Petja Lähde: Poika

Janne huomasi kiroilevansa tuulilasille. Sanat jäivät tanssimaan sen likaiselle pinnalle. Pissapoika ruiskutti ja pyyhkijät surisivat vimmatusti. Jannen käsi oli riuhtaissut vipua ja kaikki sen varassa olevat toiminnot olivat käynnistyneet kuin pilkaten epätoivoista reaktiota. Pesunesteen tuima haju pisti avonaisesta ikkunasta sieraimiin.
Poika oli vaiennut Jannen sähinään, tapitti vain kirkkailla silmillään. Sillä ei ollut edes virallisesti nimeä. Minkälaiset vanhemmat hän olikaan saanut.

Petja Lähde: Poika
WSOY 2012

On juhannuspäivän aamu. Janne ajaa vanhaa Turuntietä pohjoiseen vaaleanpunainen kylpytakki yllä. Takapenkillä nukkuu kolmikuinen poikavauva, hänelläkin kylpytakki yllä. Pojan äiti ei ole matkalla mukana - hänet Janne on lukinnut vessaan. Avioeroon Janne kyllä suostuisi, mutta pojastaan hän ei aio luopua mistään hinnasta. On vain pari pientä ongelmaa... kuten se, että vauva suostuu syömään vain rintaa.

Tarinautti lokikirjaan: Kiinnostuin tästä kirjasta, koska sen isyysnäkökulma kiehtoi. En kuitenkaan lämmennyt kirjalle heti. Vaikka toiminta alkoi heti ensimmäisellä sivulla, tai ehkä juuri siksi, en ehtinyt tutustua henkilöihin kun niitä  jo tuppasi tarinaan lisää.  Aloin ärsyyntyä pikkuseikoista (musta muovinen vaihdekeppi. Siis ihanko totta se oli muovinen ja musta? Anna kun arvaan: siinä oli myös pyöreä pallukka päässä?) ja teki melkein mieli jättää kirja kesken. Mutta kun kuitenkin kiinnosti miten Hiipiäiselle käy, jatkoin lukemista. Ja pikku hiljaa tarina imaisi matkaansa, henkilöiden tarinat aukesivat ja tunnelma tiheni.  Symboliset maisemakuvaukset lukujen välissä eivät minulle auenneet, ne olisi minun puolestani voinut jättää poiskin.


Poika oli sydäntäsärkevää luettavaa: kuinka hiuksenhienon langan varassa me olemmekaan! Hyväätarkoittavista teoista paisuu kuin varkain valtava lumipallo, joka uhkaa haudata alleen kaiken ja kaikki. Janne ja Saija ovat molemmat kokeneet kovia, ja he haluavat antaa lapselleen parempaa kuin mitä itse ovat saaneet - mutta miksi se onkin niin vaikeaa? Lasta ei saisi käyttää riidan välikappaleena, mutta liian helposti lapsi on se joka kärsii.

Näin siis mietin minä. Pojasta ovat bloganneet myös ainakin Maria ja Mari.

Summa summarum: Koskettava ja ajatuksia herättävä tarina isyydestä, äitiydestä, menneisyyden painosta ja pieneltä tuntuvista valinnoista, jotka määräävät elämän suunnan.

Tuulia Aho: Urpukas

Lehdokin kukat olivat avautumassa, niiden makea tuoksu täytti ilman, joten kesä oli parhaimmillaan. Urpukas ohitti miehen korkuisen tammen juostessaan kohti joen rantaa. Hän hipaisi puun runkoa sormenpäillään kuten aina. Oli kuin äiti olisi ojentanut kätensä menneisyydestä ja tervehtinyt häntä.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

Nuori kuparinvalaja Urpukas ja hänen pikkusisarensa Piisku eivät ole kuin toiset kylän lapset: he näkevät hämärässä, heillä on hopeankirjava tukka, heidän verensä on tummanruskeaa ja tuoksuu mahlalta. Se on haltian verta. Urpukas ja Piisku ovat hallavia, puunhaltian ja ihmisen lapsia. Koska Urpukkaassa virtaa haltiaveri, hän kykenee näkemään haltiaväen ja ymmärtämään heidän kieltään. Kun kyläläiset kaatavat vanhan haltiapuun, sen haltia kiroaa koko kylän. Ensin katoaa riista. Sitten pelätty suovilu alkaa levitä kylässä, ja kun kyläläiset hakevat apua kaupungista, sieltä lähetetäänkin sotilaita tuhoamaan taudin saastuttama kylä.

