Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Kantajat saavat arkun käännetyksi. He lähtevät pudottautumaan jyrkkää rinnettä alas. Sydämenpuolen kantajalla askel lipeää. Mies köntsähtää polvilleen. 

-Saatanan anoppi, minkä teki. Viime töenään pisti minut polvilleen.

Lennu katsoo isän ilmettä, joka ei värähdä. Kantaja nousee ähisten ylös. Miehet jatkavat urakkaansa.

Heidi Jaatinen: Ei saa katsoa aurinkoon

Gummerus 2010

Lennu viettää lapsuutensa haudan partaalla. Hänen vanhempansa ovat hautausurakoitsijoita ja paiskivat töitä niin, että joskus jäävät työpaikalle yöksikin, nukkuvat avatuissa arkuissa. Ei Lennu silti yksin ole, onhan hänellä siskot ja mummo ja Kultakatriina,on Lerppa-koira sekä Rököpuola ja muut mummon lehmät. Ja Lukunen, Heino Lukunen, sepän apuri jonka mukana Lennun maailmaan saapuu suuri salaisuus, sellainen jota ei voi kertoa kellekään - ei edes mummolle, vaikka hän muuten tietääkin kaiken. Mummo on Lennun elämän kiintopiste, suvun matriarkka jota kunnioittavat kaikki. Mutta Lennu on jo iso poika ja ymmärtää asioita, senkin että mummo on jo vanha. Lennu kyllä tietää merkit: järveä kiertävän palokärjen, tai sen kun mummo on nokosilla navetan lattialla, kurassa ja sonnassa. Koulukaan ei suju ongelmitta, Lennusta tulee silmätikku ja opettajakin meinaa kuolla ennen kuin Lennu oppii kirjoittamaan ilman virheitä. Mutta hyvyyttäkin on, eikä Lennu ole sittenkään yksin ongelmansa kanssa.

Tarinautti lokikirjaan: Olin kuullut tästä kirjasta ja olin jo etukäteen päättänyt, etten aio sitä lukea - insestikirjat kun yleensä kierrän kaukaa. Mutta kirjastoreissulla en kuitenkaan voinut olla pikkuisen pläräilemättä, ja kirjan kieli lumosi niin, että mukaanhan se lähti. Ja hyvä niin, vaikka ei tämä helppo kirja ollut. Vaikka Jaatinen ei mässäile yksityiskohdilla, insestin iljettävyys tulee suoraan iholle. Raastavaa oli myös lukea, kuinka Lennu pistää pahan kiertämään rääkkäämällä jälkeenjäänyttä tätiään. Silti kirjasta ei jää päällimmäiseksi inhottava olo, vaan tunne että Lennun tulevaisuus on hyvissä käsissä: hänen omissaan.

He lähtevät Uljaalla Mustalla. Tytöt eivät mahdu ohjaamoon vaan pakkautuvat mummon viereen, arkun kylkeen pötkölleen. Lennu istuu isän sylissä ja ohjaa autoa. Vakaasti hän mummoa kuljettaa. Eipä ole Uljas Musta ennen niin arvokkaasti lipunut kylätietä.

Jaatisen kieli on loistavaa. Tätä ei esikoiseksi uskoisi, niin valmiilta kertojalta hän tuntuu. Mielipiteitä varmasti jakaa kirjassa puhuttu leveä savo. Itsekään en aina jaksa innostua murrekirjoista, mutta tässä kirjassa se kuului ehdottomasti asiaan ja alkutottumisen jälkeen nautin siitä suuresti.

Kirja on vakavasta aiheestaan huolimatta myös hauska. Huumoria revitään myös ja varsinkin kuolemasta, hautausurakoitsijaisän matkassa kun ollaan. Välillä meno äityy makaaberiksi, ja yökötysrajanikin ylittyi muutamassa kohdassa. Silti suosittelen tätä kirjaa, ja toivoisin blogisavujen sauhuavan sankkoina tämän liian vähän julkisuutta saaneen kirjan puolesta.

Summa summarum: Mustan huumorin sävyttämä selviytymistarina, kasvukertomus ja ajankuvaus 1970-luvun Savosta.

P.S.  Ihmettelin pitkään kirjan nimeä. Näin jälkiviisaana totean, että parempaa nimeä kirja tuskin olisi voinut saada.