Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Niin minä kuvittelin kobolttipommin tiiviiksi siniseksi pilvimuodostelmaksi, jonka reunoilta lyövät liekit. Ja näin itseni yksin vihreällä niemekkeellä tähyilemässä taivaanrantaa nähdäkseni minne pilvi liikkuu. 

Silti me toivoimme  selviävämme räjähdyksestä hengissä. Me perustimme maastamuuttolautakunnan ja suunnittelimme asettuvamme asumaan johonkin etäiseen maailmankolkkaan. Me tutkimme kartastoja. Me otimme selville vallitsevien tuulten suunnan ja laskeutumien todennäköisen sijainnin. Sota syttyisi pohjoisella pallonpuoliskolla, joten me tähtäsimme etelään. Tyynenmeren saaret me suljimme pois, koska saaret ovat loukkuja. Me suljimme pois Australian ja Uuden-Seelannin ja tulimme siihen tulokseen, että Patagonia on maailman turvallisin paikka.

Näin mielessäni matalan pärekattoisen hirsimökin, joka oli tilkitty myrskyä vastaan ja jonka sisällä loimusi takkatuli ja seiniä peittivät kirjoista parhaat . Siellä kelpasi elää kun muu maailma lensi ilmaan.

Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia

Gummerus 2001 (1.painos 1987)

Alkuteos: In Patagonia, 1977

Suomentanut Leena Tamminen

Brontosauruksen nahasta alkanut, kylmän sodan kypsyttämä pikkupojanrakkaus Patagoniaan ei sammunut, vaikka Bruce-poika kasvoi isoksi - ja eräänä päivänä hän löysi itsensä tuosta maailman äärestä, jossa mikään ei ole liian ihmeellistä ollakseen totta: maanpakolaisia, lainsuojattomia, saksalaisia sinisine lupiineineen, kokonaisia walesilaisia ja italialaisia kyliä.Yksisarvisistakin huhutaan, ja hirviöistä jotka ovat maailman ensimmäisten ihmisten sukua. Saiko Shakespeare innoitusta Patagoniasta? Olivatko intiaanit esikuvina Jonathan Swiftin jättiläisille? Jokaista vastausta kohden herää kolme uutta kysymystä, ja Chatwin jatkaa matkaansa Patagonian mysteereitä ratkoen.

Chatwin saa pian huomata, että Patagonia tuskin on maailman turvallisin paikka - ei ainakaan alkuperäisille asukkailleen, intiaaneille, joitten kansa ja kulttuuri on väestönsiirtojen, tautien ja väkivaltaisuuksien myötä tehokkaasti hivutettu hengiltä. Matkan edetessä lukijalle aukeaa Patagonian tuulinen maa -ja yhtä tuulinen historia; Chilen ja Argentiinan jakama, kaiken maailman hullujen rakastama maa on vuosisatojen saatossa joutunut myrskystä toiseen, muovaten ihmiskohtaloista yhtä omintakeisia kuin seudun erikoislaatuisesta luonnosta.

Kävelin koko päivän ja seuraavan päivän. Tie suora, harmaa, pölyinen ja liikenteetön. Tuuli ei hellitä, se hidastaa kulkua. Joskus kuului ääni, olin aivan varma että se on kuorma-auto, mutta se oli tuuli. Tai ääni joka kuuluu kun vaihdetaan pienemmälle, mutta sekin oli tuuli. Joskus tuuli kuulosti samalta kuin lastiton kuorma-auto, joka kolistelee sillan yli. Vaikka kuorma-auto olisi tullut takaa, sitä ei olisi kuullut. Ja vaikka olisi ollut tuulen alla, tuuli olisi hukuttanut moottorin äänen. Ainoa ääni joka kuului oli guanakon ääni. Se kuulosti siltä kuin vauva yrittäisi itkeä ja aivastaa samalla kertaa.

Tarinautti lokikirjaan:  Pingviinikitchiä. Haaksirikkoja. Katkeria emigrantteja. Kuolemankultteja. Sinisiä kattoja, smaragdinvihreitä keittiöitä ja majatalonemäntiä, jotka eivät suostu ottamaan maksua, vaikka vieras kuinka sitä vaatii. Chatwinin Patagonia on oikea runsaudensarvi, jopa uuvuttavan runsas. Kirja suorastaan vilisee värikkäitä henkilöitä ja kiehtovia seutuja, joissa soisi viipyvänsä kauemminkin kuin vain muutaman hätäisen sivun. Tuli tunne, että Chatwin on laukannut kieli vyön alla paikasta a paikkaan c, malttamatta pysähtyä minnekään kun tahtoo nähdä kaiken. Ja paljon hän toki näkeekin. Chatwinin tapaamat patagonialaiset ovat yhtä kiehtovan outoja kuin itse maakin. On Buenos Airesista tullut opettaja, josta Patagonia teki runoilijan ja pakotti jäämään:

Hänen runoutensa puitteet olivat kosmiset; teknisesti se oli hämmästyttävää. Hän onnistui tiivistämään dinosauruksen sukupuuttoon kuolemisen loppusoinnullisiin säepareihin, joiden kielenä oli espanja ja Linnén latina.

Hän antoi minulle kotitekoista tahmeaa aperitiivia, istutti minut tuoliin ja luki elehdinnän ja tekohampaiden kalinan säestyksellä painokkaita säkeitä, jotka käsittelivät Patagonian geologista muuttumista.

