin kovasti tästä viehättävästä, hivenen surumielisestä kirjasta. Mustavalkoiset kuvat sointuvat täydellisesti herkkävireiseen tekstiin, ja rauhallisesti soljuva kerronta kuvaa kiireettömästi paimentolaiskansan elämää ja arkea luonnon ehdoilla, vuodenaikojen asettamassa ikivanhassa rytmissä.

Vastaani tulvi lämpimän lampaanpaistin ja munkkien haju. Tuoksui oikealta teeltä.     

Pojan ja hevosen ystävyys on kauniisti kerrottu. Loppu jäi sopivasti auki, ja haikeansuloinen tunnelma pysyi luuytimissäni pitkään. Kaikkein ihaninta kirjassa oli silti kuvaus elämästä arolla! Koska omissakin suonissani virtaa nomadien liikkumaan luotu veri, en voinut olla päästämättä ihastuksen huokauksia aina, kun kirjailija innostui kuvailemaan tarkemmin tuota karunkaunista seutua. Elämä luonnon armoilla on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta on myös hetkiä, joista me valosaasteen uhrit voimme vain haaveilla.

Ja viimein koitti se lämmin tähtikirkas ilta, jolloin minä en yöpynyt laumoineni tilalla vaan vaelsin lypsyn jälkeen takaisin vuorille. Nyt oli minun todella vapaa elämäni alkanut! Nyt minä kuljeskelin yömyöhäiseen pitkin aroa, ja kun lehmät ja härät jo makasivat levolla, kävin minä Sulin kanssa pitkiä keskusteluja kimaltavien tähtien alla. Sitten ryömin nukkumaan hylättyyn edellisvuotiseen heinäsuovaan, joka oli talven aikana puristunut aivan mustaksi. Tuollaisia asumuksia minulla oli arolla siellä täällä. Heinät olivat aivan kuivia ja minä kaivoin suoviin ihania luolia. 

Tuli hyvin hiljaista. Jopa tuuli vaikeni. Kuului vain hevosen raskas hengitys.

Summa summarum: Lämminhenkinen, melankolisen kaunis tarina ystävyydestä ja ohikiitävästä lapsuuden onnesta.

Copycat-ehdokas: Kun lainakirjat katosivat

Hiphei, minä tein sen, minä uskalsin: osallistun Amman copycat-kisaan! Vaikka olin varma, etten kynnelle ehdi ja kykene. Mutta kun sain idean, niin huomasin jo ryhtyneeni tuumasta toimeen... toteutus on kökkö,  antakaa anteeksi! Anyway, tässä se tulee:

Innoitukseni sain elävästä elämästä. Kun talossa on kolme pientä porsasta, voi kirjaston kirjoille käydä köpelösti... mutta ei siitä sen enempää, varsinkin kun ainakin yksi kirjastotäti tietää, kuka olen nimimerkin takana... ;)

P.S. Tänään oli ensimmäinen päiväni työssäkäyvänä ihmisenä. Olipas ihanaa! Mukavaa huomata, että tulen pitämään työstäni :)

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa

Maailmassa, joka yhä enemmän yrittää latistaa ja alistaa, traktorin sitkeä ja hidas anarkistisuus on pitänyt ja pitää jatkuvasti pintansa. Ajaessaan omaa rauhallista vauhtiaan maailmassa, jossa muka kaikilla on kiire, traktori antaa meille erinomaisen esimerkin täydellisestä hermojen hallinnasta ja selkeästä itsetunnosta. Se toimii kuin Mahatma Gandhi keskellä kaaosta ja sekasortoa.

Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa. Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta.

Teos 2008

Tarinautti lokirjaan: Heinäpaali roihuaa oli heräteostos kirjakaupan poistokorista, ja lukaisinkin teoksen välipalana melkein heti sen hankittuani. 

Outi Nyytäjä on minulle kulttuurivaikuttajana tuttu, ja osasin odottaa häneltä älykästä tekstiä, jossa ei turhia kursailla. Mielikuva oli oikea: Nyytäjä on ironinen, tarkkanäköinen ja elegantin häijy. Parhaimmillaan hän on hurmaavan hauska, pahimmillaan kirja oli minusta hivenen tylsä - ehkä siksi että Ranska ei ole minulle mitenkään tuttu ja / tai läheinen maa, en vain jaksanut kiinnostua kaikista sikäläisen arkkitehtuurin saloista ja muista paremman keskiluokan hapatuksista ;) 

Välillä Nyytäjä osuu ja uppoaa. Miten toimii tosinainen tiukan paikan tullen - esimerkiksi viemäröintimiesten uhatessa puutarhan muurikukkapenkkiä? No, vaikkapa näin: Äkkiä naamaan antistressivoidetta, laventelivettä niskaan ja pihalle. Siellä seisoi viemärimies. Nyt oli pikadraaman paikka ja sen oli parasta olla hyvä.

