Renata asetti eteeni kirjan nimeltä "Auringonkukkahäät". Minä keksin sille osuvan alaotsikon: "Kuinka aloittaa avioliitto petoksen ja materialismin arvojen pohjalta." Kirjasta piittaamatta loin auringonkukista, liljoista ja haituvaisista parsanoksista kuusitoista samanlaista pöytäkoristetta. Renata teki morsiamen seurueen kimppuja, ja saatuaan ne valmiiksi hän alkoi rakentaa kukkaveistosta vyötärönkorkuiseen aaltopeltisankoon. Aina kun etuovi narahti auki Renata syöksyi kaupan puolelle. Hän tunsi asiakkaansa nimeltä ja valitsi kullekin kukat ilman ohjeita.
Vanessa Diffenbaugh: Kukkien kieli
Alkuteos: Language Of Flowers, 2011
Victoria on 18-vuotias, perheetön ja nyt myös koditon. Takanaan hänellä on pitkä ja ankea lapsuus: sijoituspaikkoja toisensa perään, kasvatuslaitoksia ja liuta epäonnistuneita adoptiokokeiluja. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän on omillaan, eikä häntä kiinnosta mikään - paitsi kukat. Puolivahingossa hän pääsee töihin kukkakauppiaan apulaiseksi, ainoaan työhön jota hän viitsii tehdä. Hän näet tuntee kukkien kielen.
Sitoessaan kimppuja morsiamille ja sellaisiksi tahtoville Victoria ei ainoastaan tule saaneeksi aikaan muutoksia ihmisten elämässä, hän huomaa joutuneensa matkalle jolle ei halua: matkalle menneisyyteensä, siihen ainoaan vuoteen jolloin hän melkein oli onnellinen, muistamaan ihmisen josta melkein tuli hänelle äiti. Kukkatorin kummallinen nuorukainen, joka puhuu hänelle kukkien kieltä, saa Victorian kokemaan tunteita joihin ei uskonut pystyvänsä - eikä usko vieläkään, hän tietää kuitenkin pilaavansa kaiken niin kuin on aina tehnyt. Mutta intohimolla on seuraamuksensa, ja Victoria huomaa alkaneensa muuttua pelottavimmalla mahdollisella tavalla: hänessä on alkanut kasvaa jokin, jota hän ei pääse pakoon.
Aaloe, "suru", teipattuna piikkeinä kuin säleaidaksi hänen keittiönsä ikkunaan; verenpunaisia orvokkeja, "ajattele minua", kimppuna pienessä lasitölkissä hänen etukuistillaan; sypressin oksia, "suruaika", punottuna takorautaportin metallitankojen väliin.
Nautin kirjasta sitä enemmän, mitä pidemmälle tarinassa etenin. Alussa minua hämäsi myös Victorian kohtalon kovuus: pidin epäuskottavana sitä, kuinka surkeat oltavat Victorialla oli. Sijoitusperheet olivat toistaan pahempia, liikaa lapsia ja kaljapulloja, tai jotain muuta kurjuutta kumminkin. Juttutuokio amerikkalaisen mieheni kanssa kuitenkin avasi silmäni. Diffenbaugh tietää, mistä puhuu. Lastensuojelu USA:ssa, varsinkin Kaliforniassa johon kirja sijoitttuu, on aivan toista touhua kuin Suomessa. Järjestelmää ei valvota likimainkaan tarpeeksi ja sitä on helppo käyttää hyväksi. Äitiyttäkään ei tueta läheskään niin kuin meillä, ei ole äitiysavustusta joka houkuttelisi neuvolapalvelujen piiriin, ja moni tulee äidiksi täysin valmistautumattomana, tukiverkkoa vailla. Kodittomaksikin on paljon helpompi joutua kuin Suomessa.Toki tarvitaan jo huonoa tuuriakin, jos päätyy kokemaan niin surkean lapsuuden ja nuoruuden kuin Victoria, mutta sellaistakin sattuu - ja Victoria ei todellakaan tee itsestään helppoa sijoitettavaa, hän ei halua kiintyä kehenkään koskaan.
Kukkien kieli on parhaimmillaan - ja kipeimmillään- puhuessaan äitiydestä. Suurikaan rakkaus lapseen ei aina tunnu riittävän, virheitä on liian helppo tehdä. Victorian juuret on moneen kertaan katkaistu, eikä kukaan voi kasvaa ilman juuria - vai voiko?
