Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan

Lihaako myös - no, makkaraa

ja jonkin kyljyksistä

ja leijonalle silavaa, 

se on niin terveellistä.

Ja selkää nautain muhkeain

ja kinkkua, hm, joskus vain;

vaan muuten vie piukkaakin hiukkaakin niukemman Kasper ja Jesper ja Joonatan.

  (JOONATAN: Niin juuri. Pitäähän ihmisen toki jotakin saada henkensä pitimiksi.)

Thorbjørn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan. Kolme iloista rosvoa

Wsoy 1980

Alkuteos: Folk og røvere i Kardemomme by, 1955

Suomentanut: Aila Meriluoto

Kardemumma on ihan pieni kaupunki, jossa voi tapahtua melkein mitä tahansa. Kaupunkilaiset ovat melkein aina hyvällä tuulella, ja kaupungin raitiovaunussa saa ajella ilmaiseksi (leivostarjoilu kuuluu ilmaislipun hintaan).

Poliisimestari Paavali kantaa henkilökohtaista huolta kaupunkilaistensa hyvinvoinnista, ja juhlia pidetään sekä lauluja sepitetään aina, kun on vähänkin aihetta. 

Mutta kaupungin ulkopuolella, yksinäisellä tasangolla, on korkea ja kummallinen talovanhus, josta kuuluu pelottavaa leijonan karjuntaa. Siellä asuvat Kasper, Jesper ja Joonatan lemmikkileijonansa kanssa. He viettävät päivänsä kotitöistä kinaten ja yönsä he nukkuvat - paitsi silloin, kun leipä on loppu ja on pakko lähteä kaupunkiin rosvoamaan. Siitä eivät tietenkään kaupunkilaiset pidä, mutta leijonan tähden he eivät voi pidättääkään rosvoja.

"Tänä yönä - kun Sohvi neiti on nukahtanut, me ryöstämme hänet takaisin sinne  mistä ryöstimme hänet tänne!"

Tarinautti lokikirjaan: Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Thorbjørn Egnerin syntymästä! Juhlavuoden kunniaksi päätin jälleen kerran tarttua tähän lapsuuteni suureen suosikkiin. Viime lukukerrasta on vain viitisen vuotta, joten tapahtumat olivat hyvinkin muistissa, mutta se ei lukunautintoa pilannut. Tämä taitaa olla minulle niitä nostalgiakirjoja, joiden avulla pääsee pikalomalle lapsuuteensa maailmaan :) 

Hyväntuulinen tarina ja hassut juonenkäänteet viehättivät suuresti myös perheemme pieniä. Tämä kirja olikin ensimmäinen oikea lastenromaani, jonka tyttäret jaksoivat kiinnostuneina kuunnella alusta loppuun! Aikuislukijalle kirja toimi myös puheenvuorona syrjäytymisestä. Onneksi tarina sai onnellisen lopun, ja rosvotkin löysivät piilevät kykynsä ja niiden myötä paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä.

P.S. Iloisista rosvoista hiljattain blogannut Viivi sivisti minua ja muita Egner-faneja mainitsemalla, että Norjassa on ihan oikeasti olemassa Kardemomme by! Talot rosvokaupunkiin on suunnitellut Egnerin arkkitehtipoika, ja niissä voi sesonkiaikaan jopa yöpyä maksua vastaan. Ja illalla tulevat visiitille ketkäs muu kuin Kasper ja kaverit... Tahtoo sinne heti nyt!! :D

P.P.S. Vasta hakiessani kirjailijasta tietoa tätä blogitekstiä varten, huomasin että Egnerillä on sama syntymäpäivä kuin minulla ja Volter Kilvellä. Ehkä minäkin siis sittenkin jonakin päivänä kirjoitan sen sydämeenkäyvän klassikon :D 

Fabio Geda: Krokotiilimeri

Koska me oikein palaamme?

Pian.

Kuinka pian?

Pian.

Minulla on buzul-bazi-turnaus.

Oletko nähnyt tähdet, Enaiat?

Miten tähdet tähän liittyvät?

Laske ne.

Eihän siihen kukaan pysty. Niitä on aivan liikaa. 

No, pane sitten töpinäksi, äiti sanoi. Muutoin et saa niitä koskaan laskettua.

Fabio Geda: Krokotiilimeri. Afgaanipoika Enaiatollah Akbarin tositarina

Otava 2012

Alkuteos: Nel mare ci sono i coccodrilli

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

Enaiat Akbari on noin 10-vuotias, kun hänen opettajansa tapetaan, koulu suljetaan ja hänen äitinsä päättää, että Enaiatin on parempi olla vaarassa jossain kaukana kuin kotona Afganistanissa, ainaisessa talebanien pelossa. Hän vie pojan Pakistanin puolelle ja palaa itse takaisin kotiin toisten lastensa luokse.

Jäätyään yksin Enaiatin on huolehdittava itse itsestään. Hän tienaa elantonsa toinen toistaan raskaammissa ja vaarallisemmissa hanttihommissa: rakennuksilla, katukaupustelijana, kivilouhoksella ja niin edelleen. Koska hän on laiton siirtolainen, hänellä ei ole ihmisoikeuksia, eikä hän ole turvassa missään. Ja jos ei ole turvassa missään, voi yhtä hyvin vaarantaa kaiken. Niinpä Enaiat aloittaa pitkän matkan kohti Eurooppaa, pääomanaan vain raatamalla ansaitut vähäiset rahat ja äitinsä neuvot: ei saa varastaa, tappaa eikä sortua huumeisiin - eikä ikinä luopua toivosta.

Matka länteen on pitkä ja vaaroja täynnä. Monta kertaa Enaiat jää kiinni, mutta hän on sinnikäs ja pakenee aina uudelleen, hitaasti yhä kauemmas länteen. Kaukana luoteessa siintää unelmien Eurooppa, maanosa jossa kaikki on mahdollista - mutta matka sinne on epäinhimillisen vaikea ja raskas. On kiivettävä yli kylmän vuoriston, suostuttava salakuljettajien oikkuihin, pelättävä niin rosvoja kuin poliisejakin. Vuodet kuluvat ja Enaiat varttuu, mutta lopulta hän pääsee kuin pääseekin Turkkiin asti. Enää on edessä pahin: pelottava krokotiilimeri, jonka takana on unelmien Kreikka.

Avasimme pahvilaatikon. Sen sisältä löytyi kumivene - joka oli tietenkin vielä puhaltamatta -, airot sekä peräti kahdet vara-airot, pumppu, teippiä (minua hieman ihmetytti, miksi kummassa teippiä) ja pelastusliivit. Täydellinen setti laittomien siirtolaisten Ikeasta. Käyttöohjeineen päivineen.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Krokotiilimeri on tositarina, joka syntyi kirjailijan keskusteluista Enaiatollah Akbarin kanssa. Enaiatin tarinan lomassa kuullaan myös suoria katkelmia näistä keskusteluista:

Haluan täsmentää, että afgaanit ja talebanit ovat eri asia. Haluan, että kaikki tietävät sen. Tiedätkö, kuinka monta eri kansallisuutta oli niiden joukossa, jotka tappoivat minun opettajani?

En. Kuinka monta?