Outi Nyytäjä

Nyytäjä ei säästele myöskään itseään . Hän puhuu estottomasti terveydellisistä ongelmistaan ja puolustaakin henkeen ja vereen vanhusten oikeutta puhua vaivoistaan. 

"Paise", minä sanoin kun kerroin siitä tuttaville. "Silmäluomeenko?" kysyi lääkärini Kèrèbel. Silmään, minä sanoin sadistisesti. "Aha", hän sanoi ja minä lisäsin, että kivut olivat todella kiinnostavat. Niinkuin silmää olisi pihdeillä revitty irti päästä. Sanaparin "kiinnostavat kivut" olin varastanut fysioterapeuttini rouvalta. Sitä oli leikkaava lääkäri käyttänyt kahdenkymmenenkuuden leikkauksen jälkeen.

Etukäteen odotin teräväsanaisena tunnetulta Nyytäjältä tietynlaista myytinmurtajan roolia, mutta toisin kävi - ainakin omat stereotypiani bretagnelaisista ja ranskalaisista vain vahvistuivat. Ei kirja silti huono ollut, sillä oli vain kirkkaat ja himmeämmät hetkensä. Henkilönä arvostan Nyytäjää hyvinkin korkealle ja mielelläni luen häneltä jatkossa lisääkin.

Summa summarum: Siilin eleganssilla kirjoitettuja havaintoja elämästä Bretagnessa. 

10 x hyvänmielen kirja

Kirjaurakan Raisa listasi 10 kirjaa, joista hän saa hyvän mielen. Ja minähän en voi olla tekemättä samaa!

Noin puolet tuli helposti, miettimättä. Sitten tuli paussi, piti ihan istua alas ja ajatella. Ja sitten niitä alkoi taas juolahdella mieleen.Tässä ne ovat mieleenjuolahdusjärjestyksessä:

1. L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
2. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
3. Leena Rantanen: Puolen tunnin loma

4. James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni
5. Jukka Parkkinen: Suku on pahin, Osku

6. Antti Isokangas (toim): Villejä rubiineja. Väärinkuultuja laulunsanoja
7. Mark Levengood & Unni Lindell: Vanhat tädit eivät muni &  Kjære Gud jeg har det godt, har du noe ull
8. Italo Calvino: Paroni puussa

9. Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
10. Frances H. Burnett: Kadonnut prinssi

Kahta ensimmäistä tuskin tarvitsee suuremmin selitellä. Puolen tunnin loma on sympaattinen novellikokoelma erilaisista tavoista, joilla rakkaus voi syttyä. Herriotin eläinlääkärimuistot vain ovat niin sydämellisiä, ettei niitä voi kovin sydämin lukea.

Paroni puussa on hurmaava kirja valloittavasta persoonasta: pojasta, joka ei suostu syömään pahaa ruokaa vaan kiipeää puuhun eikä tule alas, koskaan. Annos anarkiaa tekee aina hyvää, kun arki ahistaa ja päähän potkii ;)

Jukka Parkkisen Osku-kirjat ovat hersyvän hauskoja. Osku ja hänen Aino-mummonsa ovat parhautta! Väärinkuullut laulunsanat saavat väkisinkin hymyn huulille, samoin kuin lasten mietteet elämästä, rakkaudesta, Jumalasta ja... no kaikesta!

Pieni suklaapuoti on suloinen - ja sitä lukiessa suklaata saa tietysti syödä niin paljon kuin huvittaa ;) 

Kadonnut prinssi on ollut lempparini aina, se on aina yhtä jännä ja lopussa tapahtuu tottakai oikeus ja kohtuus :)

Siitä vaan muutkin laatimaan hyvänmielen listoja - jo laatimisesta saa hyvän mielen!

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan

Lihaako myös - no, makkaraa

ja jonkin kyljyksistä

ja leijonalle silavaa, 

se on niin terveellistä.

