Vainojen uhrien muistopäivänä: Alice Hoffmanin juutalainen joukkoitsemurha

The warriors prayed to God and then killed a goat for their supper. To me the goat's cries sounded like those of a woman. I huddled beside my dog, covering my ears, rocking back and forth on my haunches. The radiance of the Shechinah, the light and compassion of the Almighty, was nowhere near this campground. Here, we were surrounded by what some called the other side, the dark realm, for on this night we had wandered onto the evil side of the world that was also born from Creation, that terrible region which could be found at the left side of God and fed on human sin. 

Alice Hoffman: The Dovekeepers

Simon & Schuster 2011

Vuonna 66 jkr. juutalaiset kapinalliset valtasivat Masada-vuorella sijaitsevan roomalaisten linnoituksen, kuningas Herodeksen vanhan palatsin. Jerusalemin hävityksen jälkeen vuorelle saapui yhä enemmän juutalaispakolaisia Rooman raivolta turvaan. Seitsemän vuotta myöhemmin, pitkän piirityksen jälkeen, 10. legioona Flavius Silvan johdolla valloitti vuoren takaisin - mutta ylhäällä ei ollut enää ketään elossa: sotilaat olivat tappaneet itsensä ja perheensä säästyäkseen orjuudelta. Masadan 960 asukkaasta eloon jäi vain kaksi naista ja viisi lasta. 

Kaikki ylläoleva on faktaa. Alice Hoffmanin romaani The Dovekeepers on yksi vastaus siihen, keitä nämä eloonjääneet saattoivat olla ja millainen oli heidän tarinansa. Kertojina on neljä naista, joiden silmin tapahtumia seurataan. Heillä kaikilla on oma surullinen historiansa: Salamurhaajan tytär Yael, leipurin leski Revka, naissoturi Aziza ja "Moabin noita" Shirah ovat kaikki nähneet ja menettäneet liikaa jo saapuessaan Masadaan. Ja se on vasta alkua: nälkä, pelko ja katkeruus ovat vaarallinen yhdistelmä, ja sota tekee ihmisistä petoja, vainotuista tulee vainottuja ja uhreista murhaajia. Rauhaa rakastaneet miehet ryöstävät lähiseudun kyliä, tappaen säälittä myos naiset ja lapset. 

Mt. Masada

Tarinan keskushenkilöitä yhdistää heidän työnsä: heidän tehtävänsä on huolehtia kyyhkyslakasta, jota ilman vuoren asukkaat nääntyisivät nälkään. Kyyhkyistä, köyhien ruoasta, tulee heidän pelastuksensa autiomaassa, jossa mitään ei ole tarpeeksi. Lihan lisäksi kyyhkynlantaa tarvitaan kipeasti lannoittamaan karuun kallioon perustettua puutarhaa, jossa muuten ei kasvaisi mikään. Kyyhkyistä kasvaakin toivon ja viattomuuden symboli vihan ja pelon täyttäessä heidän pieneksi kutistuneen maailmansa. 

 Our feast was a dove I had trapped in my scarf. The creature sang tirr tirr, a lovely song that sounded like tor, our word for turtledove. I looked upon a bush of myrtle and saw the dove\s mate waiting there. Later in the season when the turtledoves would migrate south, I wondered if the one perched on the branch would leave alone, or stay and mourn. I thought of Solomon's words to his beloved, Behold thou art fair, thou hast doves' eyes. I saw grief staining the dark eyes of the one perched in the bushes, and a tenderness I had never seen in humankind.

Dovecotes at Masada

Tarinautti lokikirjaan: Tänään 27.1. on vainojen uhrien muistopäivä, ja sain tämän teemaan sopivan kirjan juuri sopivasti luetuksi loppuun. Alice Hoffman on tehnyt valtavan työn perehtyessään Masadan historiaan ja luonut arkeologisten jäänteiden pohjalta tarinansa henkilöt ja kohtalot. Etukäteen arvelin, että tämä olisi niitä kirjoja, jotka pitää ahmia niin pian kuin suinkin. Sen sijaan kirjan lukeminen kestikin kauan: aloitin heti kuun alussa, mutta pidin välillä sulattelutaukoja ja luin jotain muuta, ennen kuin taas jatkoin. Tämä hidastelu ei missään nimessä johtunut siitä, että kirja olisi huono tai tylsä, eikä edes tarinan rankkuudesta, vaikka se sitäkin oli. Olen kai viimeinkin oppimassa kärsivällisyyden hyvettä, sillä tajusin jo alkumetreillä, että tämä kirja on parhaimmillaan kun sille malttaa antaa aikaa. 