Niitä miehiä tuli jeepeillä kaksikymmentä, eikö niin? No, eivät he sentään tulleet kahdestakymmenestä eri maasta, mutta melkein. Jotkut heistä eivät edes pystyneet kommunikoimaan keskenään. Pakistanilaisia, senegalilaisia, marokkolaisia, egyptiläisiä. Monet luulevat, että talebanit ovat afgaaneja, Fabio, mutta se ei pidä paikkaansa. Heidän joukossaan on tietysti myös afgaaneja, mutta ei ainoastaan. Talebanit tulevat ympäri maailmaa ja ovat tietämättömiä ihmisiä, jotka estävät lapsia opiskelemasta, koska pelkäävät, että lapset vielä ymmärtävät, että he eivät toimi Jumalan nimissä, vaan ajaakseen omia etujaan.

Sanotaan se selvästi ja kuuluvasti, Enaiat.

Enaiatollah Akbari ja Fabio Geda

Tarinautti lokikirjaan: Taannoisessa 30 days of books-haasteessa kysytttiin kirjaa, joka kaikkien pitäisi lukea. En enää muista mitä vastasin, muistan vain kuinka vaikea siihen oli keksiä sopivaa kirjaa. Mutta silloin en ollutkaan lukenut tätä! Krokotiilimeri nimittäin kertoo asioista, joista kaikki ovat kuulleet, mutta harva todella tietää.

Laiton siirtolaisuus on aihe, josta ei juurikaan cocktail-kutsuilla rupatella, eikä moni marketissa tomaatteja ostava halua ajatella tomaatinpoimijan kokemia kärsimyksiä ja kurjuutta. Ja samaan aikaan toisaalla, juuri nytkin, joku on tukehtumaisillaan oltuaan kolme vuorokautta kuorma-auton valepohjan alla kymmenien muiden kanssa, tai paleltuu pystyyn jonnekin vuoristoon, tai putoaa kumiveneestä ja hukkuu. Ja nekin onnekkaat, jotka selviävät, vähintäänkin piestään monta kertaa.

Kirpaisevinta kirjassa on, että sen kertoja on vasta lapsi. Kun Enaiat lähti kotoaan, hän oli viaton poika, joka uskoi kaiken mikä hänelle kerrottiin, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten vaarallinen -ja lopullinen- oli hänen lähtönsä.

Siinä vaiheessa kun olimme ylittäneet Arghandabjoen ja saavuimme Kandahariin, olin laskenut kolmekymmentätuhattaneljäsataa tähteä (ihan kiitettävän määrän, sanoisin), joista ainakin kaksikymmentä oli persikankiven kokoisia, ja olin ihan puhki. Eikä siinä kaikki. Lisäksi olin laskenut talebanien dynamiitilla räjäyttämät sillat, poltetut autot ja sotilaitten hylkäämät mustat panssarivaunut. Olisin silti halunnut palata kotiin, Navaan, pelaamaan buzul-bazia kavereitteni kanssa.
Kandaharissa lakkasin laskemasta tähtiä.

Matkan edetessä Enaiatille alkaa valjeta, ettei maailma olekaan sellainen kuin hän oli luullut. Talebanien vihaamaan hazara-heimoon kuuluvan Enaiatin ainoa toivo on päästä pois, ja hänen äitinsä tietää sen tuskallisen hyvin. Ja hän rakastaa poikaansa niin paljon, että on tämän vuoksi valmis mihin tahansa - jopa jättämään hänet ypöyksin vieraaseen maahan, jonka kieltä Enaiat ei osaa.

Paitsi liikuttava selviytymistarina, Krokotiilimeri on myös väkevä yhteiskunnallinen puheenvuoro ihmiskauppaa vastaan. Laittomat siirtolaiset ovat vapaata riistaa, joitten hyväksikäytöstä vaietaan, koska se on yhteiskunnan etu: esimerkiksi Ateenan olympiakulissit eivät ikinä olisi valmistuneet ajoissa ilman Enaiatin ja hänen tovereittensa kuutamourakointia. Järkyttävää ja surullista, siitäkin huolimatta että Enaiat ei peittele iloaan: kerrankin heille kaikille riitti töitä ja sen myötä ruokaa. 

Onneksi on myös ihmisiä, joiden hyvyyttä on yhtä vaikea ymmärtää kuin toisten pahuutta. Mutta kun Fabio pyytää Enaiatia kuvailemaan hyväntekijöitään tarkemmin, tuo viisas nuorukainen kieltäytyy: Ei sillä ole merkitystä, millainen koti hänellä oli. Hän voisi olla kuka hyvänsä --- kuka hyvänsä ihminen, joka toimii noin.

Summa summarum: Tärkeä, järkyttävä ja syvästi koskettava kirja ihmiskohtaloista, kärsimyksestä ja toivosta. Hyvät ihmiset, olkaa hyviä ja lukekaa tämä kirja!

P.S. Krokotiilimereen ovat sukeltaneet myös ainakin Aili, Tiiku, Mari, Jenni, kirjapuutarhuri ja Nuppu.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

- Tsirp! Et ikinä arvaa!

- Lirps! Joku on pihkassa johonkin!

- Piip! Ihan lääpällään! 

- Mitä ihmettä? Krrilla kysyi. Hän oli luullut etteivät siniset linnut osanneet puhua mitään.

- Se on NIIIIIIIN ihanaa, sanoi pienin linnuista.

- Ihanan ihanaa! Sanoi toinen.

- Mää pyörryn pian! sanoi kolmas ja näytti juuri niin sirkeän virkeältä kuin iloisesti livertelevä sininen lintu näyttää.

Hannu Hirvonen: Rakastunut krokotiili

Tammi 2011

Kuvitus: Pia Sakki

Humisevan harjun takana on Muriseva metsä, erään pienen krokotiilin koti. Krokotiilin nimi on Krristian, ja hän on RRRRRRakastunut kuudella isolla ärrällä. Joutsenelta joululahjaksi saamallaan sulalla hän on kirjoittanut rakastetulleen, pikku krokodiili Krrillalle, jo kuusisataa runoa, joista Krrilla ei ole lukenut vielä yhtään. Mutta sitten, hiirten häissä, sattuu jotain jonka jälkeen Krristian ei enää ole entisellään. Lopulta Krristianin ystävät päättävät puuttua asiaan. Tarvitaan siilin sitkeyttä, karhun kuuluvaa ääntä ja ripaus kuun taikuutta, jotta tarinalle saataisiin onnellinen loppu. Ja saadaanhan se, eikä keveämpää taakkaa kuin yhden ärrän rakkaus voi kenenkään korissa olla.

Krokotiilin perhe saapui Oulusta varta vasten hääjuhliin.
Vanha harvapäinen hirvikin muisti palata juuri parahiksi maailmanmatkoiltaan.

Tarinautti lokikirjaan: Rakkaus on ihana asia - ja maailman kulunein klisee. Siksi rakkauskirjoja, myös ja etenkin lapsille suunnattuja, lukiessa aina vähän jänskättää, jääkö suuhun muuta kuin äitelää siirappia ja /tai opettavaiseksi tarkoitettua sanahelinää. Hannu Hirvosen tarinassa on hieman molempia - mutta kokonaisuutena kirja onnistuu yllättävän hyvin. Myötähäpeää ei tarvinnut tuntea, ja suurin osa vitseistäkin oli aidosti hauskoja. Pia Sakin kuvitus on veikeää, sympaattista ja täydentää juuri sopivasti tekstin kertomaa tarinaa.