Ja selkää nautain muhkeain

ja kinkkua, hm, joskus vain;

vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman Kasper ja Jesper ja Joonatan.

  (JOONATAN: Niin juuri. Pitäähän ihmisen toki jotakin saada henkensä pitimiksi.)

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa

Wsoy 1980

Alkuteos: Folk og røvere i Kardemomme by, 1955

Suomentanut: Aila Meriluoto

Kardemumma on ihan pieni kaupunki, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Kaupunkilaiset ovat melkein aina hyvällä tuulella, ja kaupungin raitiovaunussa saa ajella ilmaiseksi (leivostarjoilu kuuluu ilmaislipun hintaan).

Poliisimestari Paavali kantaa henkilökohtaista huolta kaupunkilaistensa hyvinvoinnista, ja juhlia pidetään sekä lauluja sepitetään aina, kun on vähänkin aihetta. 

Mutta kaupungin ulkopuolella, yksinäisellä tasangolla, on korkea ja kummallinen talovanhus, josta kuuluu pelottavaa leijonan karjuntaa. Siellä asuvat Kasper, Jesper ja Joonatan lemmikkileijonansa kanssa. He viettävät päivänsä kotitöistä kinaten ja yönsä he nukkuvat - paitsi silloin, kun leipä on loppu ja on pakko lähteä kaupunkiin rosvoamaan. Siitä eivät tietenkään kaupunkilaiset pidä, mutta leijonan tähden he eivät voi pidättääkään rosvoja.

"Tänä yönä - kun Sohvi neiti on nukahtanut, me ryöstämme hänet takaisin sinne  mistä ryöstimme hänet tänne!"

Tarinautti lokikirjaan: Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Thorbjørn Egnerin syntymästä! Juhlavuoden kunniaksi päätin jälleen kerran tarttua tähän lapsuuteni suureen suosikkiin. Viime lukukerrasta on vain viitisen vuotta, joten tapahtumat olivat hyvinkin muistissa, mutta se ei lukunautintoa pilannut. Tämä taitaa olla minulle niitä nostalgiakirjoja, joiden avulla pääsee pikalomalle lapsuuteensa maailmaan :) 

Hyväntuulinen tarina ja hassut juonenkäänteet viehättivät suuresti myös perheemme pieniä. Tämä kirja olikin ensimmäinen oikea lastenromaani, jonka tyttäret jaksoivat kiinnostuneina kuunnella alusta loppuun! Aikuislukijalle kirja toimi myös puheenvuorona syrjäytymisestä. Onneksi tarina sai onnellisen lopun, ja rosvotkin löysivät piilevät kykynsä ja niiden myötä paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä.

P.S. Iloisista rosvoista hiljattain blogannut Viivi sivisti minua ja muita Egner-faneja mainitsemalla, että Norjassa on ihan oikeasti olemassa Kardemomme by! Talot rosvokaupunkiin on suunnitellut Egnerin arkkitehtipoika, ja niissä voi sesonkiaikaan jopa yöpyä maksua vastaan. Ja illalla tulevat visiitille ketkäs muu kuin Kasper ja kaverit... Tahtoo sinne heti nyt!! :D

P.P.S. Vasta hakiessani kirjailijasta tietoa tätä blogitekstiä varten, huomasin että Egnerillä on sama syntymäpäivä kuin minulla ja Volter Kilvellä. Ehkä minäkin siis sittenkin jonakin päivänä kirjoitan sen sydämeenkäyvän klassikon :D 

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

- Tsirp! Et ikinä arvaa!

- Lirps! Joku on pihkassa johonkin!

- Piip! Ihan lääpällään! 

- Mitä ihmettä? Krrilla kysyi. Hän oli luullut etteivät siniset linnut osanneet puhua mitään.

- Se on NIIIIIIIN ihanaa, sanoi pienin linnuista.

- Ihanan ihanaa! Sanoi toinen.