Ja on teksasilainen seikkailija, joka on nimittänyt itsensä sheriffiksi ja kuvittelee itsepäisesti, että Patagonia on Vanhan Lännen jatke:

Vuoden 1900 tienoilla hän ilmestyi Patagoniaan vähän Ernest Hemingwayn näköisenä ja vaelteli vuorilla "Jobia köyhempänä" seuranaan valkoinen tamma ja saksanpaimenkoira. --- Hän huuhtoi purosta kultaa. Joinakin talvina hän asui John Evansin luona Trevelinissä ja vaihtoi likaisia kultakimpaleita jauhoihin. Hän oli mestariampuja. Hän ampui taimenia joista ja savukerasian poliisipäällikön suusta; ja hänellä oli tapana pamauttaa naisten kengistä korkeat korot.

Patagonian laajuutta ja aineiston rikkautta ajatellen on oikeastaan sekä ihme että sääli, että Chatwin on saanut tungetuksi kaiken yhteen suhteellisen ohueen kirjaan. Näistä aineksistahan saisi vaikka kymmenen romaania, novelleja vielä paljon enemmän. Harmi vain, että tällaisenaan jäsentelemätön tarinanpätkien vyöry jätti jälkeensä melkoisen kaaoksen.

Risuja saa myös alkulehdelle präntätty kartta, joka oli aivan liian suttuinen ja pienellä präntätty, hyödytön mustetahra, jonka olisi yhtä hyvin voinut jättää pois. Kirjan loppua kohti alkoikin kieltämättä jo turnausväsymys iskeä; en enää jaksanut täysillä keskittyä jokaiseen tarinaan ja ravata netissä googlaamassa paikkoja.

Lago Pehoe

Saa nähdä, muistanko kirjasta juuri mitään enää puolen vuoden päästä. Mutta vaikka tarinat unohtuvat, Patagonia itse ei varmasti ikinä unohdu, näin rönsyävän rikkaan nojatuolimatkan jälkeen! (Kerron Patagoniasta vielä lisää, kun taas kirjeenvaihturoin matkaltani kirjallisen maailman ympäri.)

Summa summarum: "Oi Patagonia!" hän huudahti. "Sinä et paljasta salaisuuksiasi hölmöille. Asiantuntijoita tulee Buenos Airesista, jopa Pohjois-Amerikasta. Mitä he tietävät? Ei voi muuta kuin ihmetellä heidän epäpätevyyttään. Yksikään paleontologi ei ole vielä kaivanut esiin yksisarvisen luita."

Rabbin katti 2: Maanpäällinen paratiisi

Sinä opit sotimaan. Sinusta tulee aina vain vahvempi. Sinä saat armeijasi ja maasi, kuten muutkin kansat. Ja niitä, jotka eivät rakasta sinua, on yhä enemmän. Etkä ole edistynyt yhtään. Ja jos menet aavikolle etsimään Leijona-Malkan hautaa, en tiedä löydätkö sitä. 

Joann Sfar: Maanpäällinen paratiisi. Rabbin katti 2.

Egmont Kustannus 2007

Suomantaneet: Kirsi ja Saila Kinnunne

Alkuteokset: Le Paradis Terrestre & Jerusalem d'Afrique Dargaud, 2006-2007

Rabbi Abraham ja hänen kattinsa ovat täällä taas. Tällä kertaa kansien välistä löytyy kaksi tarinaa, Maanpäällinen paratiisi ja Afrikan Jerusalem.

Ensimmäinen tarina, Maanpäällinen paratiisi, kertoo kuinka käy, kun Katti lähtee rabbin Malka-serkun ja tämän piilokesyn leijonan kanssa erämaahan, kokemaan niitä loputtomia seikkailuja joilla Leijona-Malka on hankkinut legendaarisen maineensa. Paitsi etteivät ne olekaan loputtomia: leijona on tulossa vanhaksi, ja niin on myös Malka itse. Ihailuun tottunut Malka ei tahdo alistua vanhuuden nöyryytyksiin. Ei hän kuolemaa etsi, vaan kuolemattomuutta - mutta miten sen saavuttaa ja kuinka suuri on sen hinta?

Tarinoista jälkimmäinen, Afrikan Jerusalem, on hulvaton ja haikea seikkailukertomus Afrikan paahtavan auringon alla. Kaikki alkaa siitä, kun kirjapaketista löytyy kirjojen lisäksi tuiki tuntematon äijä. Kaiken kukkuraksi äijä osaa vain venäjää, ja haluaa ensi töikseen häpäistä lakia maalaamalla rabbin vaimosta taulun!

Katin avulla rabbi  kuitenkin pikku hiljaa tutustuu mieheen, jolla on hallussaan hämmästyttävä salaisuus: syvällä  Afrikan uumenissa on toinen Jerusalem, mustien juutalaisten kaupunki jossa Israelin kansa saa elää rauhassa vailla vainojen pelkoa. Alkaa huikea matki halki Afrikan, kun rabbi ystävineen etsii venäjänjuutalaisen maalarin utopistista unelmaa. Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta katin ja hänen uuden ystävänsä usko ei horju; kaupungin on pakko olla olemassa, sillä Venäjän tiedustelupalvelu on saanut siitä vihiä - ja kaikkihan tietävät, että Venäjän tiedustelupalvelu ei erehdy koskaan.