- Siksi kysynkin nyt teiltä nuoret seuraavaa: tahdotteko oikein kovasti ja lupaatte yrittää vielä kovemmin?

Siirapin vastapainoksi kirjassa on kosolti myös huumoria, josta osaltaan vastaa jo päähenkilön valinta: epäromanttisten eläinten listalla krokotiili mahtuu hyvinkin Top Teniin. (Vielä hauskempaa olisi tietysti ollut, jos kirjan Romeo olisi ollut vaikkapa sittisontiainen, pyhä pillerinpyörittäjä tai iilimato, mutta sellaista kirjaa kukaan tuskin uskaltaisi kustantaa ;D)

Hirvonen sanailee kepeästi, ja juoni kulkee eteenpäin kiireettömästi mutta ei tylsästi. Tarina sinänsä ei suuria yllätyksiä tarjoa, ja henkilöhahmot - eritoten eteerinen Krrilla - ovat melko kliseisiä nekin. (Jospa Krrilla ei olisikaan ollut oopperalaulaja, vaan vaikka kuulantyöntäjä tai seitsenkertainen selkäuinnin maailmanmestari... mutta nyt menee jo jossittelun puolelle, joten pistänpä kiireesti sulut kiinni.)

Summa summarum: Mitä tapahtuu kun rakastutaan kuudella isolla ärrällä? Parasta tutkia tarkemmin. Aika ihana, huumorilla höystetty romanttinen satu, jonka aikuinenkin luki vallan mielellään.

Tove Jansson: Tiedoiniekan hattu

Sil aigua Hemuli käveli meččiä myöte keriämäs harvinazii kukkii, kudamii kukki joka kohtas! Hobjanvalgiet jygiet tertut ozutettihes st'oklahizikse; kummalizet kukat läpetettih rounogu sumus, niilöin ruskienmuzavat venčazet oldih kui kuningahan koronu.

Ga Hemuli ei nähnyh sidä kaunehuttu, häi laski vai hyödehii da lehtii da burisi ičekseh: "Täs on kahtessuasyheksästostu noumeru minun kogomukseh."

Tove Jansson: Tiedoiniekan hattu

Ilmahpiästämö: Karjalan kielen seura r.y. 2009

Kiändänyh: Natalja Sinitskaja

Varat tämän kirjan julguandah lahjoitti: Hartwall Perheen Rahasto

Muumipeigoi ja hänen dovarisat löytäh mäin n'okas korgien mustan hatun, eli muumipeikko ja hänen toverinsa löytävät vuoren huipulta korkean mustan hatun. Tämä tarina on arvatenkin kaikille tuttu, mutta karjalaksi sen lienee lukenut harva. Karjalan kielen seuran ja Hartwallin rahaston kulttuuriteko, karjalankielinen muumikirja, kertoo rakastetun peikkoperheen seikkailuista kielellä, joka on samaan aikaan outoa että niin tuttua. 

Ninnineidoi, Ninnettäi, Muikkuine ja muut Muuminotkon asukit eivät osaa aavistakaan, että vuoren harjalta löytynyt hattu onkin itsensä Tiedoiniekan -  - suuren taikurin, joka ratsastaa mustalla pantterillaan ympäri maailmaa, muan alla ja meren pohjas, jopa kuussa ja kierdotiähtilöil. Mutta Kuningasrubiinua, maailman kalleinta jalokiveä, ei Tiedoiniekku ole onnistunut löytämään. Ja ennen kuin tulee vilu sygyzy, ehtii tapahtua kaikenlaista jännittävää ja kummaa: muumitalo muuttuu viidakoksi, saadaan hengiltä yksi mamelukki ja joudutaan pulaan hattivatoin saarella...

Tarinautti lokikirjaan: Jotkut ratkovat ristikoita, toiset tekevät sudokuja, minä luen kirjoja vierailla kielillä. Aivojumpan lisäksi sain tästä kirjasta suurta iloa: muumiperhe tuntui, sikäli mikäli mahdollista, vielä symppiksemmältä saatuaan karjalaisen luonnon :) 

- Suago syvvä se, mi on jo suus, kyzyi Nipsu.

- Älä ole hölöböri, sanoi Muumimami. - Keräkkiä hedi kai, midä tahtotto ottua kerale, sendäh ku tuatto tahtou lähtie juuri nygöi. Vaigu älgiä ottakkua nimidä pädemättömiä.

Täytyy myöntää, että jos tarina ei olisi ollut ennestään tuttu, olisin välillä pudonnut komiasti kärryiltä, mutta koska olen muumioppimääräni huolella suorittanut ja vielä lasten kanssa santsaillut, en joutunut kertaakaan tuskastumaan, päinvastoin sain kokea oppimisen ja oivaltamisen riemua: ozattomus on onnettomuus, ozakas vastaavasti merkitsee onnellista. 

Venäjän vaikutus on ilmeinen, ja bongasinpa yhtäläisyyksiä myös saamenkielen kanssa - esimerkiksi 'valehdella' on 'kielastaa', saameksi gielistit. Myös kirjoitustavassa oli samoja piirteitä kuin saamessa: kovan koon paikalta löytyy usein pehmeä g, ja minulle saamentunneilla tuskaa tuottanut č-kirjain tuli yllättäen vastaan myös täällä!

Summa summarum: Tuttu tarina uudella tavalla ja antoisa kielikylpy aivosolujen iloksi.

Irina Javne: Euroopan kylmin talvi

Olla hetken aikaa ehjä, aika repii meitä eri suuntiin, olla hetken aikaa ehjä kesässä kerran, sinä odotat lähtöä, minä paluuta. Olla ehjä rikkinäisessä peilissä. Olla hetken aikaa tytär. Ainakin yhden unen verran.

Irina Javne: Euroopan kylmin talvi

Gummerus 2012

Irina Javne on uudehko tekijä kotimaisen lyriikan kentällä. Toisessa runokokoelmassaan Euroopan kylmin talvi hän kuvaa omintakeisella äänellään tuttuja teemoja: naiseutta, rakkautta, minuuden sirpaleiden keruuta. Javnen kieli on persoonallista ja intensiivistä. Alkupuolen ryöppyävät proosarunot rauhoittuvat loppua kohden pelkistetymmiksi, välähdyksenomaisiksi kuviksi:

Toukokuisessa Helsingissä 

lapset tekevät lumipalloja 

laittavat sisälle kiven 

heittävät minut täyteen valoa

Toukokuisen Helsingin lisäksi runojen reviirinä on koko Eurooppa: Pitkät portaat Nizzasta Venetsiaan ja Kafka-museon vessa. Vielä vahvempi elementti runoissa on kuitenkin luonto, joka ei litisty pelkäksi kulissiksi  - Javnelle metsä on maagisrealistinen mielenmaisema, jossa puut puhuvat multaa suussa ja havunneulaset kasvavat koivunlehtiä. Maisemassa on / niin paljon rakkautta / se valuu, vihreä hunaja / puista

Irina Javne

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän arvostelukappaleena kustantajalta, ja nyt on sitten paineita sanoa kirjasta jotakin fiksua ;) No, mikään ammattikriitikko en ole enkä sellaista ala edes esittää. Sen sijaan voin kertoa, millaisia mielen ja sydämen liikkeitä runot saivat minussa aikaan. Ne nimittäin saivat! Ihan kaikkien runoihin en päässyt sisälle, mutta niihin joihin pääsin, upposin hiustupsua myöten. Javnen tajunnanvirta on vangitsevaa ja runokuvat vahvoja.