- Mää pyörryn pian! sanoi kolmas ja näytti juuri niin sirkeän virkeältä kuin iloisesti livertelevä sininen lintu näyttää.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011

Kuvitus: Pia Sakki

Humisevan harjun takana on Muriseva metsä, erään pienen krokotiilin koti. Krokotiilin nimi on Krristian, ja hän on RRRRRRakastunut kuudella isolla ärrällä. Joutsenelta joululahjaksi saamallaan sulalla hän on kirjoittanut rakastetulleen, pikku krokodiili Krrillalle, jo kuusisataa runoa, joista Krrilla ei ole lukenut vielä yhtään. Mutta sitten, hiirten häissä, sattuu jotain jonka jälkeen Krristian ei enää ole entisellään. Lopulta Krristianin ystävät päättävät puuttua asiaan. Tarvitaan siilin sitkeyttä, karhun kuuluvaa ääntä ja ripaus kuun taikuutta, jotta tarinalle saataisiin onnellinen loppu. Ja saadaanhan se, eikä keveämpää taakkaa kuin yhden ärrän rakkaus voi kenenkään korissa olla.

Krokotiilin perhe saapui Oulusta varta vasten hääjuhliin.
Vanha harvapäinen hirvikin muisti palata juuri parahiksi maailmanmatkoiltaan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakkaus on ihana asia - ja maailman kulunein klisee. Siksi rakkauskirjoja, myös ja etenkin lapsille suunnattuja, lukiessa aina vähän jänskättää, jääkö suuhun muuta kuin äitelää siirappia ja /tai opettavaiseksi tarkoitettua sanahelinää. Hannu Hirvosen tarinassa on hieman molempia - mutta kokonaisuutena kirja onnistuu yllättävän hyvin. Myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, ja suurin osa vitseistäkin oli aidosti hauskoja. Pia Sakin kuvitus on veikeää, sympaattista ja täydentää juuri sopivasti tekstin kertomaa tarinaa.

- Siksi kysynkin nyt teiltä nuoret seuraavaa: tahdotteko oikein kovasti ja lupaatte yrittää vielä kovemmin?

Siirapin vastapainoksi kirjassa on kosolti myös huumoria, josta osaltaan vastaa jo päähenkilön valinta: epäromanttisten eläinten listalla krokotiili mahtuu hyvinkin Top Teniin. (Vielä hauskempaa olisi tietysti ollut, jos kirjan Romeo olisi ollut vaikkapa sittisontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä tai iilimato, mutta sellaista kirjaa kukaan tuskin uskaltaisi kustantaa ;D)

Hirvonen sanailee kepeästi, ja juoni kulkee eteenpäin kiireettömästi mutta ei tylsästi. Tarina sinänsä ei suuria yllätyksiä tarjoa, ja henkilöhahmot - eritoten eteerinen Krrilla - ovat melko kliseisiä nekin. (Jospa Krrilla ei olisikaan ollut oopperalaulaja, vaan vaikka kuulantyöntäjä tai seitsenkertainen selkäuinnin maailmanmestari... mutta nyt menee jo jossittelun puolelle, joten pistänpä kiireesti sulut kiinni.)

Summa summarum: Mitä tapahtuu kun rakastutaan kuudella isolla ärrällä? Parasta tutkia tarkemmin. Aika ihana, huumorilla höystetty romanttinen satu, jonka aikuinenkin luki vallan mielellään.

Tove Jansson: Tiedoiniekan hattu

Sil aigua Hemuli käveli meččiä myöte keriämäs harvinazii kukkii, kudamii kukki joka kohtas! Hobjanvalgiet jygiet tertut ozutettihes st'oklahizikse; kummalizet kukat läpetettih rounogu sumus, niilöin ruskienmuzavat venčazet oldih kui kuningahan koronu.

Ga Hemuli ei nähnyh sidä kaunehuttu, häi laski vai hyödehii da lehtii da burisi ičekseh: "Täs on kahtessuasyheksästostu noumeru minun kogomukseh."

Tove Jansson: Tiedoiniekan hattu

Ilmahpiästämö: Karjalan kielen seura r.y. 2009

Kiändänyh: Natalja Sinitskaja

Varat tämän kirjan julguandah lahjoitti: Hartwall Perheen Rahasto

Muumipeigoi ja hänen dovarisat löytäh mäin n'okas korgien mustan hatun, eli muumipeikko ja hänen toverinsa löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. Tämä tarina on arvatenkin kaikille tuttu, mutta karjalaksi sen lienee lukenut harva. Karjalan kielen seuran ja Hartwallin rahaston kulttuuriteko, karjalankielinen muumikirja, kertoo rakastetun peikkoperheen seikkailuista kielellä, joka on samaan aikaan outoa että niin tuttua. 