Rabbin katti 2 jatkaa edeltäjänsä hengessä, joskin uusin kujein ja maustein. Tuttu ilkikurisuus on tallella, mutta syvällisyyttä löytyy (vieläkin) enemmän kuin ennen. Kiihkoilijoita kopsitaan nyt pilkkakirveellä astetta rankemmin kuin aikaisemmin, ja rodullis-uskonnolliset jännitteet, jotka ykkösosassa kytivät piilossa pinnan alla, saavat Afrikan Jerusalemissa roihahtaa liekkiin. Suurten kysymysten vastapainona on kodikasta arkikränää, osuvia ihmissuhdehavaintoja ja kissamaista pilkettä silmässä.

Tällä aviomiehellä on jatkuvasti hyviä uutisia. Eikä hän huomaa, että ne  koskevat vain häntä itseään.
Hänen seksielämänsä: kirjat."

Kattikin on muuttunut: siitä on tullut empaattisempi, lempeämpi -jopa inhmillisempi kuin ihmiset itse. Inhimillisten piirteiden myötä kattiin tarttuu myös melankolisuus. Tai ehkä katti vain viimeinkin aikuistuu: kollivuosien huolettomuus vaihtuu pikkuhiljaa syvällisiin pohdiskeluihin, ja katti alkaa oivaltaa, että kaikkiin kysymyksiin ei oikeata vastausta olekaan. Ehkä vastauksia ei aina edes tarvitse löytää - joskus riittää, että välittää tarpeeksi lähteäkseen mukaan vastausta etsimään.

Voi teitä, jotka hytisette pikku nuhastakin, teistäkö olisi vaaraa?
Voi sitä vihaa, jota lietsotaan teitä vastaan!

Kaikesta huolimatta katti on kuitenkin aina katti, ja vaikka se saa vihdoinkin puhekyvyn takaisin, ei se menetä taitoaan tarkkailla ihmisten toilauksia kriittisin silmin ja nauraa niille, jos ei enää päin naamaa niin ainakin viiksiinsä. Hykerryttäviä hetkiä riittääkin lukijoille asti: rabbin ja hänen monenkirjavan seurueensa parissa ei kyllästymään ehdi. Sfarin henkilöhahmot sen kuin paranevat vanhetessaan; alun karikatyyrimäisyys on karisemassa ja henkilöhahmojen vivahteikkuus ei lainkaan laimenna huumoria, päinvastoin.

Tarinautti lokikirjaan: Pidin ensimmäisestä Rabbin katti-kirjasta niin valtavasti, että epäilin tokko tykkäisin tästä yhtä paljon. Mutta kävipäs hassusti: tykkäsinkin tästä vielä enemmän! Maanpäällinen paratiisi on minun makuuni täydellinen sekoitus satiiria, melankoliaa, kulttuuria ja inhimillisiä tunteita. Ihailen Sfarin kykyä olla samaan aikaan niin terävä ja niin herkkä!

Vaikka pidin kaikista kirjan henkilöistä, yksi oli ylitse muiden. Kirjalaatikosta löytynyt venäläinen loikkari on maanläheinen taiteilijasielu, joka tarkkailee tapoihinsa luutuneen yhteisön kotkotuksia samalla ulkopuolisen lahjomattomuudella kuin katti. Ei olekaan sattumaa, että juuri hänen kanssaan katti löytää yhteisen kielen.

 

 

Summa summarum: "Kansojen välinen ystävyys on paskaa! Eläköön ihmisten välinen ystävyys!" 
"Niinpä. Mutta nyt mennään syömään."

P.S. Rabbin kattiin rakastuneena riemuitsen tiedosta, että lisää on luvassa: sarjan kolmososa, Älä pidä muita jumalia, täytynee hankkia heti kun se kääntyy englanniksi - suomenkielistä en kuitenkaan malta odottaa.

Ulla-Lena Lunberg: Sade

Onnellinen se, joka ei mitään tiedä. Sillä jo ensi vuonna meitä kohtaisi kuivuus, joka imisi nesteen ihmisistä ja eläimistä niin että luut pistäisivät esiin sekä elävien että kuolleiden kuivasta, halkeilleesta kuoresta. Silloin ei olisi apua pump-pumpista, silloin maa makaisi autiona niin kauan kuin lehmä jaksaa kulkea ja ihminen jaksaa seurata. Sadetta ei saataisi ennen kuin sitä tehtäisiin, samoin kuin sitä oli tehty kaikkina aikoina. Sillä sade ei lankeaisi eikä lankeaisi eikä lankeaisi. Se ei lankeaisi, puhui hallitus mitä hyvänsä. Hallitus lankeaisi ennen kuin sade lankeaisi; meitä oli täällä monia, jotka eivät enää koskaan näkisi sateen lankeavan. 

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Gummerus 1997

Alkuteos: Regn, 1997

Suomentanut: Leena Vallisaari

Afrikassa on tehty sadetta ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Bushmannikansan sateentekijät olivat yhteisönsä arvostettuja jäseniä, joiden taidoista koko heimon henkiinjäänti riippui. Nyt museovirasto on kieltänyt ikimuistoiset rituaalit, koska ne vahingoittavat mittaamattoman arvokkaita kalliomaalauksia. Noituus ja virastot kilpailevat vaikutusvallasta; vanhat tavat elävät yhä, vaikka yhä harvempi niihin enää uskaltaa uskoa.

Ulla-Lena Lundbergin Sade kertoo Afrikan katoavasta kulttuuriperinnöstä, elämästä kuivuuden armoilla ennen ja nyt.  Kädestä suuhun elettäessä toimivuus on ainut ja pätevin totuuden mitta, ja vaikka tekniikka on kehittynyt huimin harppauksin, on eloonjääminen yhtä riippuvaista vedestä kuin aina ennenkin.