Ajattelen, miten Kafka ja Freud kirjoittivat kirjeitä lyijykynällä. Uppoavia kirjeitä, jotka kantavat mukanaan hylkyjä ja unessa tulen rannalle, siellä seisoo suorana ja uljaana uppoamaton laiva, sen pohja on pehmeässä hiekassa. Vesi on kirkasta, aurinko loistaa pohjasta ja siihen veteen pelkään sukeltaa. 

Summa summarum: Jää ja joskus jään, sulaa hulluuttani, niin koti on kaiverrettu puusta ja tuuli puhaltaa, se puhaltaa timantteja, ei lehtiä, ei nurmea, pelkkää kovaa lasinäkyvää.
Upea, vaikuttava runoteos! Suosittelen kaikille, joille  "tajunnanvirta" ei ole kirosana.

P.S.  Euroopan kylmimmästä talvesta ei (vielä?) ole kirjoitettu ruuhkaksi asti, mutta jotain sentään löytyi.  Valopolun Juha pääsi kirjaa lukiessaan kurkistamaan maailmassa olevaan reikään, Hymyilevän eläkeläisen luota löytyy ansiokas runoilijan henkilökuva. Syvällisen analyysin Javnen runoudesta voi lukea Hesarin netistä.

Taidetorstai: Joutomaa

Oih ja voih, olen rakastunut! Jaa kehenkö? Älkää kysykö kehen, vaan mihin. Kävin näet tänään Galleria Printissä etsimässä jotain ihan muuta, mutta juutuin tietysti korttitelineen luo ja rakastuin näihin:

                        Reetta Isotupa-Siltanen: Keijuhaave                    Reetta Isotupa-Siltanen: Kotileikki

Reetta Isotupa-Siltanen: Pelastaja

Reetta Isotupa-Siltanen: Laululinnun lahja

Kotiin päästyäni kiiruhdin googleen ja opin, että Reetta Isotupa-Siltanen on "kuvantekijä, äiti ja pikkuruisen kaupan kaupantäti". Kauppa sijaitsee Turussa ja on nimeltään Joutomaa, ja löytyypä taiteilijalta myös Joutomaassa-niminen blogi. Käykäähän katsomassa jos kiinnostaa! (Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos - minä nyt vain satun olemaan tämmöinen innostuja. Koettakaa kestää!)

P.S. Täytyy tässä yhteydessä vähän kehaista itseäni ja retostaa, että itsehillintäni on kehittynyt huomattavan hyväksi: mukaani lähti vain viisi korttia, enkä edes myöhemmin etsy.comissa sortunut tilaamaan printtejä :D 

Onko kukaan muu teistä heikkona kortteihin? Tai johonkin muuhun, jos niin mihin? Kirjat ovat tietysti itsestäänselvyys, mutta onko teillä kaapit täynnä kuppeja joita ette ehdi käyttää, tai hattuja tai sateenvarjoja tai hammastikkurasioita tai... niin, mitä? Tulkaa ulos hamsterikaapista jos uskallatte! ;)

Hei hei heinäkuu (ja mitä kaikkea luinkaan)

Se on sitten uusi kuu, ja aika luoda kaihoisa silmäys menneeseen, loppuunluettuun kuuhun. Silmäys on kaihoisa, koska kirjakuuni oli, kuten kesäkuukin, aivan valtavan hieno! Heinäkuussa sain kunnian lukea nämä kirjat:

Bazar Kustannus (toim): Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Kirsti Ellilä: Majavakevät
Anita Diamant: Punainen teltta
Agneta Pleijel: Kevään valoa
Stian Hole: Hermannin salaisuus
Eeva Tikka: Mykkä lintu
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina
Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa
Per Petterson: I kjølvannet
Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Pablo Neruda: Kysymysten kirja
Antero Järvinen: Linnut liitävi sanoja
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Hélené Grémillon: Uskottuni
Helakisa ja Haiko: Tuuliin tähystäjä
Markus Zusak: Kirjavaras
Seija Vilen: Pohjan akka

Luettuja kirjoja: 17
Kotimaisia: 8
Euroopan ulkopuolelta: 3,5
Naiskirjailijoita: 10
Muuta: Heinäkuun kirjasadossa on (ja aivan sattumalta) vahva pohjoismainen vire. Leikilläni nimesinkin jonkun toisen blogia kommentoidessani, että teemani on tässä kuussa "pohjoismaiset naiset ja vähän miehetkin". Mutta muutakin toki tuli luettua, ja kaiken kaikkiaan lukusaalis oli mukavan monimuotoinen: kuun aikana sukelsin mm. runouteen, tietoon ja taiteeseen, liidin lintujen siivellä kansanperinteen taivaalla, kävin Pariisissa ja Chilessä, uppouduin unelmiin, istuin kuukautisteltassa neljän äitini kanssa, rupesin ruokalakkoon , herkistyin perimmäisten kysymysten äärelle ja olin mukana pelastamassa majavien lampea. Ja nautin joka hetkestä! Yhtään ainutta huonoa kirjaa en lukenut, vaikka mukavuusalueeni ylitykset hetkittäin vaativatkin sisua :)

Haasterintamalla kunnostauduin lukemalla Ota riski-haasteen myötä luettavakseni langenneen Kirjavarkaan ja tunnustin Satun minihaasteessa punaista väriä, muuten jätin haasteet tässä kuussa rauhaan.

Ja sitten saakin Elma-gaala alkaa. Vaikka luettujen laatu oli korkea, tällä kertaa valinta on suhteellisen helppo. Ladies and gentle men, the world-famous Elma-award goes to:

Anita Diamant: Punainen teltta

Kansien kanssa oli vaikeampaa. Alustavalla ehdokaslistalla oli peräti kuusi kantta! Ja vain yksi voi pokata Ilona-pystin, jonka ojennan kuukauden kauneimmalle kannelle. Aikani sitten pähkäilin kansia katsellen, kunnes päätin. Ja näin minä päätin:

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa

Myönnän, että valintaan saattoivat vaikuttaa myös valokuvat kansien välissä: tässä nimittäin on läpikotaisin kaunis kirja! Indeed, jos tämä kirja olisi ruokalaji, sen nimi olisi Imaami pyörtyi. (Sen niminen ruoka on oikeasti olemassa. En nyt muista, mitä se oli, mutta niin hyvää se kuulemma oli, että kun imaami söi sitä, hän pyörtyi.)

No juu, vaikka kuinka tekisi mieli istua tässä virtuaalihorisemassa, lienee viksuinta vääntäytyä lepoasentoon, että jaksan aamutuimaan olla hellä ja heleä emonen lapsilleni. Jatkossa en ehdikään varmaan lukea enkä blogata läheskään entiseen tahtiin, sillä minusta tulee kuuden vuoden tauon jälkeen taas työssäkäyvä ihminen. Mutta sen lupaan, että vaikka vauhti hieman hiljeneekin, niin luku-ja blogiharrastuksistani en luovu! Sen verran rakkaita henkireikiä ne minulle ovat :) 

Ja aivan loppuun pieni sneak preview: olen parhaillaan lukemassa kirjaa kielellä, jota en osaa! Se sujuu oikein hyvin enkä ainakaan vielä ole pudonnut kärryiltä ;) Mutta siitä kuulette ensi kerralla...

