Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat

Teltta oli vain kahden metrin pituinen, mutta kun nyt näen sen silmissäni, on kuin katsoisin ovelta yhteen Talvipalatsin isoista saleista ja valo virtaisi sisään kaukaisista ikkunoista. --- Näkymä ei tosin avautunut Nevalle ja siinä ajelehtiville jäälautoille, mutta kylläkin Isolle Dyynille ja auringonnousulle.

Näyttelijä-kirjailija Vivi-Ann Sjögrenin matkakertomus Marokon aavikolta, josta hän espanjalaisen miehensä Pacon kanssa löysi henkisen kotinsa pieneltä keitaalta paikallisen berberiheimon luota. Tuaregit, myös sinisen hunnun kansana tunnetut, avasivat sydämensä eurooppalaisille vierailleen, pitivät heistä huolta kuin vanhemmistaan ja jakoivat heidän kanssaan kaiken. Vuosien myötä pariskunta palasi keitaalle yhä uudestaan, ja syvä molemminpuolinen kunnioitus ja ystävyys kasvoi heidän ja heimolaisten välille. Tässä kirjassa äänen saavat viimeiset alkuperäiset ihmiset - he, joita turistit monesti kohtelevat kuin ilmaa. Silti tuaregien vieraanvaraisuus on järkkymätöntä: 

Emme me arvosta rahaa vaan ystävyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä. Me näemme vain sydämen, Ahmed sanoi. - Ainoastaan sillä on todellista merkitystä.

Tarinautti lokikirjaan: Olen pitänyt kaikista kirjoista joita olen Sjögreniltä lukenut. Ja tämä on niistä kaikista hienoin! Tutustuminen hämmästyttävään elämäntapaan äärimmäisissä oloissa oli järisyttävä kokemus. Tämän kirjan lukeminen käy retriitistä jo sinänsä - ja koska luvut ovat lyhyitä ja kieli helppolukuista, tämä kirja sopii mainiosti pätkissä luettavaksi "ensiavuksi" akuuttiin stressiin. Saharan luonto ja ihmiset saavat asiat asettumaan oikeisiin mittasuhteisiinsa... mutta varoituksen sananen: tätä kirjaa ei missään nimessä kannata lukea, jos ei ole valmis kyseenalaistamaan oman elämäntapamme erinomaisuutta, kuten vaikkapa sitä miksei meilläpäin ole tapana, että jokainen perhe "adoptoi" ikioman köyhän - ei siis lasta vaan aikuista, joka ei jostain syystä selviä yksin. (Ja tämä siis köyhille annettavien kymmenyksien sekä almujen lisäksi! Eivätkä kyseessä ole mitkään öljyseikit vaan niukkuudessa elävä kansa jossa perheessä on tasan yksi leipäliina.) 

Kirjan loppupuolta leimaa vääjäämätön surullisuus erään aikakauden lopusta. Haikein mielin hyvästelin tämän kirjahelmen, Iddirin, Mohammedin, Salemin ja muut, joiden vuosituhantista elämäntapaa ei ehkä pian enää ole.