The Dovekeepers on oikea runsaudensarvi. Kaikkea on kovin paljon ja monta rinnakkain kulkevaa, tasavahvaa tarinaa olisi vaikea hosumalla sisäistää. Kiiruhdin siis hitaasti - ja nautin. The Dovekeepers on lumoava, satuttava, synkkä ja kaunis, taitavasti kirjoitettu ja vääjäämättä etenevä jykevä kertomus, joka varmasti kummittelee mielessäni kauan!

Paikoittainen paatoksen puolelle sortuminen olisi jossain toisessa kirjassa saattanut haitata, mutta tässä tapauksessa se oli helppo antaa anteeksi. Erityisen ihastuneena luin kuvauksia juutalaisten rikkaasta mytologiasta, taikuudesta ja vanhojen jumalten palvonnasta joka - enimmäkseen naisten ja salassa harjoittamana - elää ja kukoistaa, vaikka monoteistisen uskonnon laki sen kieltää.

We had entered into the deepest of places, the seat of the great goddess Astoreth, written of by the prophets, a goddess who was with us still, even though the wise men in the Temple had  done all they could to destroy her. 

Naisten kohtaloista minua kosketti kaikkein eniten naissoturi Azizan tarina. Pojaksi kasvatettu, tappamiseen tottunut nuori nainen rakastuu aseveljeensä, mutta voiko rakastaa sellaista jota ei todella tunne? Entä missä menee soturin ja murhaajan raja - ja miksi on niin helppoa astua sen rajan yli? 

Revkan osuus kirjassa oli mielestäni heikoin. Ymmärrän hänen merkityksensä tarinassa, mutta koin että juoni ampui muutamassa kohdassa yli ja ohi. Kaksi lasta, joista molemmat muuttuvat mykiksi äitinsä kuollessa, ei maistunut aivan uskottavalta, enkä voinut välttyä kyyniseltä ajatukselta, että tyttärenpoikia oli kaksi vain siksi, että saataisiin "vaaditut" viisi lasta kasaan ;)

Koska kirjassa on monta tarinaa, siinä on myös monta teemaa. Kateutta, kaunaa ja pelkoa vastaan voi koettaa taistella taikakeinoin, mutta noitakonsteista ei ole hyötyä, kun ollaan saarroksissa ylivoimaisen vihollisen edessä.

The Romans used battering rams that weighed one hundred tons, and more than a thousand men were needed to swing them so they might loosen, then pull down the huge stones upon which King Herod's mark had been etched. Ropes were hoisted by hundreds of men, some of them ours, enslaved, cursing themselves for their fate and for the wretchedness of their own deeds. Stone should last forever, but on that night I came to understand that a stone is just another form of dust. Streams of holy dust loomed in the air, and every breath included remnants of the Temple, so that we inhaled that which was meant to stand throughout eternity. 

David Roberts: Siege and Destruction of Jerusalem

Vaikka The Dovekeepers oli hetkittäin työläs lukea, en arkaile sanoa: tämä on hieno kirja! Pidän peukkuja, että se saadaan jossain vaiheessa lukea myös suomeksi.

Summa summarum: If a man sees his brother tied with ropes and dragged down the cobblestone road, does he ever see anything else? If ten men are kept in a room with a lion and only one survives, what does that man become? If a woman with red hair keeps silent, will she ever be able to speak the truth again? 
Jylhänkaunis murhenäytelmä mutta myös selviytymistarina, jonka henkilöt ovat keksittyjä, mutta heidän kohtalonsa totta.

The Dovekeepers - Book trailer

P.S. Avaan tällä kirjalla pistetilini Sheferijmin Aikamatka-haasteessa, ja merkitsen korkatuksi kategorian Muinaisilla poluilla.