Mitäs kivaa te muut aiotte lukea tässä kuussa?

Äiti Elokuu

Kuka puutarhassa tassuttaa

pehmein jaloin hiljaa,

kuka keltaista kuuta valtavaa

naurullansa kasvattaa,

kuka kypsäksi kahlaa viljaa

Kukas muu kukas muu

kuin Äiti Elokuu

Kuka katsoo velhonsilmillään

tuulihatun alta,

kuka taikoja päästää käsistään

ja kuiskaa illan hämärään: 

pysy poissa syksyn valta!

Kukas muu kukas muu

kuin Äiti Elokuu

Kuka matkaviitta harteillaan

pihamaita hyppää,

vähän laulaa hän, mitä laulaakaan

muiston ottaa kulkeissaan:

tytön pellavatukkaa nyppää

Huokaa kuu kuiskaa puu:

Nyt lähtee Äiti Elokuu

~Kaija Pispa~

KAUNISTA JA LÄMMINTÄ ELOKUUTA KAIKILLE, tv. tarinautti Elma Ilona

Pestä tukkani sadevesisaavissa (ja muita nuorten unelmia)

Yhtäkkiä näen niiden tulevan; ei, pikemminkin tunnen sen jo ennen kuin seitsemän valkeaa pistettä ilmaantuu keskelle horisonttia. Leveä hymy leviää kasvoilleni. Tätä olen odottanut! Odottanut hartaasti seitsemää pientä prinssiäni saapuvaksi aivan kuin joka vuosi. Ne lähestyvät. Pian kaupungin pimeillä kaduilla kaikuu niiden kaikkien ilakoiva toitotus. Minun on pakko nauraa ääneen, niin onnellinen olen.

~Laura Lehtola, Rimminkankaan koulu~

Pestä tukkani sadevesisaavissa ja muita nuorten unelmia
Bazar Kustannus Oy 2102
Kansi: Satu Kontinen

Kun Bazar Kustannus, MLL ja kumppanit järjestivät peruskoulun 9-luokkalaisille kirjoituskilpailun aiheena unelmat, saatiin vastauksiksi vino pino kirjoituksia, joista sitten syntyi tämä kirja. Yhteensä 57 nuorta on päässyt sen sivuilla jakamaan unelmansa ja avaamaan sydämensä arkun meidän "paatuneiden aikuisten" lukea.

Mistä nuoret sitten unelmoivat? Usein yllättävän pienistä: eriparisista astioista ja keltaisista verhoista joissa voisi olla valkeita palloja. Ilona haluaa pestä hiuksensa sadevesisaavissa, Veera tahtoo syödä pipareita keskellä kesää ja omistaa oranssin kissan joka olisi yhtä ärsyttävän jääräpäinen kuin hänkin. On myös suuria unelmia: päästä New Yorkiin tai Pariisiin, soittaa suuressa konsertissa, osata kahtatoista kieltä, kiertää maailma ja löytää paikkansa siinä.

Jotkut unelmat ovat mahdottomia, silti niillekin on sijansa. Unelmissa onkin ehkä ihaninta se, että mikä tahansa on mahdollista niissä:  pikkuveli voi parantua autismista, sokeana syntynyt saa jonain päivänä nähdä rakkaimpansa silmät. Ja kuinka lohdullista onkaan ajatella ajan viisareita, siitä kuinka siirtäisi ne aikaan ennen sitä kauheaa onnettomuutta ja muuttaisi elämänsä kulun.

Unelmissa voi itsekin olla mitä haluaa. Siniset hiukseni yltävät polviin asti, haaveilee Veera, ja Reetta on ihan vähän noita. Unelmissaan voi se luokan hiljaisinkin hiiri olla suosittu - vaan onpa näissä nuorissa myös viisautta tajuta se, että kaikki unelmat eivät ole tavoittelun väärtejä.
Mistä sitten erottaa, onko unelma oikea vai väärä? Mainiossa, viisaassa kirjoituksessaan Typerä suosio Nora Akselin kertoo oman tarinansa epäsuosittuna, ja mitä hän siitä oppi:

Kahdeksannella luokalla päätin piiloutua ja olla kuin näkymätön. Ei epäsuosiota, muttei suosiotakaan. Kerrassaan ei mitään. Ei minään oleminen oli happoa. Ymmärsin pikkuhiljaa oikeuteni olla sitä, mitä tahdon, ja yhtäkkiä viittaaminen, kypärän käyttö ja pukeutumistyyli eivät enää tuntuneetkaan niin vaikeilta tai vastenmielisiltä. Aloin hymyillä, teki mieli irvistää aina kun joku katsoi kyräilevästi. Sanan "naurettava" merkitys vahvistui.

Kun antaa unelmalle kaikkensa, joutuu joskus antamaan liikaa. On myös vaarallisia unelmia, sellaisia joita toiset säikähtävät, jotka muitten mielestä ovat pelottavia ja pimeitä.
Tämä kaikki vääryys peittyy euforian alle, minä toistelen typeriä sanoja, vielä minusta tulee täydellinen, ihana pieni pienempi pienin keiju. (Lenkkitossut, pyörryttää, puolikas omena, juokse läski juokse, enkelitkään ei enää näe sua.) 
~S. Karvinen, Oulunkylän yhteiskoulu~

Unelmoida voi myös ajassa taaksepäin: Adolf Hitleristä tuli kalastaja, eikä Kreikka koskaan ottanut lainaa ~Veera Rikkinen~.

Tai jos on kokenut jotain niin kipeää, jos joku on pettänyt niin pahasti, ettei sitä voi noin vain lakaista haaveiden maton alle piiloon, voi ainakin haaveilla siitä että jonakin päivänä on valmis antamaan anteeksi, päästämään irti.

Ja kun te kaikki olette menneisyydessä, te kaikki joille laulan, te kaikki joille itken sateen ja huudan myrskyn, kun te kaikki olette siellä, minne en katso enää ikinä, silloin laulan teille sävelet, laulan teille anteeksiannon, laulan teille totuuden.
Kun mun unelmani toteutuu, laulan teille - teille kaikille jotka jätin taakseni.
~Taru Maijanen, Karihaaran koulu~

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan, koska sen tuotto menee lyhentämättömänä nuorten mielenterveystyön tukemiseen. Sisällöstä sinänsä minulla ei ollut sen kummempia odotuksia, joten yllätys oli suuri ja iloinen, kun huomasin minkä aarteen olin käsiini saanut. Oli ihanaa - ja elvyttävää, jopa terapeuttista- sukeltaa takaisin nuoruuden hämmentäviin tuntemuksiin: toisaalta aikuisuus kutsuu ja kiehtoo, toisaalta on jo ikävä lapsuutta. Minulta lähtisi hampaita ja jokainen niistä olisi kallis aarre. (Essi Puttonen.) Lapsen maailma vetää puoleensa, koska siellä toden ja sadun raja on häilyvä, sen voi siirtää sivuun kuin verhon. 15-vuotiaana ollaan jo lähempänä aikuisten maailmaa, rationaalista ja totista. Mutta silti portti entiseen, maagiseen maailmaan on houkuttavan lähellä...