Summa summarum: Kukkien kehystämä kasvutarina. Koskettava kertomus rakkauden vaikeudesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Ei elämää suurempi romaani, mutta sopivasti yhden elämän kokoinen.
Löysin tämän kauniin kappaleen joitakin päiviä sitten ja ihastuin. Sen tunnelma sopii minusta Kukkien kieleen.
Olipa mielenkiintoista lukea tämä! Aloitin nimittäin tätä vähän aikaa sitten, mutta päätin jättää hetkeksi aikaa kesken. Olin ihan alusta aika ihastuksissani, koska minäkin pelkäsin, että kirja olisi imelämpi (vaikka olin lukenut siitä hirveästi ylistystä amerikkalaisista blogeista). Mutta olen nykyisin tosi kranttu kirjojen suhteen, ja kun reilun sadan sivun jälkeen ei oikein tuntunut siltä, että tarina vetäisi kunnolla, päätin lukea välillä jotain muuta. Voi toki olla, etten kirjaan koskaan palaakaan, mutta ainakin nyt vielä suunnittelen, että luen sen loppuun jossain vaiheessa.
VastaaPoistaMinuakin häiritsi vähän se, että vaikka kukkien kieli on ihan kiinnostava aihe, niin ei tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi niin suuressa roolissa kenenkään nykyihmisen elämässä. Ja vähän tuli mieleen myös, että kirjailija on keksinyt tarinaansa tällaisen jutun vähän väkisin lisämausteeksi, että kirja erottuisi joukosta. En toisaalta tiedä, onko sellaisessa ajattelussa mitään vikaa.
Karoliina, minäkin olin vähällä jättää kirjan kesken. Sitten kuitenkin jatkoin, ja kirja muuttui kunnolla kiinnostavaksi vasta puolenvälin jälkeen. Tarina sinänsä olisi toiminut ilman kukkien kieltäkin, mutta toisaalta kukkien kieleen takertuminen kuvasi Victorian yritystä saada jotain selkeyttä elämäänsä. Niin kuin autistinen lapsi saattaa paneutua johonkin asiaan täysillä ja opetella siitä kaiken, Victoria kietoi kasvunsa kuin köynnöksen kukkien opiskelun ympärille. Ja olihan kukista kieltämättä viehättävää lukea! Erityisesti pidin kirjan lopussa olevasta kukkasanakirjasta. Ja tulihan sitä katseltua omiakin viherkasvejakin vähän sillä silmällä että mitäs minä tässä oikein itsestäni ilmaisnkaan ;)
PoistaTämä rohkaisee tosiaan vielä palaamaan kirjaan. :) Viehättävää tuo kukkien kielestä kirjoittaminen tosiaan on, ja Victorian kohdalla ymmärrettävääkin, mutta ärsyynnyin vähän, kun olevinaan toinenkin samanikäinen ihminen sitä osasi, ja löytyi noin vain "sattumalta". Vaikka siis sen verran pitkälle pääsin, että tuolle löytyi muukin selitys kuin kukka-alalla työskentely. :)
PoistaKukkaelementti kuulostaa mielestäni kiinnostavalta. Mutta totta tosiaan se kuulostaa myös aika ällöromanttiselta. Ja epäilyttävältä, jos se on saanut suurensuuren roolin. Ehkäpä silti voisin lukaista tämän, jos kerran loppua kohden paranee :)
VastaaPoistaÄlläromantiikkaa tosiaan kirjassa oli morsiusparien ja häiden runsauden muodosssa, tosin Victoria katseli sitä ulkopuolisen silmin. Romantiikasta tuli selkeä kontrasti Victorian epäsosiaalisuudelle ja ihmisvihalle. Tosin loppu oli aika onnellinen, muttei kuitenkaan suoraan Hollywoodista. Kirjan loppuratkaisussa oli myös eräs hieno ja tärkeä piirre jota en nyt paljasta, mutta siinä käsiteltiin aika kovin kourin täydellisen äitiyden myyttiä.
PoistaVielä yksi lisäys näin jälkiviisastellen: jos tätä kirjaa vertaisi johonkin toiseen, niin kieltämättä mieleen tuli Anna Gavaldan Kimpassa. Molemmissa on vähän samantyyppinen, eristäytyvä päähenkilö joka vähitellen oppii tulemaan sinuiksi itsensä ja muiden kanssa. Kimpassa oli kuitenkin vielä enemmän minun makuuni kuin Kukkien kieli.
VastaaPoista