Kirjan rakenne on kaksiosainen. Ensin puhuu Oras, nuori metsästäjä-keräilijä, jonka maailmankuva säilyy kalliossa -ja kansan muistissa- tuhansia vuosia, aina nykyaikaan asti. Poikasena jalkansa loukanneesta raajarikosta pojasta kasvaa väkevä parantaja ja sateentekijä, jonka on matkattava kauas ja voimakkaana ja liikuttava pelotta siinä kaikessa, mikä on toisenlaista ja etäällä - ja sadekauden saapuessa ajettava myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse; ilman niitä ei sadetta synny.

Oli valkeaa ja harmaata. En kulkenut maassa enkä kulkenut ilmassa, kuljin jossakin muussa. Se kannatteli hienosti, ylös ja alas ja sivuille, ja oli helppo hengittää, siksikin että tunsin sateen hajun niin voimakkaana. 

Tarinan toisessa osassa kertojaksi vaihtuu ruotsalainen vesi-insinööri Bengt, joka vilpittömin sydämin ja toiveikkain mielin saapuu Afrikkaan tekemään vesilähetystyötä ja opettelemaan hitauden periaatetta vesihuollossa. Mutta hän saa huomata, että luonto on yhä ihmistä vahvempi, eikä paraskaan pumppu voi antaa vettä, jota ei ole.

Sade kertoo paitsi sateesta ja sen puutteesta, myös yleisinhimillisistä teemoista: toiseudesta, eristyneisyydestä ja nuoruuden unelmista, jotka ovat kovin hauraita särkymään. Sekä Oras että Bengt ovat ulkopuolisia -tarpeellisia, mutta erilaisia ja siksi tuomittuja yksinäisille poluille. Molemmat ovat myös tavalla tai toisella rikki. Oras onnistuu korvaamaan fyysiset puutteensa henkisillä avuillaan, pettymyksiä kokenut Bengt taas etsii eheytymistä miehiseen tapaan projekteista. 

Muina aikoina me maalasimme. Suuria laumoja, jotka vaeltavat kuono edellä sadetta kohti, mehiläisiä jotka parveilevat sadetta odottaessan, mehiläiset ovat meidän kansallemme erityisiä eläimiä ja muistuttavat parveillessaan paljon sadetta. Niiden hunaja on kuin sateen makeus, ja ne ovat aina läsnä luolissa, joissa me maalaamme. Me maalasimme matkat ja me maalasimme numin, eläinten numi ja oman numimme, ja voiman joka virtaa kaikessa ja puhuu eri äänillään niissä eri yhteyksissä, joissa me liikumme. 

Tarinautti lokikirjaan: Ulla-Lena Lundberg on kirjailija, johon olen tahtonut tutustua jo kauan. Sade tuli kirpparilla vastaan juuri sopivalla  hetkellä, kun kaipasin lisää Afrikka-aiheista luettavaa nojatuolimatkani varalle. Varsinkin muinainen  Afrikka shamanistisine perinteineen kiinnosti kovasti, pohjoismainen vesi-insinööri ei niinkään. Ennakko-odotuksia siis riitti, ja sehän ei aina ole hyvä. 

Luulin ahmivani kirjan parissa illassa, mutta alkuun pääseminen olikin yllättävän tahmeaa; kulttuuri kiehtoo, kieli on kaunista ja kerronta sujuu, mutta jotenkin tuntui että meininki meni turhan henkimaailman hommiksi; kosketuspintaa konkreettiseen jäi lopulta liian vähän. Kerran jo jätinkin kirjan kesken, mutta otin sen sitten kuitenkin uudestaan esiin. Ja hyvä että otin; kirja parani loppua kohden, ja lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa. Bengt oli hahmona (hieman yllättäen) minulle mieluisempi kuin Oras, ja aikaperspektiivin pituus antoi tarinalle syvyyttä. 

Kehitysyhteistyö on monipiippuista ja mutkikasta hommaa, johon Lundberg  ei edes pyri antamaan selkeitä vastauksia. Sateen arvo onkin siinä, että se herättää kysymään ja kyseenalaistamaan arvot ja uskomukset, joita olemme tottuneet pitämään absoluuttisena totena.

Kirja ei ollut napakymppi, mutta ei hutikaan. Lundberg pysyy visusti lukulistallani tämänkin työlään, mutta antoisan lukukokemuksen jälkeenkin! 

Summa summarum: Pilvet kiersivät maailmaa, sateesta halkeamaisillaan olevat jättiläismäiset muodostelmat, mutta kukaan ei saanut niitä alas. Pysähdyttävä ja paikoin raadollinenkin tarina, jota ei aina lue mielellään - mutta joka silti pitää lukea.

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

According to modern western ornithology they are singing to establish or maintain territories, reinforce species recognition and social dominance patterns, or communicate feeding opportunities. According to local African tradiotion, they are singing to greet the sun. Listening to the screeches of orange-bellied and red-fronted parrots, the twitters of varied purple-backed and crecent-billed sunbirds, the trills of canary finches and the warbles of olive thrushes, Mr. Malik thought that propably these two explanations were both right. 

