lukijani. Lukematon joukko tuikkivia tähtiä kimalteli kirkkaalla
taivaslaella ja tuonne ylös silmäillessä täytyi ehdottomasti kysyä:
"Onko mahdollista, että sellaisenkin taivaan alla elää oikullisia,
pahoja ihmisiä?"
Fjodor Dostojevskin haikean paatoksellinen kertomus neljästä yöstä Pietarista: erakon elämää viettävä, henkisesti epävakaa nuorukainen kuljeskelee yksinänsä pitkin Pietaria.
Talotkin ovat minulle tuttuja. Astuessani pitkin katuja näkyy jokainen
tunkeutuvan esiin, katselevan minua kaikkine ikkunoineen, ikäänkuin
tahtoisivat sanoa: -- "Hyvää päivää! kuinka voitte? Minä olen, Jumalan
kiitos, terve ja toukokuussa saan minä vielä yhden kerroksen."
Taikka: -- "Kuinka voitte? Minulla alkaa huomenna korjaus."
Taikka: -- "Olin vähällä palaa ja olen kovin pelästynyt."
Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee
tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona.
"Action" alkaa, kun kertoja kohtaa kohtaa kauniin Nastjenkan, joka puolestaan rakastaa toista. Nastjenkallekin eristys on tuttua, tosin pakosta: mummonsa hameeseen parsinneulalla kiinnitettynä (kyllä, luit ihan oikein) hänen elämänsä on ollut hyvin yksinäistä, kunnes rakkaus hänet löysi. Neljän yön ajan kertoja ja Nastjenka yhdessä odottavat neidon rakastetun paluuta, ja vahva kiintymys kasvaa heidän välilleen.
Tarinautti lokikirjaan: Luin tämän novellin netissä, projekti Gutenbergin kautta. Ehkä tarinan paatokseen olisi suhtautunut kärsivällisemmin sohvannurkassa kuin tietokonetuolissa, mutta joka tapauksessa tarina imi mukaansa niin että luin sen yhdessä illassa. Nykylukijan vinnkelistä henkilöiden puheenparsi on kovin koominen:
"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"
"Niin, niin!"
"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"
"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"
"Minä olen -- tyyppi."
Niin tai näin, tämä pieni romanttinen tarina oli mukava välipala paksujen romaanien välillä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen siis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit! Jätäthän puumerkkisi.