Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

En ole uskaltanut käydä lähteellä seitsemään viikkoon. Eilen avasin vesihanan talossa ja pitelin vesileilin suuta sen metallia vasten. Puhuin sille kauniisti ja puhuin sille rumasti ja saatoin huutaa ja itkeäkin, mutta vettä eivät liikuta ihmisten murheet. Se virtaa vauhtiaan hidastamatta tai kiihdyttämättä maan pimeydessä, siellä missä vain kivet kuulevat.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012

On seitsemäs vuosisata Vanhan Qianin aikaa. Ikijää on sulanut ja meri on nielaissut suuren osan maailmasta, myös Suomesta. Ihmiskunta on selvinnyt, mutta puutetta on kaikesta - ennen kaikkea vedestä.  Maata hallitseva armeija valvoo veden käyttöä, ja vesikiintiön ylitys on rikos, josta rangaistaan ankaramman mukaan. Teemestarin tytär Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät muovihaudalta rojun ja hajonneen entisteknologian joukosta hopeisen kiekon, jonka sisälle on kätketty kiehtova, vaarallinen tarina - tarina maailman menneisyydestä, Hämärän Vuosisadalta jolloin vanhan sivistyksen tuho oli vielä tuore. Ehkä jossain on sittenkin puhdasta vettä, ehkä maailmalla on toivoa vielä? Saadakseen selville totuuden Noria on valmis hylkäämään kaiken ja lähtemään etsimään totuutta pohjoisen Skandinavian Menetetyille Maille. Mutta armeijan valvova silmä on kaikkialla, eikä Noria koskaan voi olla varma, keneen voi luottaa.

Kuukekristä kuukekriin on kokonainen vuosi, jonka aikana teemestarin tyttären koko rauhallinen elämä muuttuu. Mutta Noria tietää, että muutos on välttämätöntä - yhtä välttämätöntä kuin alati muuttuva vesi.

Tarinautti lokikirjaan: Pidin aikoinaan kovasti scifeistä, mutta viime vuosina en ole juurikaan niitä lukenut. Itärannan esikoisesta kiinnostuin jo kesällä, kun kuulin sen voittaneen Teoksen fantasiaromaanikilpailun. Enkä odottanut turhaan. Alussa tuntui, että tapahtumat käynnistyivät tuskastuttavankin hitaasti, mutta vähä vähältä kirjan rauhallinen, kaikesta raadollisuudesta huolimattakin harmoninen kerronta vei mukanaan. Jännitys tiivistyi hiipimällä, ja vaikka tapahtumat sijoittuivat kauas tulevaisuuteen, oli tarinan ihmisiin helppo samaistua. Juuri eilen, kun lööpit taas kirkuivat kotikaupungissani tapahtunuttta tragediaa, tunsin samaa hämmentynyttä voimattomuutta kuin Noria:

"Älä katso", Sanja sanoi, mutta katsoin kuitenkin, ja sitten toivoin, etten olisi katsonut. Niin me nykyisin teimme: yritimme kääntää katseemme asioista, joita tapahtui, emmekä onnistuneet, ja sitten yritimme elää kuin emme olisi nähneet niitä. Sillä välin  nuo asiat säilyivät meissä, tekivät itselleen kodin ihomme alle, rintakehän kumahtelevaan, punatummaan avaruuteen, missä niiden taipumattomat pirstalet raapivat pehmeää, kosteaa sydäntä.


Itärannan kieli on enimmäkseen nautittavaa. Latteita ilmauksia oli hieman liikaa minun makuuni, mutta kokonaisuutta ne eivät syöneet. Kirjan loppuratkaisu ei oikeastaan ollut yllättävä, mutta se tapahtui yllättävällä tavalla. Kirjan viimeinen lause sai minut kyyneliin. Tällä kirjalla on pitkä jälkimaku, siitä olen aivan varma.

Summa summarum: Hieno esikoinen ja kiehtova dystopia. Teemestarin kirja sopii loistavasti myös kirjapiirin tai vaikka ysiluokkalaisten luettavaksi. Tämä on kirja, josta tekee mieli keskustella. Ja hyvä niin: Itäranta puhuu niiden puolesta, jotka perivät maailman meiltä.