Nicholas Drayson: A Guide to the Birds of East Africa

Mariner Books 2008

Illustrations: Alicia McCaldin

Mr. Malik on kuusikymppinen herrasmies, jonka rakkain harrastus ovat linnut. Joka tiistai hän osallistuu lintuaiheiselle kiertokävelylle ympäri Nairobia, ihastuttavan Rose-oppaan johdolla. Ulkoisesti Malik on melko vaatimaton mies: lyhyt ja lihavahko, ja kampauskin on vuosien myötä salakavalasti vaihtunut Rock Hudson-tyylistä into a classic comb-over. Mutta siitä huolimatta hänen rinnassaan pumppaa intohimoinen sydän, ja hänen haaveidensa kohde on kukapas muu kuin Rose. 

Kolmen vuoden arastelun jälkeen Malik on viimein kerännyt rohkeutensa ja päättänyt kutsua Rosen ulos - eikä mihin tahansa kuppilaan, vaan perinteikkään Asadi Clubin vuosittaisiin tanssiaisiin. Mutta ennen kuin Malik ehtii postittaa kutsun, kuvaan ilmaantuu yllättävä kilpakosija - Malikin vanha vihollinen, kouluvuosien kiusanhenki Harry Khan. Ja koska kyseessä on kaksi kypsää herrasmiestä, riitaa ei ratkota nyrkein vaan kiikarein: se joka seitsemässä päivässä näkee enemmän lintuja, saa kutsua Rosen. Kisasta tulee tietysti jännittävä - ja koska ollaan Keniassa, asiat harvoin sujuvat kuin Strömsössä. 

Nicholas Drayson on brittiläinen kirjailija, joka on asunut Nairobissa. A Guide to the Birds of East Africa on sekoitus veijaritarinaa, romantiikkaa, seikkailua - ja tietysti Afrikan ihmeellistä luontoa tuhansine lintuineen. Letkeä kerronta vie Nairobin lemusta Mt. Kenyan rinteille, metsiin ja autiomaahan siivekkäiden aarteiden perässä. 

Malachite Kingfisher

Tarinautti lokikirjaan: Minä tein sen taas - ostin sian säkissä, vain siksi että säkki eli kansi oli niin kaunis. Rakastan myös lintuja, joten hankin kirjan, vaikka takakannen perusteella uumoilin, että tarina saattaa olla hivenen heppoinen. Asennoiduin siis lukemaan viihdettä, mikä olikin fiksua; aivot narikkaan-asenne auttoi, kun pieruhuumori uhkasi käydä hermoille (tekin ehkä tunnette tyyppejä, joiden on aivan pakko heittää se sama vanha hah-hah-hauska, kuoliaaksikerrottu läppä aina kun vain suinkin tilaisuus tarjoutuu. Tämä kirja on täydellinen joululahja heille; he ilahtuvat suuresti ja saavat uuden vitsin jota hokea.) Enkä millään meinannut malttaa odottaa, että pakolliset alkujorinat saadaan pois alta ja päästään itse asiaan: lintuihin.

Keltavatsamedestäjä  Cinnyris venustus

Kirja lähti käyntiin tuskastuttavan hitaasti; tositoimiin päästin vasta puolenvälin paikkeilla. Kirja kuitenkin parani "vanhetessaan" ja muuttui yhä mukaansatempaavammaksi sitä mukaa kun sivuja kääntyi. Aivotkin sai ottaa narikasta tarinan edetessä, ja loppua kohti mukaan tuli jopa trillerimäisiä sävyjä.

How far can you drive an old Mercedes 450 SEL  on a burst tyre? Now was the time to find out. 

Lapsesta asti lintuja rakastaneena viihdyin kilpakumppaneista paremmin Malikin kuin Harryn seurassa. Herra Khan on tyypillinen bongari, joka kiitää lintuparatiisista toiseen yhä uusien lajien toivossa; Mr. Malik taas malttaa pysähtyä ihailemaan sellaistakin lintua, joka hänen listaltaan jo löytyy (vaikka kilpakosijoista juuri hän on se, joka on aidosti rakastunut Roseen).

It must be a male shining sunbird - he'd seen plenty of those before. But no matter it wasn't a new species  for his list, it was still a pretty little thing. The tiny bird flew over to a flame tree and, ignoring the young man who was rocking back and forth beneath murmuring prayers to the lower branches, began sipping nectar from one of the bright red flowers with its long beak.

Yksi asia vain tökki ja pahasti: miksi ihmeessä Rosen piti olla valkoihoinen? Eikö musta nainen vieläkään kelpaa sankarittareksi eurooppalaiseen romaaniin? Ehkä olen nyt niuho ja teen kärpäsestä härkäsen, mutta en vain näe mitään syytä, miksi Rosen piti olla britti (kuten myös kirjan kirjoittaja sattuu olemaan). Henkilönä Rose jäi muutenkin hieman ohueksi, ohuemmaksi kuin vaikkapa Malik, jonka hyveellisen kuoren alta paljastui myös mielenkiintoisia, suvaitsemattomia kerroksia. Sivuhenkilöistä pidin eniten apupoika Benjaminista, jonka kautta lukija saa myös tervetulleen uuden näkökulman seudun lintuihin.

Viehättävä piirre kirjassa on lintukuvat lukujen alussa. Tosin kuvatut linnut eivät läheskään aina kiinteästi liittyneet luvun sisältöön. (Jos kuvien lintuihin liittyy jotain syvempää symboliikkaa, se ei minulle auennut. Mutta en valita: mitä enemmän lintuja, sen parempi minulle.)

