Rakel Liehu: Joki sepittää minulle

Surullisia lauluja pitää olla
pitää palella
hioa silmättömiä kiviä
miettiä
mihin rakentaisi savusaunan
kaivaisi joriinipenkin
laajan kuin hauta

Talvi tietää
mutta sydän
joka lyö kuin ei löisikään
sydän vetää sinua väkevästi
oudoille teilleen
kepeässä
kepeässä talutusnuorassaan

Surullisia lauluja pitää olla
pitää palella
hiihtää Tanskin saareen asti
kirjoittaa nimi
lumen repimään kirjaan
analfabeetin päivän
sokean yön
lukea

Rakel Liehu: Joki sepittää minulle
WSOY 1987

Rakel Liehun seitsemäs runokoelma on luonnonläheinen, pinnalta arkinen ja pinnan alta avara kuin talvinen lakeus. Runoissa on väkevänä pohjoinen ulottuvuus: kun ilo on tulossa, on mentävä Jäämeren rannalle sitä vastaan, nähtävä talojen ikkunoissa pakkasen harmaa suola.
Mutta niin kuin joki yhdistää toisiinsa kaukaiset seudut, Liehu näkee pienessä ja paikallisessa myös suuren ja kaukaisen: ruusun piikit ovat hentoja kuin nuoren Goethen parta, joutsenen lentoonlähtö vie ajatukset muinaiseen Meksikoon, ja sydämen arpanoppa vierii ajassa kuin galaksi avaruudessa.

Liehun kieli on kaunista, maanläheistä ja abstraktia samaan aikaan.  Runojen teräväpiirtovalossa  arkisinkin asia lakkaa olemasta arkinen.  Täällä on pian myös kylmä / kuin avaruudessa / sinistä / kuin vuotavassa mustikassa.

Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän kirjan kaksi kertaa. Ensimmäinen kerta jätti hämmentyneeksi. Muistan vaikuttuneeni kielikuvista; kuinka manalassa on vionojanvioletit hirret ja EKG:ssa paperille raapaistui sydämeni vuorenhuippuinen jälki. 

Veikko Vionoja: Soittajan ikkuna

Kielen kauneudesta huolimatta -tai jopa siitä johtuen?- en kuitenkaan kunnolla päässyt runoihin sisälle; edes blogata en uskaltanut enkä osannut. Niinpä läpyskä lojui kirjahyllyn kulmalla yli koko kesän. Nyt päätin vielä vilkaista kirjaa, ennen kuin luovun ja kuskaan sen takaisin kirjastoon. Ja katso: ihme oli tapahtunut! Huomasin soljuvani sanojen virrassa, nauttivani maisemista joita joen varrella avautui. En väitä, että vieläkään ymmärsin kaiken, mutta enää ei ymmärtämättömyys häirinnyt. Loppujen lopuksi, ehkä kaikkea ei pidäkään ymmärtää.

kaiken varalta silmässä on 
sokea pilkku
 että sydän pääsisi lentämään 
missä tahansa 
sisään ja ulos

En tiedä, miksi kesti niin kauan, ennen kuin Liehun "kielioppi" aukesi minulle. Ehkä siksi, että kesä oli niin hektinen - nyt syksyn tullen olen kai herkempi vastaanotin Liehun vähäeleisen väkeville lauseille. Oli miten oli, olen iloinen, että joki sepitti myös minulle. Jään pohtimaan, kasvavatko kukat latinaksi ja lehahdan kirjastoon katsomaan, mitä muuta Liehu on sanonut.

Summa summarum: Runossa pitää voida uida pitkään / runo on tila / jossa mieli saa maailmasta kaiun / maailma mielestä. Olen uinut pitkään ja virkistynyt.