Ninnineidoi, Ninnettäi, Muikkuine ja muut Muuminotkon asukit eivät osaa aavistakaan, että vuoren harjalta löytynyt hattu onkin itsensä Tiedoiniekan -  - suuren taikurin, joka ratsastaa mustalla pantterillaan ympäri maailmaa, muan alla ja meren pohjas, jopa kuussa ja kierdotiähtilöil. Mutta Kuningasrubiinua, maailman kalleinta jalokiveä, ei Tiedoiniekku ole onnistunut löytämään. Ja ennen kuin tulee vilu sygyzy, ehtii tapahtua kaikenlaista jännittävää ja kummaa: muumitalo muuttuu viidakoksi, saadaan hengiltä yksi mamelukki ja joudutaan pulaan hattivatoin saarella...

Tarinautti lokikirjaan: Jotkut ratkovat ristikoita, toiset tekevät sudokuja, minä luen kirjoja vierailla kielillä. Aivojumpan lisäksi sain tästä kirjasta suurta iloa: muumiperhe tuntui, sikäli mikäli mahdollista, vielä symppiksemmältä saatuaan karjalaisen luonnon :) 

- Suago syvvä se, mi on jo suus, kyzyi Nipsu.

- Älä ole hölöböri, sanoi Muumimami. - Keräkkiä hedi kai, midä tahtotto ottua kerale, sendäh ku tuatto tahtou lähtie juuri nygöi. Vaigu älgiä ottakkua nimidä pädemättömiä.

Täytyy myöntää, että jos tarina ei olisi ollut ennestään tuttu, olisin välillä pudonnut komiasti kärryiltä, mutta koska olen muumioppimääräni huolella suorittanut ja vielä lasten kanssa santsaillut, en joutunut kertaakaan tuskastumaan, päinvastoin sain kokea oppimisen ja oivaltamisen riemua: ozattomus on onnettomuus, ozakas vastaavasti merkitsee onnellista. 

Venäjän vaikutus on ilmeinen, ja bongasinpa yhtäläisyyksiä myös saamenkielen kanssa - esimerkiksi 'valehdella' on 'kielastaa', saameksi gielistit. Myös kirjoitustavassa oli samoja piirteitä kuin saamessa: kovan koon paikalta löytyy usein pehmeä g, ja minulle saamentunneilla tuskaa tuottanut č-kirjain tuli yllättäen vastaan myös täällä!

Summa summarum: Tuttu tarina uudella tavalla ja antoisa kielikylpy aivosolujen iloksi.

Irina Javne: Euroopan kylmin talvi

Olla hetken aikaa ehjä, aika repii meitä eri suuntiin, olla hetken aikaa ehjä kesässä kerran, sinä odotat lähtöä, minä paluuta. Olla ehjä rikkinäisessä peilissä. Olla hetken aikaa tytär. Ainakin yhden unen verran.

Irina Javne: Euroopan kylmin talvi

Gummerus 2012

Irina Javne on uudehko tekijä kotimaisen lyriikan kentällä. Toisessa runokokoelmassaan Euroopan kylmin talvi hän kuvaa omintakeisella äänellään tuttuja teemoja: naiseutta, rakkautta, minuuden sirpaleiden keruuta. Javnen kieli on persoonallista ja intensiivistä. Alkupuolen ryöppyävät proosarunot rauhoittuvat loppua kohden pelkistetymmiksi, välähdyksenomaisiksi kuviksi:

Toukokuisessa Helsingissä 

lapset tekevät lumipalloja 

laittavat sisälle kiven 

heittävät minut täyteen valoa

Toukokuisen Helsingin lisäksi runojen reviirinä on koko Eurooppa: Pitkät portaat Nizzasta Venetsiaan ja Kafka-museon vessa. Vielä vahvempi elementti runoissa on kuitenkin luonto, joka ei litisty pelkäksi kulissiksi  - Javnelle metsä on maagisrealistinen mielenmaisema, jossa puut puhuvat multaa suussa ja havunneulaset kasvavat koivunlehtiä. Maisemassa on / niin paljon rakkautta / se valuu, vihreä hunaja / puista

Irina Javne

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän arvostelukappaleena kustantajalta, ja nyt on sitten paineita sanoa kirjasta jotakin fiksua ;) No, mikään ammattikriitikko en ole enkä sellaista ala edes esittää. Sen sijaan voin kertoa, millaisia mielen ja sydämen liikkeitä runot saivat minussa aikaan. Ne nimittäin saivat! Ihan kaikkien runoihin en päässyt sisälle, mutta niihin joihin pääsin, upposin hiustupsua myöten. Javnen tajunnanvirta on vangitsevaa ja runokuvat vahvoja.