Kaiken kaikkiaan kirjasta sukeutui sangen nautinnollinen lukuelämys, jonka pariin vielä varmasti palaankin. (Sitä odotellessa taidankin kaivaa esiin uskolliset vanhat kiikarini, laittaa kumpparit jalkaan ja lasten vielä uinuessa hipsiä lähimpään metsään... lintuja ne on variksetkin, ja kohtahan on taas kevät! ;))

Harjalintu  Upupa epops

Summa summarum: There is something about birds, their beauty and freedom, that is good for a man's soul. Viihdyttävä, maanläheinen veijaritarina linnuista, miehistä ja lintumiehistä. Suosittelen tätä kirjaa välipalaksi kaikille englannintaitoisille -ja pääruoaksi niille, joiden sydämessä asuu pieni lintu.

P.S. Kirja oli hyvä, elokuva olisi vielä parempi: Meryl Streep Rosena, Danny DeViton intialaisserkku Malikina. Ja puolet budjetista menisi lintukuvaukseen. Afrikan parhaat kuvaajat kehiin! Kalliiksi tulee, mutta ei haittaa! Joko voin varata liput? ;)

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Minun nimeni on vain Liisa. Mutta Ylva-lii ei sano minua koskaan Liisaksi. Hän sanoo aina: "Kultasiskoni". 

Niin kovasti hän pitää minusta. Isä pitää eniten äidistä ja äiti pitää eniten pikkuveljestä, joka syntyi keväällä. Mutta Ylva-lii pitää vain minusta.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Alkuteos: Allrakäraste Syster, 1949

Kuvitus: Hans Arnold

WSOY 2011

Liisalla on salaisuus, jonka vain hän yksin koko maailmassa tietää: hänellä on kaksoissisar, Ylva-lii, joka juoksi ruusupensaan taakse heti kun syntyi, niin nopeasti että edes äiti ja isä eivät nähneet. Mutta Liisa  näki, ja hän tietää miten sisaren luokse pääsee: Ruusupensaan nimi on oikeasti Salikon, ja sen alla on salainen aukko, josta ryömimällä pääsee Ylva-liin linnaan.  

Ette voi ikinä uskoa, miten kaunista Kultaisessa Salissa on. 

Liisa ja Ylva-Lii rakastavat toisiaan eniten maailmassa ja viettävät lumottuja hetkiä taikamaailmassa, syvällä Salikonin alla. Mutta eräänä iltana Ylva-Lii kertoo kultasiskolleen asian, joka vihlaisee kipeästi Liisan sydäntä, eikä hän tahdo sitä kuulla...

Tarinautti lokirjaan: Vaikka pidän itseäni Lindgren-fanina, tätä kirjaa en jostain ihmeen syystä ole lukenut koskaan. Itse asiassa kuulin koko kirjasta vasta, kun Katja siitä bloggasi yli kaksi vuotta sitten. Siitä pitäen olen palanut halusta lukea tämän kirjan, ja nyt vihdoin tuo hetki koitti. Enkä muista, koska viimeksi olisin niin täydesti tempautunut satukirjan lumoihin! En tainnut hetkeen edes muistaa, että olen aikuinen enkä satumetsässä seikkaileva lapsi. Aivan ihana kirja siis. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kultasiskoni on yksi kauneimmista saduista, jotka olen ikinä lukea saanut.

Luin kirjan myös 4-ja 6-vuotiaille tyttärillemme. Ennen lukemista varoitin, että kirja on sitten hieman surullinen, ja kysyin haluavatko he kuulla sen silti. Lapset halusivat, ja kun pääsin loppuun, 6-vuotias sanoi: "eihän se ollut surullinen melkein yhtään!" Niin luonnollisia ovat lapsille monet asiat, joista me aikuiset teemme itsellemme aikamoisen härkäsen.

Summa summarum: Haikeankaunis, lumoava satu lapsuuden katoavasta taikamaailmasta, ystävyydestä ja isoksi kasvusta.

Rakel Liehu: Joki sepittää minulle

Surullisia lauluja pitää olla
pitää palella
hioa silmättömiä kiviä
miettiä
mihin rakentaisi savusaunan
kaivaisi joriinipenkin
laajan kuin hauta

Talvi tietää
mutta sydän
joka lyö kuin ei löisikään
sydän vetää sinua väkevästi
oudoille teilleen
kepeässä
kepeässä talutusnuorassaan

Surullisia lauluja pitää olla
pitää palella
hiihtää Tanskin saareen asti
kirjoittaa nimi
lumen repimään kirjaan
analfabeetin päivän
sokean yön
lukea

Rakel Liehu: Joki sepittää minulle
WSOY 1987

Rakel Liehun seitsemäs runokoelma on luonnonläheinen, pinnalta arkinen ja pinnan alta avara kuin talvinen lakeus. Runoissa on väkevänä pohjoinen ulottuvuus: kun ilo on tulossa, on mentävä Jäämeren rannalle sitä vastaan, nähtävä talojen ikkunoissa pakkasen harmaa suola.
Mutta niin kuin joki yhdistää toisiinsa kaukaiset seudut, Liehu näkee pienessä ja paikallisessa myös suuren ja kaukaisen: ruusun piikit ovat hentoja kuin nuoren Goethen parta, joutsenen lentoonlähtö vie ajatukset muinaiseen Meksikoon, ja sydämen arpanoppa vierii ajassa kuin galaksi avaruudessa.