Urpukas saa suostuteltua haltiaystävänsä Pajuttaren loihtimaan metsänpeiton, jonka avulla kylä pysyy piilossa ja Urpukas saa hieman lisää aikaa etsiä lääke kylässä riehuvaan tautiin. On vain yksi keino: hänen on mentävä pyytämään apua suomunkaisilta, suon kammotulta kansalta joka asuu syvällä turpeen alla. Pajuttaren ja salaperäisen Näkijän avulla Urpukas lähtee vaikealle matkalle pelastaakseensa perheensä.

Tarinautti lokikirjaan: Voi kuinka viehättävä kirja! Voin vain kuvitella, kuinka kovaa tämä olisi minuun kolahtanut 13-kesäisenä. Nytkin nautin kirjasta kovasti. Suomalaisen kansanuskon ja myyttien aarreaitta on tarinassa vahvasti läsnä: puidenhaltiat, aarnivalkeat ja metsänpeitto, joka voi nielaista kokonaisen kylän.

Polku kiemurteli eteenpäin tutun näköisenä, sammal oli kulunut pois lukemattomien askelien alla, ja maata peitti ruskea neulasmatto. Mutta kun Urpukas kääntyi katsomaan taakseen, polkua ei enää ollutkaan. Tähtimäiset kellertävät kukat peittivät koskematonta karhunsammalta siellä, mistä he olivat juuri tulleet. Metsän läpinäkyvä vihreä seinä kohosi Urpukkaan takana kuin korkea muuri. Sen takana olisi pitänyt kylän reunimmaisten majojen häämöttää, mutta siellä näkyikin outo, tuntematon maisema.

Erityisesti minua viehätti myytti , jonka mukaan maailmassa oli ennen vain haltioita, ei ihmisiä lainkaan. Mutta kun varomaton pihlajanhaltia keksi tulen ja vahingossa poltti metsän, hänet karkotettiin haltioiden luota. Vain yksi pajunhaltia seurasi häntä kauas pohjoiseen, jossa he vähitellen kadottivat haltiakykynsä.Noiden kahden karkoitetun haltian jälkeläisistä polveutuu  ihmisten suku. Tämä sama ajatus ihmisen ja muun luonnon verisukulaisuudesta löytyy alkuperäiskansoilta kautta maailman Siperiasta Afrikkaan asti. (Muun muassa tsuktsikirjailija Juri Rytheun hieno pienoisromaani "Kun valaat lähtevät" kertoo erään toisinnon tästä myytistä.)

Vaikka juoni ja henkilögalleria oli aikuisen makuun hieman köykäinen, voin silti suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kansanperinne. Tällainen fantasia on ehdottomasti enemmän "My cup of tea" kuin välkkyvät lasermiekat ja taikasauvaa heristävät velhot!

Summa summarum: Kaunis ja haikea tarina ihmisen ja luonnon katoavasta yhteydestä, ahneudesta mutta myös rakkaudesta, joka vielä joskus voi yhdistää kaksi maailmaa - tosin vain hetkeksi.

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste

Tämä nyt ei tietenkään ole aivan viisasta: osallistua nyt TAAS uuteen haasteeseen, vaikka kirjahylly kohta romahtaa TBR-kirjojen painosta... mutta kun tämä Marjiksen haaste on niin paras. Ideana on, että me kirjabloggarit haastamme toisiamme lukemaan jonkin tietyn kirjan. Lainaan Marjiksen huolella laatimia ohjeita:

Tässä haasteessa voit määrätä kirjabloggarille luettavaksi kirjan, jota hän ei ole vielä ymmärtänyt lukea tai joka on kaukana hänen omista lukutottumuksistaan. Ottamalla riskin ja astumalla tuntemattomalle alueelle haastettu bloggari voi löytää uuden kirjallisen rakkauden – tai paremman syyn pysytellä omalla alueellaan. Samalla saat itsekin lukea jotain sellaista, johon et ehkä olisi muuten uskaltanut tarttua. Ota riski!

