Yashar Kemal: Linnut ovat lähteneet

Ne saapuivat tulva-aaltoina peittäen taivaan lukemattomina laumoina, kuin perhosparvet... niiden siivet hipaisivat korviasi, käsiäsi, kasvojasi. 

Siihen aikaan oli lintuja, jotka olivat aivan sinisiä... välkehtivää, tahratonta, sineä, joka täytti silmäsi sinisellä ja sielusi valon tulvahduksella, koko maailmankaikkeus säkenöi sinistä, puhdasta, valonhohtoista, riemullista sineä. Nuo linnut värjäsivät kaiken siniseksi, jopa yön ja kuutamonkin.

Tällaista oli ennen muinoin Floryan tasangolla, kun linnut syksyisin saapuivat ja lapset pyydystivät niitä myytäviksi Istanbulin toreilla. Ihmiset ostivat niitä päästääkseen ne vapaiksi, ja ne lensivät riemuissaan suoraan Jumalan luokse ja rukoilivat vapauttajansa puolesta. Mutta nykyään ihmiset vähät välittävät. He eivät enää käy kirkoissa ja moskeijoissa, ja jos käyvätkin niin tulevat sieltä ulos sen näköisinä kuin olisivat juuri taistelleet siellä Jumalaa vastaan jättäen sinne kaiken valon kasvoiltaan. Siniset linnut ovat lähteneet, ja vieneet mukanaan myötätunnon maailmasta.

Tarinautti lokikirjaan: Saatuani päätökseen loistavan Rakkauden Aikakirjan halusin vielä viivähtää suuresti rakastamassani turkkilaisessa sielunmaisemassa. Toinen kriteeri oli, että kirja ei saanut olla paksu;  500-sivuisen järkäleen jälkeen kaipasin jotakin lyhyttä. Näin ollen tämä kestosuosikkini Kemalin pienoisromaani oli luonnollinen valinta.

Kemal on armoitettu kertoja, hänen kielensä lumoaa: ihmisten kasvoilla leimahtelee parantumattoman surun salamia, lintuja sataa ja ihmisen leukakin ilmentää ikävää. Toisaalta, yhtä lailla kuin runollinenkin, Kemal osaa olla myös rujo. Tässä kirjassa on rujoutta paljon. Kontrasti runollisen, kauniin menneisyyden ja rujon nykyisyyden välillä on kouriintuntuvan sakea. Kemal kuvaa ihmisten luonteita hyvin tarkkanäköisesti, jopa raadollisesti.

Vaikka kirjan esipuheessa mainittiin Kemalin optimismi, tämän kirjan loppu mielestäni lähentelee lohduttomuutta. Kemal ei pelkää kärjistää, ja mistä hän sitten kirjoittaakin niin hänen tekstilleen on ominaista runsaus ja ylenpalttisuus (voisin kai kutsua sitä liioitteluksi mutta en kuitenkaan kutsu). Summa summarum: tämä on mieleenjäävä, haikea, runollinen ja rujo Diogenes-tarina vanhuksesta ja pojista, jotka etsivät myötätuntoa suurkaupungin kaduilta ja toreilta. Päättäköön kukin itse, haluaako lukea vai ei.

P.S. Seuraavaksi siirryn entisaikain Turkista nykypäivän Hollantiin lukemaan äidille Punahilkkaa... mielenkiinnolla odotan, mitä tuleman pitää.