Liehun kieli on kaunista, maanläheistä ja abstraktia samaan aikaan.  Runojen teräväpiirtovalossa  arkisinkin asia lakkaa olemasta arkinen.  Täällä on pian myös kylmä / kuin avaruudessa / sinistä / kuin vuotavassa mustikassa.

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän kirjan kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta jätti hämmentyneeksi. Muistan vaikuttuneeni kielikuvista; kuinka manalassa on vionojanvioletit hirret ja EKG:ssa paperille raapaistui sydämeni vuorenhuippuinen jälki. 

Veikko Vionoja: Soittajan ikkuna

Kielen kauneudesta huolimatta -tai jopa siitä johtuen?- en kuitenkaan kunnolla päässyt runoihin sisälle; edes blogata en uskaltanut enkä osannut. Niinpä läpyskä lojui kirjahyllyn kulmalla yli koko kesän. Nyt päätin vielä vilkaista kirjaa, ennen kuin luovun ja kuskaan sen takaisin kirjastoon. Ja katso: ihme oli tapahtunut! Huomasin soljuvani sanojen virrassa, nauttivani maisemista joita joen varrella avautui. En väitä, että vieläkään ymmärsin kaiken, mutta enää ei ymmärtämättömyys häirinnyt. Loppujen lopuksi, ehkä kaikkea ei pidäkään ymmärtää.

kaiken varalta silmässä on 
sokea pilkku
 että sydän pääsisi lentämään 
missä tahansa 
sisään ja ulos

En tiedä, miksi kesti niin kauan, ennen kuin Liehun "kielioppi" aukesi minulle. Ehkä siksi, että kesä oli niin hektinen - nyt syksyn tullen olen kai herkempi vastaanotin Liehun vähäeleisen väkeville lauseille. Oli miten oli, olen iloinen, että joki sepitti myös minulle. Jään pohtimaan, kasvavatko kukat latinaksi ja lehahdan kirjastoon katsomaan, mitä muuta Liehu on sanonut.

Summa summarum: Runossa pitää voida uida pitkään / runo on tila / jossa mieli saa maailmasta kaiun / maailma mielestä. Olen uinut pitkään ja virkistynyt.

Joann Sfar: Rabbin katti

Juutalaiset eivät erityisemmin pidä koirista. Koira puree, ajaa takaa, haukkuu. Juutalaisia on purtu, ajettu takaa ja haukuttu niin kauan, että he ovat päätyneet pitämään enemmän kissoista. Tai no, niin minun isäntäni sanoo, muista juutalaisista en tiedä. Minä olen rabbin katti. 

En häiritse rabbia hänen lukiessaan. Rabbikaan ei häiritse minua puuhissani. Hän sanoo, että vapaata tahtoani pitää kunnioittaa. Hän sanoo myös, että minun vapauteni päättyy siihen, missä toisten alkaa. Mutta kun hän sanoo niin, en kuuntele. Minä olen täysin vapaa. Absoluuttista vapauttani voisi rajoittaa vain antamalla minulle korvatillikoita.

Joann Sfar: Rabbin katti
Egmont Kustannus 2006
Alkuteokset: Le Chat du Rabbin 2001, 2002, 2003
Suomennos: Saila ja Kirsi Kinnunen

1930-luvun Algeriassa elää rabbi, jolla on tytär ja katti. Tytär, Zlabya, on kaunis ja suloinen kuin hunajaa tihkuva leivos, ja hän on katille kaikki kaikessa. Tyttärellä on myös lörpöttelevä papukaija, joka käy katin hermoille.

Yksissä kansissa on kolme tarinaa: Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Tarinoista ensimmäinen, Bar mitsva, kertoo siitä mitä tapahtuu, kun katti eräänä päivänä saa papukaijan löpinöistä tarpeekseen ja syö sen: katti oppii äkkiä puhumaan! Valitettavasti se oppii myös valehtelemaan, mikä ei miellytä rabbia lainkaan. Hän ryhtyy tekemän katistaan kunnon juutalaista, mutta katti on sitä mieltä, että kunnon juutalaiseksi ei voi tulla ilman bar mitsvaa. Vai vielä seremonioita kissalle! Siitä ei rabbin rabbi riemastu. Katilla puolestaan on asioista omat mielipiteensä, jotka hän myös tuo häpeilemättä julki.

Leijona-Malkassa rabbi saa kutsun sanelukokeeseen voidakseen olla virallinen, Ranskan konsistorin hyväksymä rabbi. Se tuottaa rabbille paljon murhetta, sillä hänen oikeinkirjoituksessaan on parantamisen varaa. Ja sitten taloon tupsahtaa uusi rabbi, ranskanjuutalainen nuorimies, särkien vanhusparan sydämen - ja tyttärenkin sydämen se mokoma saa temppuilemaan pahemman kerran. Kylään tupsahtanut legendaarinen Malka-serkku tarjoutuu ratkaisemaan ongelmat omalla tavallaan, mutta rabbi on rauhan mies silloinkin, kun hänen uskonsa horjuu.

Exodus on tarina siitä, kun rabbi lähtee ensi kertaa ulkomaille käydäkseen perheensä -ja tietysti kattinsa - kanssa tutustumassa uusiin sukulaisiinsa ja löytääkseen yhden vanhan. Vieras kulttuuri vieraine tapoineen on kova paikka vanhalle miehelle, mutta hänpä yllättää sekä katin että itsensä. Pariisissa kaikki on toisin, ja kattikin saa yllättäen ystävän syvältä vihollisen leiristä.