Säännöt:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.

Ja minähän haastan! Ensimmäinen haaste lähtee Katjalle, jonka haastan lukemaan Silvana De Marin Viimeisen haltian. Tämä humoristinen fantasiaseikkailu on niitä kirjoja jotka ovat jääneet aivan liian vähille blogisavuille ja uskon Katjan osaavan arvostaa kirjan hauskaa viisautta.

Toinen haaste lähtee Villasukalle kirjahyllyyn! Haastekirjaksi pätkähtää Susan Fletcherin Noidan rippi, joka on ehkä hienoin lukemani kirja koskaan.

Ilmoittakaahan, jos tohditte ja ehditte ottaa haasteen vastaan, ja minkä kirjan haluatte minulle nakittaa! Ja kiitos vielä Marjikselle loistavasta haasteesta.

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko

Seuraavana aamuna kun Justus ja Aatos heräsivät, he näkivät että aamiainen oli katettu. Pöytä notkui vastapaistettuja lättyjä, mesimarjakulhoja, mansikoita, etanoita, kastematoja ja kermavaahtoa. Kahvi, tee ja kaakao höyrysivät. Isä ja poika olivat ällikällä lyötyjä. Kuka tämän kaiken oli tehnyt?

No, sammakko tietenkin.

Maria Vuorio: Kiitollinen sammakko ja muita satuja järviseudulta

Tammi 2009

Kuvitus: Virpi Penna

Justus ja hänen isänsä Aatos ovat mökillä. Eräänä päivänä Justus pelastaa sammakon kaivonrenkaan alta. Ja pian alkaa tapahtua kummia. Sammakko näet onkin oikea kuningas! Ja tällaisissa tapauksissa kuninkaan osoittamalla kiitollisuudella ei välttämättä ole mitään rajaa.

Kiitollinen sammakko on tarinakokoelma, jossa seurataan mökkirannan monenkirjavaa elämää alkukesästä syksyyn. Justus ja Aatos eivät aavistakaan, mitä kaikkea tapahtuu aivan heidän lähellään: sudenkorentokuningatar joutuu suureen vaaraan sammakkokuninkaan juhlissa, eksynyt marsu majoittuu tyhjäksi jääneeseen metsänoidan mökkiin, myyrät ottavat kasvatikseen keijulapsen. Ja järvellä muitten saarten takana on usvien kietoma Höyhensaari, joka hiljaa lipuu vettä pitkin ja katoaa äkkiä kuin vesilinnun sukellus yössä....

Tarinautti lokikirjaan: Maria Vuorio yhdistää lumoavasti tutun järviluonnon maagisiin ja myyttisiin elementteihin. Lintukotolaiset, peikot ja tontut elävät seudulla, samoin kuin myös ilvekset, töpökatit ja kurjet. Sadun ja luonnon välinen raja on häilyvä - metsässä maatuva lahokanto ei ehkä olekaan kanto vaan metsänoita-akka, joka ikääntyessään on hitaasti alkanut muuttua maaksi.

Taianomaisesta tunnelmasta huolimatta Vuorio ei romantisoi luontoa; näissä saduissa saalistetaan ja kuollaan. Vastapainoksi on runollista tunnelmaa:

Saari oli kaiun koti, sen salainen tyyssija. Kaiku vaelsi saarena pitkin järviä. Aina kun ihmiset räjäyttivät kaiulta kallion tai valtasivat siltä metsän, se pakeni vihreään onkaloon, jonka ympärille nousivat kivikot ja sumu ja puut niin kuin vartijat. Siitä tuli saari, johon ei voinut astua ja jonka sisään ei nähnyt.

Summa summarum: Kiehtovia koko perheen (ei ehkä aivan pienimpien) tarinoita suomalaisten sielunmaisemasta. Loistava kesämökkituliainen, etenkin jos isäntäperheessä on kouluikäisiä lapsia.

