Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Se kysymys, johon minun täytyy löytää vastaus, on tämä: miten ihminen päätyy pisteeseen, jossa on valmis riistämään toiselta hengen? Miten siihen tilaan joutuu? Niin pitkälle? Ja: kuinka suuri on mahdollisuus, että se toistuu? Jatketaan nyt vain kirjoittamista, pitää vain rauhallisesti jatkaa. Kuulemma se auttaa.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. 

Alankomaat 2006. Suomentanut Titia Schuurman.

Hollantilainen Heleen on saapunut kolmanteen elämänvaiheeseen, siihen jossa kärsitään kuumista aalloista, lapset ovat kasvamassa pois äidin suojelevien käsivarsien ulottuvilta - ja äkkiä syliin tipahtaa uusi hoidettava: oma äiti. 

Kun Heleenin äiti saa aivoinfarktin ja hänellä todetaan vaskulaarinen dementia, Heleenin elämä muuttuu ravaamiseksi kodin,yrityksen ja hoitokodin välillä. Äiti, jonka kanssa Heleenillä on lapsuudesta asti ollut kana kynimättä, soittaa 14 kertaa päivässä, leikkaa nimilaput irti vaatteistaan, kamppailee pystyäkseen kommunikoimaan (tuo haukkunokkainen haikara!) ja ailahtelee pahemmin kuin murrosikäinen. Hyvinä päivinä hän itse tajuaa tilansa säälittävyyden, sitten taas vajoaa sumuun. 

Heleen huolehtii äidistään minkä ehtii, pyörittää puutarhayritystään, ja vähenevästä energiasta pitäisi riittää myös teini-ikäiselle maailmanparantajatyttärelle. Ja vielä pitäisi jaksaa huomata aviomieskin, joka on Hollannin kiltein, mutta kun ei haluta niin ei vaan haluta... vai olisiko paras vaan panna haluttamaan, niin kuin äidillä oli ennen tapana sanoa? Äidin tila huononee, tytär rakastuu renttuun, yrityksessä töitä riittää ja miehenkin säkissä alkaa pohja jo häämöttää... Heleen väsyy yhä enemmän, "lyhyesti sanottuna: tämä kaikki alkaa käydä vähän liiaksi Heleenin voimille." Lääkäri kysyi minulta, olenko samaa mieltä. Sanoin äkkiä levottomana: Yleensä kestän kyllä yhtä ja toista.

Tarinautti lokikirjaan:  Luulin lukeneeni dementia-aiheisia romaaneja ennenkin, ja olenhan minä lukenutkin - mutta en tällaisia, en näin läheltä. En voi sanoa, että pidin tästä kirjasta. En voi sanoa, että se oli huono. Lopulta ahmin sen kuin dekkarin. Kirjan tyyli on rempseä ja ronski. Hurttia huumoria riittää, ja sitä myös tarvitaan koska aihe itsessään ei naurata yhtään. Sekä kertojan että lukijan mukavuusalue ylittyy monta kertaa, kun äidin sairaus kuvataan inhorealistisen tarkkaan. Paljon huomiota saavat myös Heleenin vaihdevuosivaivojen ja rupsahduksen monet muodot, joita myös kuvataan yksityiskohtia myöten. Rehellistä puhetta niin haluttomuudesta kuin monesta muustakin asiasta.Kirjan loppua myöten tunnelma tiivistyy, jännitys säilyy loppuun asti - ja loppuratkaisu onnistuu kuin onnistuukin yllättämään. 

Kirjan nimi saa minulta harhaanjohtavana risuja. Pojan seksielämään ei lopulta puututa juuri lainkaan. 17-vuotias poika on vain statisti ja etähenkilö, hän kun on viettämässä välivuotta Australiassa. Tuli tunne, että nimi on annettukin lähinnä huomionherätysmielessä. Ruusuja sen sijaan saavat kirjailijan oivaltavat havainnot, jotka maustoivat kirjaa. Yllättävää muuten, miten vähän poikia potilailla oli. Melkein kaikilla oli seuranaan tytär.