Tarinautti lokikirjaan: "Pohjois-Afrikkalainen juutalainen kuulostaa monimutkaiselta eikä kiinnosta ihmisiä. Yleisö ei pidä vaikeista asioista, setä." Näin sanoo rabbin veljenpoika, joka esiintyy arabina laulaessaan Pariisin kaduilla. Välimeren alueen sefardijuutalaiset ovat vähemmistö, josta moni (minä mukaan lukien) ei ole koskaan edes kuullut.  Onneksi kuitenkin on taiteilijoita, jotka uskaltavat tarttua monimutkaisiin aiheisiin. Herra Sfar on yksi heistä, ja kun hän tarttuu aiheeseen, on jälki hykerryttävän hienoa. Ihmisten kotkotukset kyseenalaistava kolli osaa olla myös yllättävän inhimillinen. Sellaista se puheenlahja teettää.... puhuville sattuu! ;)

Lukemista hankaloitti hieman se, että puhekuplien teksteistä oli hetkittäin työlästä saada selvää. (Tosin taisin lukea liian heikossa valossa, yökyöpeli kun olin.) Hyvät silmät siis ovat tarpeen tätä lukiessa. Toisaalta, visuaalisesti tämä viehkeä kaunokirjoitus sopii loistavasti kirjan tunnelmaan ja henkeen; tekstejähän tässä on tarkoituskin tutkiskella loppujen lopuksi!

Kertomuksista ensimmäinen on älyllisin. Juutalaisten opinkappaleiden ruotimista ei kuitenkaan tarvitse säikähtää; kissan ja rabbin sanailu on kutkuttavaa luettavaa, vaikkei mikään rabbi olisikaan.
Keskimmäinen tarina, Leijona-Malka, oli ehkä albumin vähiten loistava; tarina hieman levisi käsiin, enkä oikein ymmärtänyt Malka-serkun merkitystä tarinassa. Olihan hän kieltämättä kiinnostava epeli, mutta kun koko kertomus on nimetty hänen mukaansa, luulisi tyypillä olevan tarinassa muutakin tekemistä kuin olla värikäs persoona. Jäin myös kaipaamaan katin ja rabbin rakastettavaa sanailua, harmitti kun se loppui. Hienoa ja kiehtovaa sen sijaan oli Välimeren juutalaisvähemmistöjen tapojen esittely, jota kertomukseen mahtui ilahduttavan runsaasti.

Tarinoista viimeinen, Exodus, oli eräänlainen juutalainen road movie ja sellaisena ehkä helpoiten lähestyttävä; suosittelen siis aloittamaan siitä, jos uskonnollinen aihe uhkaa muodostua lukemisen esteeksi.

Summa summarum:  "Runoutta, aikuisten satu sekä  älykäs, harkittu ja hauska pohdinta juutalaisuudesta." (Eliette Abecassis) Minä sanon saman kahdella sanalla: riemastuttava kirja! (Ja jatkoa seuraa: kävin juuri hakemassa kirjastosta Rabbin katti kakkosen. Saa nähdä, onko jatko-osa ykkösen veroinen.)

Eric Puybaret: Somewhere Over The Rainbow

When all the world is a hopeless jumble and the raindrops tumble all around,

heaven opens a magic lane...

When all the clouds darken up the skyway,  there's a rainbow highway to be found

leading from your window pane to a place behind the sun,

just a step beyond the rain...

Over The Rainbow. Story & Soundtrack

Performed by:  Jdy Collins

Paintings by: Eric Puybaret

Lyrics by: E.Y. Harbing

Music by: Harold Arlen

Imagine Publishing 2010

Ihmemaa Ozista tuttu, Oscar-pystilläkin palkittu klassikkoballadi on ihastuttanut niin lapsia kuin aikuisia jo useamman sukupolven ajan. Nyt laulu on palannut juurilleen lastenkirjallisuuteen,  tällä kirjaa kuvakirjan muodossa.

Karamelliväreissä säihkyvä satumainen kuvitus vie sateenharmaasta maailmasta kauas sateenkaaren taakse. Kirjaan kuuluu cd-soundtrack, jossa nimibiisin lisäksi on kaksi muuta laulua: I See the Moon ja White Coral Bells.

Tarinautti lokikirjaan: Lainasin tämän lapsille iltasaduksi osittain itsekkäistä syistä: ihastuin kanteen, ja ajattelin myös että unimusiikki saattaisi auttaa nukutusväsytystaistossa ;) Suunnitelmani osoittautui hyväksi. Itse kirja tosin kiinnosti äitiä enemmän kuin kultakutreja, mutta musiikista he pitivät, eikä äidin tarvinnut lukea ääntään käheäksi ennen kuin huoneen täytti hellyttävä tuhina. Tämä onkin niitä lastenkirjoja, jotka olisi kiva ihan omistaa. 

Summa summarum: Mustavalkoklassikon uudet vaatteet kaikissa sateenkaaren väreissä. 

P.S. Tästä se kaikki alkoi: Judy Garlandin alkuperäisesitys elokuvassa The Wizard Of Oz vuodelta 1939

P.P.S. Kirjan kuvittaja Eric Puybaret on tuottelias mies. 20 kuvakirjan joukosta löytyy mm. Lohikäärme Puff ja monta muuta tuttua & tuntemattomampaa tarinaa eri puolilta maailmaa. Ihastuin hänen taianomaiseen, surrealistiseen tyyliinsä, josta pieni taidenäyttely tähän lopuksi.