Ajattelen, miten Kafka ja Freud kirjoittivat kirjeitä lyijykynällä. Uppoavia kirjeitä, jotka kantavat mukanaan hylkyjä ja unessa tulen rannalle, siellä seisoo suorana ja uljaana uppoamaton laiva, sen pohja on pehmeässä hiekassa. Vesi on kirkasta, aurinko loistaa pohjasta ja siihen veteen pelkään sukeltaa. 

Summa summarum: Jää ja joskus jään, sulaa hulluuttani, niin koti on kaiverrettu puusta ja tuuli puhaltaa, se puhaltaa timantteja, ei lehtiä, ei nurmea, pelkkää kovaa lasinäkyvää.
Upea, vaikuttava runoteos! Suosittelen kaikille, joille  "tajunnanvirta" ei ole kirosana.

P.S.  Euroopan kylmimmästä talvesta ei (vielä?) ole kirjoitettu ruuhkaksi asti, mutta jotain sentään löytyi.  Valopolun Juha pääsi kirjaa lukiessaan kurkistamaan maailmassa olevaan reikään, Hymyilevän eläkeläisen luota löytyy ansiokas runoilijan henkilökuva. Syvällisen analyysin Javnen runoudesta voi lukea Hesarin netistä.

Taidetorstai: Joutomaa

Oih ja voih, olen rakastunut! Jaa kehenkö? Älkää kysykö kehen, vaan mihin. Kävin näet tänään Galleria Printissä etsimässä jotain ihan muuta, mutta juutuin tietysti korttitelineen luo ja rakastuin näihin:

                        Reetta Isotupa-Siltanen: Keijuhaave                    Reetta Isotupa-Siltanen: Kotileikki

Reetta Isotupa-Siltanen: Pelastaja

Reetta Isotupa-Siltanen: Laululinnun lahja

Kotiin päästyäni kiiruhdin googleen ja opin, että Reetta Isotupa-Siltanen on "kuvantekijä, äiti ja pikkuruisen kaupan kaupantäti". Kauppa sijaitsee Turussa ja on nimeltään Joutomaa, ja löytyypä taiteilijalta myös Joutomaassa-niminen blogi. Käykäähän katsomassa jos kiinnostaa! (Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos - minä nyt vain satun olemaan tämmöinen innostuja. Koettakaa kestää!)

P.S. Täytyy tässä yhteydessä vähän kehaista itseäni ja retostaa, että itsehillintäni on kehittynyt huomattavan hyväksi: mukaani lähti vain viisi korttia, enkä edes myöhemmin etsy.comissa sortunut tilaamaan printtejä :D 

Onko kukaan muu teistä heikkona kortteihin? Tai johonkin muuhun, jos niin mihin? Kirjat ovat tietysti itsestäänselvyys, mutta onko teillä kaapit täynnä kuppeja joita ette ehdi käyttää, tai hattuja tai sateenvarjoja tai hammastikkurasioita tai... niin, mitä? Tulkaa ulos hamsterikaapista jos uskallatte! ;)

Hei hei heinäkuu (ja mitä kaikkea luinkaan)

Se on sitten uusi kuu, ja aika luoda kaihoisa silmäys menneeseen, loppuunluettuun kuuhun. Silmäys on kaihoisa, koska kirjakuuni oli, kuten kesäkuukin, aivan valtavan hieno! Heinäkuussa sain kunnian lukea nämä kirjat:

Bazar Kustannus (toim): Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Kirsti Ellilä: Majavakevät
Anita Diamant: Punainen teltta
Agneta Pleijel: Kevään valoa
Stian Hole: Hermannin salaisuus
Eeva Tikka: Mykkä lintu
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina
Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa
Per Petterson: I kjølvannet
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Pablo Neruda: Kysymysten kirja
Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Hélené Grémillon: Uskottuni
Helakisa ja Haiko: Tuuliin tähystäjä
Markus Zusak: Kirjavaras
Seija Vilen: Pohjan akka

