Italo Calvino: Herra Palomar

Jollei hän näin kovin kärsimättömästi pyrkisi täydelliseen ja lopulliseen tulokseen tässä katseluoperaatiossa, aaltojen tarkkailu olisi hänelle hyvin rentouttavaa harjoitusta ja voisi pelastaa hänet neurastenialta, infarktilta ja vatsahaavalta. Ja kenties se voisi olla myös avain jonka avulla hallita maailman monimutkaisuutta muuttamalla se yksinkertaisemmaksi mekanismiksi.

Italo Calvino: Herra Palomar
Tammen Keltainen Kirjasto, 1988

Herra Palomarilla ei ole helppoa. Ei sillä että hänen elämänsä sinänsä olisi erityisen vaikeaa, hän vain tekee siitä sellaista. Kaikkea on tarkkailtava, kaikesta on koetettava löytää logiikka ja logiikat puolestaan pystyttävä niputtamaan yhteen, vedenpitäväksi kaiken teoriaksi jolla voidaan hallita olemisen näennäinen kaaos. Mutta sepä ei käykään niin helposti. Mitä enemmän miesparka yrittää, sitä mutkikkaampaa kaikesta tulee, sitä enemmän kysymyksiä herää: Millainen on tähtitaivaan geometria? Onko juustoilla kielioppi? Miksi rastaat viheltävät?
Entä jos viestin merkitys piileekin tauossa eikä vihellyksessä? Entä jos rastaat keskustelevatkin hiljaisuudella? (Vihellys olisi tässä tapauksessa vain välimerkkien käyttöä, kaava joka merkitsee "loppu, kuuntelen").

Ja arvoituksista vaikein on herra Palomar itse. Hänen yrityksensä ymmärtää itseään ovat tragikoomisia ja vain lisäävät miespolon epävarmuutta itsestään. On vain odotettava että syntyisi yksi noita onnekkaita yhteensattumia jolloin maailma haluaa katsoa ja myös tulla katsotuksi samalla hetkellä jolloin herra Palomar sattuu olemaan siinä välissä. Oikeastaan herra Palomarin ei pidä edes odottaa, koska tällaista sattuu vain silloin kun sitä vähiten odottaa. 

Lopulta herra Palomar päätyy harjoittelemaan, kuinka ollaan kuollut. Kuolleille kaiken pitäisi olla yhdentekevää, koska ei ole enää heidän asiansa miettiä sitä; vaikka se voikin vaikuttaa moraalittomalta, niin juuri tästä vastuuttomuudesta vainajat ammentavat hilpeytensä. 

Tarinautti lokikirjaan: Olen aina pitänyt Calvinosta, mutta jostain syystä moni hänen kirjoistaan on minulla  lukematta vielä. Herra Palomar tarttui taannoin mukaani lähikirjaston poistomyynnistä, ja nyt sen  sitten vihdoin ehdin lukea. Kirja ei todellakaan jättänyt kylmäksi: ärsytti, ihastutti, häiritsi, huvitti, ahdisti mutta myös lohdutti. Herra Palomarin taipumus ajatella asiat umpisolmuun on turhankin tuttu myös minulle. Siksi kirja kai toimikin tietynlaisena katharsiksena, auttoi nauramaan itselleni vaikka mukamas nauroinkin hänelle, hänen turhille ponnisteluineen ymmärtää ja hallita elämää:

Kaava on per definitionem sellainen jossa ei mitään enää pidä muuttaa, joka toimii täydellisesti; todellisuus taasen ei ilmiselvästi toimi vaan puuroutuu joka taholla; ei siis auta muu kuin pakottaa se muotoutumaan kaavan mukaiseksi, hyvässä tai pahassa.

Vaikka lukeminen hetkittäin rasittavaa olikin ja Calvinon filosofinen tykitys kävi välillä voimille, jälkimaku oli ihmeen seesteinen. Ei tämä Calvinolistallani kärkeen kiilaa, mutta ilman muuta kannatti lukea. (Seuraavaksi luenkin sitten jotain ihan muuta, ehkä mausteeksi tujaus Fernet Brancaa...?)


Summa summarum: Älykköangstia sopivasti saivartelulla maustettuna. Suosittelen kroonisille ajattelijoille ja kaikille joita kiehtovat "sisäisen olemuksen hämärät ja synnynnäiset impulssit".