Joskus tunnet sen vielä hämärästi. Kesken aivan tavallisen kotimatkan aistisi terävöityvät ja tarkastelet ilmaa ympärilläsi. Jos sinulla olisi mukanasi puukko, lihaveitsi tai kynsiviila, voisit astua askelen lähemmäs ilmaa, viiltää oikeasta kohdasta, ja tiputtaa todellisuuden verhon nahistuneena kankaana jalkojesi juureen. Et enää ihan aikuisten oikeesti usko siihen,  mutta sillä hetkellä tunnet, sillä hetkellä sinusta tuntuu, että niin voisi tapahtua. Lapsella tällainen ajattelutapa hyväksytään, mutta aikuisella se johtaa skitsofreniadiagnoosiin. Hymyilet taivaan pilvilohikäärmeelle ja kävelet kotiin.
~Reetta Kontiainen, Hausjärven yläaste~

Luonto on yllättävän vahvasti nuorten unelmissa esillä. Etenkin eläinkunta kiehtoo: joku tahtoo sudenkorennoksi, joku toinen joutseneksi, kolmas haluaisi olla peto. Identiteettiä etsitään ja sen löytymisestä haaveillaan, mutta samaan aikaan nuoret näkevät muutakin kuin oman napansa. Nuoria moni soimaa itsekeskeisiksi, mutta näistä tarinoista narsismia sai hakemalla hakea. Päinvastoin, nuorten kyky samaistua toiseen on kadehdittavan syvä. Se ei ole pelkkää myötätuntoa, se on toisen tuskan tuntemista omassa rinnassaan,  toisen ihmisen unelman vaalimista yhtä hellästi kuin omansa.  Emilian haave on, että kaikki tulisivat nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat, Miljan rakkain haave on se jossa hänen ystävänsä unelma toteutuu.

Vaikka unelmat ovat tärkeitä, niiden kanssa täytyy olla hellävarainen ja kärsivällinenkin, ettei niitä päästä siivilleen liian varhain. Sillä mikään ei ole hauraampi kuin kypsyvä unelma. Se voi olla vielä kaukana horisontissa, liian kaukana että sitä kohti uskaltaisi kurkottaa.Ne ovat kuin unta, mutta silti jotain enemmän, ne ovat arkisten aamujen sumusta pikkuhiljaa seestyviä kuvia, varovaisia kuiskauksia naamioiden raoista. Tämä maailma, nämä nuoret tarvitsevat rohkaisua, he tarvitsevat niitä jotka jo ovat tehneet unelmastaan totta tai ainakin uskaltavat yrittää.

Aamunkajossa he levittävät kätensä ja yksi kerrallaan heille kasvaa siivet. He hyppäävät laiturilta ja kohoavat ylös, korkealle pilvien luokse. En erota heitä enää valon seasta. Katson heidän lentoaan ja ehkä hieman toivon.
~Heidi Loikala, Kruununhaan yläaste~

Mutta suurin kaikista on unelma rakkaudesta, haave jostain jota rakastan niin kauan kuin ihmisen on mahdollista rakastaa. Jossain taivaan takana, äärettömyydessä se rakkaus ehkä päättyy. Ehkä jossain, missä tuuli pysähtyy, jossain, missä on vain valo. Mutta aamu-usvaisella hautausmaalla, marjakuusien katveessa se rakkaus ei pääty.  ~Veera Koponen, Frosteruksen koulu~

Nuorten haaveet ja ajatukset olivat niin aitoja ja vahvoja, että sekä Paulo Coelhon esipuhe että kotimaisten  julkkisten loppusanat tuntuivat niiden rinnalla tekopyhiltä ja turhilta. Nuoret itse jo sanoivat sen tärkeimmän: unelmia tarvitaan, olivatpa ne kyynikkojen mielestä miten naiiveja hyvänsä. Aina ei unelman edes tarvitse toteutua, joskus riittää unelma itse. Kun Milja haaveili minipossusta, hän kirjoitti vihkoonsa millainen se olisi - ja nyt se elää ja hengittää hänen vihkonsa sivuilla. Oona tahtoo rutistaa Lappeenrannan oikein kunnolla kainaloonsa, huutaa. Unelmat ovat suvantoja, suloisia viileitä poukamia arjen armottomissa pyörteissä.
Unelmaan voi paeta virkistymään, uusiutumaan, kasvamaan tai käpertymään pieneksi kuin äidin turvalliseen, vohvelintuoksuiseen syliin. 

Unelma on paikka, jossa viihdyn aina, johon pääsen milloin vain ja missä vain. Kauniita maisemia riittää silmänkantamattomiin.Saippuakuplia on joka paikassa, ja ne taittavat tuhansia toinen toistaan kauniimpia värejä. Pieniä kristallinkirkkaita lampiakin on paljon ja oikeaa syvänvihreää satumetsää. Joka aamu herään auringon uneliaisiin ensisäteisiin, ja tuuli kutittelee puunlatvoja. Kiirettä ei näy missään, aika ei ole käsite, sitä vain on. 
~Heidi Riihimäki, Karakallion koulu~

Summa summarum: Suloinen, viisas ja kirpeäkin kirja. Voi kunpa itse olisin teininä saanut lukea kaikki nämä viisaat lauseet! Siksi kehotan, enkä vain kehota vaan patistan molemmin käsin: ostakaa tämä nuorillenne rippilahjaksi, peruskoulun päättyessä, 15-vuotiaan synttärikonttiin tai ihan vain just because. Ostakaa - ja ennen kuin pakkaatte lahjapaperiin, lukekaa se myös itse. Sillä ainakin minulla olisi paljon opittavaa nuorten taidoista ja rohkeudesta unelmoida; että antaisin taas unelmien vapaasti pulputa pintaan... ja, kuten Heidi sanoo, ehkä hiukan toivon.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Hilla heilutteli sormiaan saadakseen ne lämpimiksi. Hän avasi termospullon ja hörppi kuumaa juomaa suoraan pullosta. Vedenpinta oli korkealla, lammesta törrötti pensaita ja puun oksia. Tämä oli se vaihe, kun kevät eteni suurin harppauksin ja taivas oli täyttymässä palaavien lintujen ilosta. Lapintiirakin saapuisi kohta lähdettyään paluumatkalle Etelämantereelta joskus helmikuussa. Miten sellainen pieni sulkapallo jaksoi lentää niin pitkän matkan.

Hillan sydäntä kouristi, kun hän ajatteli sitä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Karisto 2012

Hilla on 12-vuotias tyttö, jolla on kaksi parasta ystävää: Hopeaturkki ja Mustatassu, kotilammella pesivät majavat. Muita ystäviä Hillalla ei juuri ole. Isä ja äitikin välillä väsyvät tytön kummallisuuksiin ja siskoa kiinnostavat aivan eri asiat. Mutta majavien seurassa Hilla viihtyy, onhan nekin tuotu tänne Suomeen maailman toiselta puolelta kuten Hilla - majavat Kanadasta, Hilla Kolumbiasta, eikä majavilta sen enempää kuin Hillaltakaan kysytty, haluavatko he tulla. 

Hillan mieltymys majaviin ei juurikaan saa vastakaikua muilta. Toisten lammenrannan asukkaiden mielestä majava on tuhoeläin, ja niiden patoon katoaa suuret määrät rahanarvoista puuta. 