Luettuja kirjoja: 17
Kotimaisia: 8
Euroopan ulkopuolelta: 3,5
Naiskirjailijoita: 10
Muuta: Heinäkuun kirjasadossa on (ja aivan sattumalta) vahva pohjoismainen vire. Leikilläni nimesinkin jonkun toisen blogia kommentoidessani, että teemani on tässä kuussa "pohjoismaiset naiset ja vähän miehetkin". Mutta muutakin toki tuli luettua, ja kaiken kaikkiaan lukusaalis oli mukavan monimuotoinen: kuun aikana sukelsin mm. runouteen, tietoon ja taiteeseen, liidin lintujen siivellä kansanperinteen taivaalla, kävin Pariisissa ja Chilessä, uppouduin unelmiin, istuin kuukautisteltassa neljän äitini kanssa, rupesin ruokalakkoon , herkistyin perimmäisten kysymysten äärelle ja olin mukana pelastamassa majavien lampea. Ja nautin joka hetkestä! Yhtään ainutta huonoa kirjaa en lukenut, vaikka mukavuusalueeni ylitykset hetkittäin vaativatkin sisua :)

Haasterintamalla kunnostauduin lukemalla Ota riski-haasteen myötä luettavakseni langenneen Kirjavarkaan ja tunnustin Satun minihaasteessa punaista väriä, muuten jätin haasteet tässä kuussa rauhaan.

Ja sitten saakin Elma-gaala alkaa. Vaikka luettujen laatu oli korkea, tällä kertaa valinta on suhteellisen helppo. Ladies and gentle men, the world-famous Elma-award goes to:

Anita Diamant: Punainen teltta

Kansien kanssa oli vaikeampaa. Alustavalla ehdokaslistalla oli peräti kuusi kantta! Ja vain yksi voi pokata Ilona-pystin, jonka ojennan kuukauden kauneimmalle kannelle. Aikani sitten pähkäilin kansia katsellen, kunnes päätin. Ja näin minä päätin:

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa

Myönnän, että valintaan saattoivat vaikuttaa myös valokuvat kansien välissä: tässä nimittäin on läpikotaisin kaunis kirja! Indeed, jos tämä kirja olisi ruokalaji, sen nimi olisi Imaami pyörtyi. (Sen niminen ruoka on oikeasti olemassa. En nyt muista, mitä se oli, mutta niin hyvää se kuulemma oli, että kun imaami söi sitä, hän pyörtyi.)

No juu, vaikka kuinka tekisi mieli istua tässä virtuaalihorisemassa, lienee viksuinta vääntäytyä lepoasentoon, että jaksan aamutuimaan olla hellä ja heleä emonen lapsilleni. Jatkossa en ehdikään varmaan lukea enkä blogata läheskään entiseen tahtiin, sillä minusta tulee kuuden vuoden tauon jälkeen taas työssäkäyvä ihminen. Mutta sen lupaan, että vaikka vauhti hieman hiljeneekin, niin luku-ja blogiharrastuksistani en luovu! Sen verran rakkaita henkireikiä ne minulle ovat :) 

Ja aivan loppuun pieni sneak preview: olen parhaillaan lukemassa kirjaa kielellä, jota en osaa! Se sujuu oikein hyvin enkä ainakaan vielä ole pudonnut kärryiltä ;) Mutta siitä kuulette ensi kerralla...

Mitäs kivaa te muut aiotte lukea tässä kuussa?

Äiti Elokuu

Kuka puutarhassa tassuttaa

pehmein jaloin hiljaa,

kuka keltaista kuuta valtavaa

naurullansa kasvattaa,

kuka kypsäksi kahlaa viljaa

Kukas muu kukas muu

kuin Äiti Elokuu

Kuka katsoo velhonsilmillään

tuulihatun alta,

kuka taikoja päästää käsistään

ja kuiskaa illan hämärään: 

pysy poissa syksyn valta!

Kukas muu kukas muu

kuin Äiti Elokuu

Kuka matkaviitta harteillaan

pihamaita hyppää,

vähän laulaa hän, mitä laulaakaan

muiston ottaa kulkeissaan:

tytön pellavatukkaa nyppää

Huokaa kuu kuiskaa puu:

Nyt lähtee Äiti Elokuu

~Kaija Pispa~

KAUNISTA JA LÄMMINTÄ ELOKUUTA KAIKILLE, tv. tarinautti Elma Ilona