Ulla-Lena Lunberg: Sade

Onnellinen se, joka ei mitään tiedä. Sillä jo ensi vuonna meitä kohtaisi kuivuus, joka imisi nesteen ihmisistä ja eläimistä niin että luut pistäisivät esiin sekä elävien että kuolleiden kuivasta, halkeilleesta kuoresta. Silloin ei olisi apua pump-pumpista, silloin maa makaisi autiona niin kauan kuin lehmä jaksaa kulkea ja ihminen jaksaa seurata. Sadetta ei saataisi ennen kuin sitä tehtäisiin, samoin kuin sitä oli tehty kaikkina aikoina. Sillä sade ei lankeaisi eikä lankeaisi eikä lankeaisi. Se ei lankeaisi, puhui hallitus mitä hyvänsä. Hallitus lankeaisi ennen kuin sade lankeaisi; meitä oli täällä monia, jotka eivät enää koskaan näkisi sateen lankeavan. 

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Gummerus 1997

Alkuteos: Regn, 1997

Suomentanut: Leena Vallisaari

Afrikassa on tehty sadetta ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Bushmannikansan sateentekijät olivat yhteisönsä arvostettuja jäseniä, joiden taidoista koko heimon henkiinjäänti riippui. Nyt museovirasto on kieltänyt ikimuistoiset rituaalit, koska ne vahingoittavat mittaamattoman arvokkaita kalliomaalauksia. Noituus ja virastot kilpailevat vaikutusvallasta; vanhat tavat elävät yhä, vaikka yhä harvempi niihin enää uskaltaa uskoa.

Ulla-Lena Lundbergin Sade kertoo Afrikan katoavasta kulttuuriperinnöstä, elämästä kuivuuden armoilla ennen ja nyt.  Kädestä suuhun elettäessä toimivuus on ainut ja pätevin totuuden mitta, ja vaikka tekniikka on kehittynyt huimin harppauksin, on eloonjääminen yhtä riippuvaista vedestä kuin aina ennenkin.

Kirjan rakenne on kaksiosainen. Ensin puhuu Oras, nuori metsästäjä-keräilijä, jonka maailmankuva säilyy kalliossa -ja kansan muistissa- tuhansia vuosia, aina nykyaikaan asti. Poikasena jalkansa loukanneesta raajarikosta pojasta kasvaa väkevä parantaja ja sateentekijä, jonka on matkattava kauas ja voimakkaana ja liikuttava pelotta siinä kaikessa, mikä on toisenlaista ja etäällä - ja sadekauden saapuessa ajettava myyttiset sade-eläimet heimonsa luokse; ilman niitä ei sadetta synny.

Oli valkeaa ja harmaata. En kulkenut maassa enkä kulkenut ilmassa, kuljin jossakin muussa. Se kannatteli hienosti, ylös ja alas ja sivuille, ja oli helppo hengittää, siksikin että tunsin sateen hajun niin voimakkaana. 

Tarinan toisessa osassa kertojaksi vaihtuu ruotsalainen vesi-insinööri Bengt, joka vilpittömin sydämin ja toiveikkain mielin saapuu Afrikkaan tekemään vesilähetystyötä ja opettelemaan hitauden periaatetta vesihuollossa. Mutta hän saa huomata, että luonto on yhä ihmistä vahvempi, eikä paraskaan pumppu voi antaa vettä, jota ei ole.

Sade kertoo paitsi sateesta ja sen puutteesta, myös yleisinhimillisistä teemoista: toiseudesta, eristyneisyydestä ja nuoruuden unelmista, jotka ovat kovin hauraita särkymään. Sekä Oras että Bengt ovat ulkopuolisia -tarpeellisia, mutta erilaisia ja siksi tuomittuja yksinäisille poluille. Molemmat ovat myös tavalla tai toisella rikki. Oras onnistuu korvaamaan fyysiset puutteensa henkisillä avuillaan, pettymyksiä kokenut Bengt taas etsii eheytymistä miehiseen tapaan projekteista. 

Muina aikoina me maalasimme. Suuria laumoja, jotka vaeltavat kuono edellä sadetta kohti, mehiläisiä jotka parveilevat sadetta odottaessan, mehiläiset ovat meidän kansallemme erityisiä eläimiä ja muistuttavat parveillessaan paljon sadetta. Niiden hunaja on kuin sateen makeus, ja ne ovat aina läsnä luolissa, joissa me maalaamme. Me maalasimme matkat ja me maalasimme numin, eläinten numi ja oman numimme, ja voiman joka virtaa kaikessa ja puhuu eri äänillään niissä eri yhteyksissä, joissa me liikumme. 

Tarinautti lokikirjaan: Ulla-Lena Lundberg on kirjailija, johon olen tahtonut tutustua jo kauan. Sade tuli kirpparilla vastaan juuri sopivalla  hetkellä, kun kaipasin lisää Afrikka-aiheista luettavaa nojatuolimatkani varalle. Varsinkin muinainen  Afrikka shamanistisine perinteineen kiinnosti kovasti, pohjoismainen vesi-insinööri ei niinkään. Ennakko-odotuksia siis riitti, ja sehän ei aina ole hyvä. 

Luulin ahmivani kirjan parissa illassa, mutta alkuun pääseminen olikin yllättävän tahmeaa; kulttuuri kiehtoo, kieli on kaunista ja kerronta sujuu, mutta jotenkin tuntui että meininki meni turhan henkimaailman hommiksi; kosketuspintaa konkreettiseen jäi lopulta liian vähän. Kerran jo jätinkin kirjan kesken, mutta otin sen sitten kuitenkin uudestaan esiin. Ja hyvä että otin; kirja parani loppua kohden, ja lopputulos oli enemmän kuin osiensa summa. Bengt oli hahmona (hieman yllättäen) minulle mieluisempi kuin Oras, ja aikaperspektiivin pituus antoi tarinalle syvyyttä. 

Kehitysyhteistyö on monipiippuista ja mutkikasta hommaa, johon Lundberg  ei edes pyri antamaan selkeitä vastauksia. Sateen arvo onkin siinä, että se herättää kysymään ja kyseenalaistamaan arvot ja uskomukset, joita olemme tottuneet pitämään absoluuttisena totena.

Kirja ei ollut napakymppi, mutta ei hutikaan. Lundberg pysyy visusti lukulistallani tämänkin työlään, mutta antoisan lukukokemuksen jälkeenkin! 

Summa summarum: Pilvet kiersivät maailmaa, sateesta halkeamaisillaan olevat jättiläismäiset muodostelmat, mutta kukaan ei saanut niitä alas. Pysähdyttävä ja paikoin raadollinenkin tarina, jota ei aina lue mielellään - mutta joka silti pitää lukea.