Majavien pesän löytää sattumalta myös kaupungissa asuva Ilpo, joka haluaa isona elokuvaohjaajaksi, mutta elokuvia on vaikea tehdä jos tietokone on rämä, eikä perheellä ole rahaa uuteen. Koulukin menee huonosti, mutta kunhan opettaja näkee hänen majava-aiheisen luontodokumenttinsa, niin eivätköhän arvosanat nouse. Omat intressinsä majavalammen suhteen tuntuu olevan myös kauppaneuvos Armas Sentillä, kun taas naapurin Korpelaista metsätuhot korpeavat niin, että hänen mielestään koko pato pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin.  Se järkyttää Hillaa, jonka kiintymys majaviin kasvaa ja syvenee sitä enemmän, mitä paremmin hän oppii ne tuntemaan. 

Hilla rakasti majavia. Majavat olivat kauniita, viisaita, voimakkaita. Ne tiesivät mitä tahtoivat. Hän rakasti ja ihaili jokaista majavaa, mutta hänen sydämessään oli erityinen sija Hopeaturkille, koska se oli erilainen.

Kun Hopeaturkki katoaa, Hilla huolestuu: hänestä tuntuu, ettei kaikki ole hyvin. Hän haluaisi auttaa, muttei tiedä miten. Majavien pesä on syvällä hyisessä vedessä; sinne pääsevät vain majavat, eikä Hilla ole majava... eihän?

Tarinautti lokikirjaan: Luin viime kuussa Kirsti Ellilän mainion lastenromaanin "Eksyneet näkevät unia" ja tykästyin niin, että tämä pääsi lukulistalle heti. Odotukseni olivat siis korkealla - enkä joutunut pettymään, päin vastoin: tykkäsin tästä vielä enemmän!

Elllilä kuvaa hienosti luontoa ja majavien elämää, ja kirjassa onkin vahva ympäristönsuojelullinen vire. Luonnon monimuotoisuuden lisäksi teemaksi nousee erilaisuus: Kolumbiasta adoptoidun Hillan tuntemukset tulevat hienosti esiin tarinan myötä. Takakansi mainitsee myös juonen saavan maagis-realistisia sävyjä, joten uskallan niistä vihjata minäkin. Hilla astui pojan perässä veteen. Se oli kirpaisevan kylmää ja heijasti tähtitaivasta kirkkaana kuin peili. Poika nyökkäsi hänelle. Hilla liukui tähtien joukkoon, veti henkeä, painoi pään veden alle ja sukelsi pojan perässä syvyyksiin.

Muutama muukin kirjabloggari on lukenut Majavakevään. Viivi löysi kirjasta lämpöä ja murrosiän kipeitä tuntemuksia, Kirsi ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta.

Summa summarum: Mukaansatempaava luontoseikkailu, tasokas lasten-ja nuortenromaani jota kelpaa aikuisenkin lukea.

P.S. Muistelen jonkun väittäneen, että nuoret eivät lue kirjoja, joiden päähenkilö on nuorempi kuin he itse. En ole varma, nielenkö väitettä - itse ainakaan en ole edes teininä moista "ikärasismia" harrastanut. Mitä mieltä olette - pitääkö väittämä paikkansa vai ei? Jos pitää, niin sääliksi käy monia yli 12-vuotiaita, joilla jää näin hyvä kirja välistä.

(P.P.S. Kansikuvaa lukuunottamatta yo. kuvat eivät ole kirjan kuvitusta, vaan netistä lainattu.)

Anita Diamant: Punainen teltta

Ja nyt te tulette luokseni - naiset, joiden kädet ja jalat ovat pehmeät kuin kuningattaren, joilla on enemmän kattiloita kuin te tarvitsette, jotka synnytätte turvallisesti ja voitte puhua vapaasti. Te tulette korvat tarkkoina kuullaksenne kadoksiin joutuneen kertomuksen. Vaaditte sanoja täyttääksenne suuren äänettömyyden, joka nielaisi minut ja äitini, ja isoäitini ennen heitä.

Anita Diamant: Punainen teltta

Tammi 1999

Kansi: Riikka Juvonen

Alkuteos: The Red Tent 1997

Kukapa ei muistaisi uskontotunneilla oppineensa, että Jaakobilla oli 12 poikaa. Jotkut jopa joutuivat opettelemaan ulkoa koko nimirimpsun - mutta kuinka moni muistaa, että Jaakobilla oli myös tytär? Hänen nimensä oli Dina, ja hänestä ei Raamatussa kerrota kuin muutama murheellinen rivi. Anita Diamant on tarttunut tähän historian unohtamaan Joosefin sisareen ja herättänyt henkiin Jaakobin perhekunnan naiskohtalot. 

Kirjan aluksi Dina toteaa, ettei voi kertoa omaa tarinaansa kertomatta äitiensä tarinaa ensin. Dinalla on biologisen äitinsä Lean lisäksi kolme muutakin äitiä, jotka kaikki ovat myös hänen tätejään. Kaunis mutta hedelmätön Raakel, vahva ja järkevä Lea, taikauskoinen Silpa ja piskuinen Bilha ovat toistensa sisaruksia ja kälyjä, joiden kesken vallitsee selkeä arvojärjestys: Lea ja Raakel ovat päävaimoja, nuoremmat sisaret sivuvaimoja jotka esitellään vieraille palvelijattarina niin kuin he käytännössä ovatkin. Silti sisarten välit ovat luottamukselliset ja läheiset, vaikka Raakelin ja Lean ei olekaan helppoa rakastaa samaa miestä.  

Dinan lapsuus on onnellinen. Maailmani oli täynnä äitejä ja veljiä, työtä ja leikkiä, uusia kuita ja hyvää ruokaa. Etäiset vuoret pitelivät elämääni maljassa, joka oli täynnä kaikkea mitä ikinä saatoin toivoa. Dina rakastaa syvästi kaikkia äitejään, ja kun heimon naiset uudenkuun aikaan vetäytyvät punaiseen telttaan veriuhriaan vuotamaan ja lepäämään, saa Dina kokea lämpöä ja läheisyyttä, jota hän myöhemmin elämässään voi vain muistella kaiholla. Sillä elämä vie Dinan kauas, Egyptiin asti, eroon äideistään ja kaikista rakkaistaan. Hän kokee paljon pahuutta, mutta myös hyvyyttä, ja hänestä kasvaa tätinsä tavoin taitava kätilö, jonka viisaiden käsien kautta elämän kiertokulku jatkuu polvesta polveen.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja oli heräteostos, johon minut houkutteli Riikka Juvosen ihana kansi. Olen fanittanut Juvosen kuvituksia siitä asti kun luin Sinetiksi sydämeesi, ja keittiömme seinällänikin roikkuu yksi Juvosen maalaamista Raamatun naisista. Onko siis ihme, että lankesin ja ostin kirjan?

Takakannen laatusanat "järkyttävä" ja satuttava" kieltämättä huolestuttivat, ja hieman pelkäsin tarttua kirjaan. Mutta onneksi, oi onneksi uskalsin! Kirjan kauniit kannet kätkevät sisälleen tarinan, joka on kaikessa riipaisevuudessaan mielettömän kaunis. Dinan elämä ei ole helppo eikä suruton, mutta silti hyvä - elämä jossa kipeätkin muistot tuntuivat kauniin helminauhan solmuilta, tarpeellisilta jotta helmet pysyisivät kohdallaan.

