Tranströmer: Kootut runot

Myrsky painaa talon huulilleen
    ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen.
Minä nukun levottomasti, kääntyilen, luen
     silmät kiinni myrskyn tekstiä.


Mutta lapsen silmät ovat pimeässä suuret,
     ja myrsky pauhaa lapselle.
Kumpikin pitää heiluvista lampuista.
     Kumpikin on puolitiessä kieleen.


Myrskyllä on lapselliset kädet ja siivet.
     Vauhko karavaani kiitää kohti Lappia.
Talo aistii naulojensa tähtikuvion, 
     seinät koossa pitävän.


Hiljaisena yö lattiamme yllä
     (jolla kaikki kaikumasta lakanneet askeleet
lepäävät kuin lammen pohjaan vaipuneet lehdet)
     mutta ulkona yö on villi!


Kautta maailman käy paljon vakavampi myrsky.
     Se painaa sielumme huulilleen
ja puhaltaa synnyttääkseen sävelen. Me pelkäämme,
     että se puhaltaa meidät tyhjiin.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000
Tammi 2001


Nolona myönnän, etten ollut koskaan kuullut koko Tranströmeristä, ennen kuin herra taannoin pokkasi kirjallisuuden Nobelin. Sanomalehdessä ollut runonpätkä sai minut kalppimaan kirjastoon, josta kannoin kotiin tämän tiiliskiven. Olen runojen suhteen melko nirso, ja annoinkin jo etukäteen itselleni luvan hyytyä sivulle x. Mutta enpäs hyytynytkään, runojen vetovoima piti otteessaan koko 400-sivuisen matkan. En nyt ala analysoimaan, hyvä runo puhuu itse puolestaan - tai tuntuu, luissa ja ytimissä asti:

Ja rastas puhalsi kuolleitten luihin laulullaan. 
Me seisoimme puun alla ja tunsimme ajan vajoamistaan vajoavan.
Kirkkotarha ja koulupiha kohtasivat ja avartuivat toisiinsa kuin kaksi
        virtaa meressä.


Kirkonkellojen sointi kiiri taivaalle purjelentokoneitten lempeän 
        vivun kantamana.
Ne jättävät jälkeensä maan päälle valtavan hiljaisuuden
ja puun rauhalliset askeleet, puun rauhalliset askeleet. 

Kuolema on Tranströmerille (kuten kai useimmille runoilijoille) mieluinen aihe. Pitkään uraan ja elämään mahtuu onneksi myös kirkasta iloa, niitä hetkiä kun kaikki kysymysmerkit alkoivat laulaa Jumalan olemassaoloa / Siltä hänestä tuntui.

Musiikki on myös Nobel-runoilijalle rakasta. Lizst-aiheiset runosikermät menivät minulta vähän ohi kun en kyseistä äijää tunne, mutta vaikken tunne Haydnia sen paremmin, hänen musiikkinsa kuulin rivien välistä:

ALLEGRO
Soitan Haydnia mustan päivän päätteeksi
ja tunnen käsissäni selkeän lämmön.


Koskettimet tahtovat. Lempeät vasarat lyövät.
Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.


Sointi sanoo, että vapaus on,
ja että joku ei maksa keisarille veroa.


Työnnän käeni haydntaskuihini
ja matkin ihmistä, joka katselee maailmaa levollisesti.


Vedän Haydnlipun salkoon - se tarkoittaa:
"Me emme antaudu. Mutta tahdomme rauhaa."


Musiikki on lasitalo rinteellä,
jolla kivet lentävät, kivet vierivät.


Ja kivet vierivät suoraan läpi, 
mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.


Tarinautti lokikirjaan: Suosikkirunojani merkkaillessa panin merkille, että minuun vetosi vahvimmin 1960-ja -70-lukujen tuotanto. Psyykeni siis lienee vielä liian kypsymätön loppupuolen niukkuutta arvostamaan... ;) Toisaalta osaselityksenä voi olla turnausväsymys, luin kirjan luultavasti aivan liian nopeassa tempossa. Jos ja kun joskus tulevaisuudessa palaan näihin runoihin, onkin mielenkiintoista nähdä miten suhteeni niihin on muuttunut.
Summa summarum: en yhtään ihmettele, miksi äijä sai tuotannostaan Nobelin. Mutta nyt on kyllä joksikin aikaa runokiintiö täynnä :) Siitä huolimatta en voi vastustaa kiusausta tunkea tähän vielä yksi runo:

KIVET


Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puun latvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet 
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.