Riikka Juvonen: Lootus

Anita Diamant on yhdysvaltalainen tietokirjailija, jonka erikoisalaa on juutalainen perhekulttuuri. Tässä ensimmäisessä romaanissaan hän vie lukijan Raamatusta tuttuihin tarinoihin, mutta toisin kuin testosteronia uhkuvassa Raamatussa, Diamantin kertomana ääneen pääsevät naiset. Kaikkein kiehtovinta (ja koskettavinta) kirjassa olikin naisten arkisen elämän kuvaus: naisten yhteisö, johon kuuluu mustasukkaisuutta ja kateutta, mutta vielä enemmän sisaruutta ja kohtalotoveruutta. Punaisen teltan, kuukautisteltan kätköissä on naisten ikioma maailma, jonne miehillä ei ole asiaa. Jaakob saa palvoa isänsä jumalaa, mutta uudenkuun  öinä hänen naisensa vuodattavat veriuhrinsa jumalattarille, niin kuin heidän äitinsä ja äitiensä äiditkin tekivät.  Naisten iätön viisaus siirtyy tarinoissa ja lauluissa sukupolvelta toisille.

Älä pelkää, aikasi koittaa
Älä pelkää, luusi ovat vahvat
Älä pelkää, apu on lähellä
Älä pelkää, lapsi on ovella
Älä pelkää, hän elää ja tuo sinulle kunniaa
Älä pelkää, kätilön kädet ovat taitavat
Älä pelkää, maa on allasi 
Älä pelkää, meillä on vettä ja suolaa
Älä pelkää, pikku äiti
Älä pelkää, meidän kaikkien äiti
~Ikivanha synnytyslaulu~

Summa summarum: Olen kiitollinen siitä että olette tulleet. Vuodatan teille sisimmästäni kaiken, jotta saisitte nousta tästä pöydästä  kylläisinä ja voimistuneina. Siunatut olkoot silmänne. Siunatut olkoot lapsenne. Siunattu olkoon maa allanne. Sydämeni kauha on täynnä raikasta vettä, joka valuu yli.

Sela.

Agneta Pleijel: Kevään valoa

Meille tapahtui jotakin; en ehkä koskaan saa selville mitä. 

Tiedän vain että se liittyi jotenkin rakkauteen.

Se oli meille liian suurta.

Agneta Pleijel: Kevään valoa

Otava 1990

Alkuteos: Hundstjärnan 1989

Ingert on nuori tyttö, joka asuu perheensä kanssa lakeudella isoäidin talossa. Ingert on pieni, kova ja koskemattomissa, hän on perheensä ympärillä leijuvan näkymättömän kerääjä. Ja sitä näkymätöntä on paljon, sitä josta ei ikinä puhuta: äiti ei nuku, pikkuveli ei puhu, isää rakastaa liian moni. Ennen kuin isoäiti kuoli, hän oli saa-tanan akka, joka tuli jostain kaukaa mukanaan suuri raivo. Nyt isoäiti on kuollut, isä nussii kondiittoria ja äidistä vuotaa sanoja, joista pikkuveli piirtää loputtoman määrän kuvia. Ja eräänä keväisenä päivänä äiti juoksee alasti pellon yli pois. 

Mutta onneksi on Adele, joka tarttuu Ingertin pyörän ohjaustankoon ja sanoo olevansa Ingertin sisar. Adelella on vedenalaisen olennon kasvot, hänen silmänsä valaisevat koko huoneen, hän on yhtä pieni ja kova ja luoksepääsemätön kuin Ingert.

Tarinautti lokikirjaan: Tämä kirja tuli sattumalta vastaani huutonetissä. En ostanut kirjaa, mutta kansikuvan ja lyhyen esittelyn perusteella etsin kirjan käsiini kirjastoteitse. 

Kirjan lukeminen kesti sivumäärään nähden melko kauan, sillä tarina on niin tumma ja kieli intensiivistä, että halusin sulatella välillä.Toisaalta voin kuvitella, että monelle tämä on kirja, joka on pakko lukea kerralla. Hetkittäin kirja kävi ahdistavaksikin, samaan aikaan se lumosi kielellään. 

Polkiessaan eteenpäin, tyhmä, tyhmä, isoäiti toivoi että pyörä kohoaisi tieltä, liukuisi ilman halki yhä ylemmäs aina ilmakerroksiin joita ihminen ei kestä, joissa hän jauhautuu tomuksi

...tähtitomuksi, ehkä, sellaiseksi joka säteilee kylmässä avaruudessa, matkaa kohti etäisiä taivaankappaleita, asettuu uusiin tähtikuvioihin ja yhdistelmiin jossakin kaukana maasta

puhdistuu samalla muistoista ja tuskasta, vapautuu kaikesta tilapäisestä ja toisarvoisesta, palaa elävien luo sykkivänä valona miljoonien vuosien matkan päästä

se näyttää ystävällisesti tuikkivilta tähdiltä mutta itse asiassa ne ovatkin sieluja

Kirjassa raskainta oli sen raadollisuus: kuinka ihmiset joilla on niin paljon rakkautta, voivat olla niin julmia toisilleen. Vaikka kaikki henkilöt kuvattiin ymmärtävästi inhimillisine heikkouksineen, oli Ingertin pikkuveli Hugo oikeastaan ainoa, josta pystyin vilpittömästi pitämään. Ja juuri Hugo on se, joka joutuu ottamaan kantaakseen koko perheen tuskan. Vieläkin mielessäni kummittelee kuva Hugosta piirtämässä vimmaisesti merkillisiä olentoja keittiön ruusuvahakankaan ääressä, potkimassa tuolin jalkaa ja laulamassa  yksitoikkoisella äänellä. Hän sovitti itsensä mukaan hyvin pitkään kertomukseen. Pieni olento oli Hugo joka liikkui varmana, pelkäämättä kaikkien lakeuden järkyttävien ja arvoituksellisten tapahtumien keskellä.

Suomalaislukijana koin erityisen kiinnostavana  episodin, jossa kerrottiin Siiri-äidin lähdöstä kotoa Karjalasta, pois sodan julmista jaloista. Mutta elämä Ruotsissa on myös julmaa, vaikkakin toisella tavalla. Perheen isoäidin sairaalloista kiintymystä poikaansa oli masentavaa lukea. Riipaisevasti Pleijel myös näyttää, kuinka vähästä kaikki on kiinni - kuinka pienimmätkin eleet ja sanat, oikeat tai väärät, ratkaisevat kokonaisten perheiden kohtaloita. Tämän kirjan jälkeen tekeekin mieli olla pitkän aikaa aivan hiljaa ja tuijottaa tummuvaa taivasta, nähdä tähtien syttyvän yöhön. 

Summa summarum: Se että saa kokea rakkauden on ainut syy siihen että minun joskus tekee mieli tulla aikuiseksi. Yhtä usein tosin juuri se saa minut toivomaan ettei minun tarvitsisi. Julmankaunis tarina yhdestä tavasta olla onneton perhe.

Kevään valoa on lukenut muutama muukin bloggari. Sanasulka oli jo santsikierroksella, Nonon Katja K. vertasi kirjaa Carpelanin Alkutuuleen ja Jeanette Wintersonin Majakanvartijaan.