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

"Bollocks."

"It's not bollocks", I countered. I had hoped this would see him off, but there was more.

"Yes, it is. Nobody could ever get a lift with a fridge."

"They could in Ireland, it's a magical place."

"Magical! So's my arse!"

I let the subject drop. Experience had taught me that someone mentioning how magical their arse was tended not to precede stimulating and considered debate.

When I woke in the morning, in a physical condition that served as a reminder as to what had taken place the night before, I found a note by my bed:

"I hereby bet Tony Hawks the sum of One Hundred Punds that he cannot hitch-hike round the circumference of Ireland, with a fridge, within one calendar month."

And there was Kevin's signature, and below it, an illegible squiggle which I took to be mine.

And so, the bet was made.

Tony Hawks: Round Ireland with a fridge

The Random House, 1998

Pitkäksi venähtäneen baari-illan päätteeksi tehty pähkähullu veto saa Tony Hawksin matkalle, jonka mielekkyyteen hän ei täysin usko edes itse: liftata kuukaudessa Irlannin ympäri jääkaapin kanssa! Miehen kunnia on kuitenkin miehen kunnia, ja niin Hawks löytää itsensä kodinkoneliikkeestä etsimässä sitä oikeaa matkakumppania... Kuukauteen mahtuu monta seikkailua, kaikki ei todellakaan aina mene putkeen, mutta ihmisten ystävällisyydellä ei ole rajaa. Tonysta ja jääkaapista tulee pian pienimuotoisia julkkiksia, ja mahdottomasta matkasta totta.

Tarinautti lokikirjaan: Ostin tämän kirjan alunperin matkalukemiseksi Dublinin-lennolle 13 vuotta sitten. Myöhemmin lahjoitin kirjan kaverille, mutta monesti on mieleen tullut, että olisi kiva santsata kirja. Vellottuani viime kuussa Vedenalisten angstissa päätin, että aika on kypsä, ja ilokseni opus löytyikin nettikirjakaupasta ilman sen kummempaa metsästystä. Koska viime lukukerrasta oli niin kauan aikaa, muistin kirjasta vain sen, että se oli hauska. Ja sitä se oli yhä. Koomikkonakin kunnostautunut Hawks osaa naurattaa, ja matkan varrella tavataan toinen toistaan värikkäämpiä persoonia, niin kuin me liftarikonkarit tiedämme. (Minulla on kokemusta, olen mm. liftannut Norjan halki Karasjoelta Bergeniin ja siitä reissustakin saisi aikmoisen kirjan.) Tonyn uusien ystävien seurassa jopa surffauksesta tulee, no, ikimuistoista:

"Of course, you'll have to take the fridge."
We all looked at him as if we hadn't just heard what we had just heard. But oh yes we had, because there was more.
"Tony, you can't go surfing and not let your fridge have a go. If you surf , the fridge has to surf - it would be unfair otherwise."
There was a pause whilst this sank in.

Erityisen paljon pidin valokuvaliitteestä, josta skeptisemmätkin lukijat voivat vakuuttua, että kaikki tämä ihan oikeasti tapahtui. Kirjan keskushenkilö (ei Tony vaan Saiorse) on ehdottomasti rakastettavin kodinkone ever! I know that scientists will tell you that a fridge is incapable of feeling or expressing emotion, but what do they know? This fridge disapproved, and it wanted me to know it. 

Ja sitten risuja. Välillä tuntuu, että Hawks sortuu väkisinnaurattamiseen - ja pelkkä sana arse ei naurata väkisin ainakaan minua. Kun standup-koomikko vaihtaa sitdown-komiikkaan, se toimii enimmäkseen hyvin. Mutta kehäketulla on maneerinsa ja ne paistavat kirjassa läpi. Välillä tuli mieleen, että heppu on ottanut standup-esityksistään katkelmia ja tunkenut ne sellaisenaan kirjaan tuomaan lisää hah-hah-hauskuutta.

Kirjassa olisi muutenkin  vesurilla hommia. Ihan jokaista pubi-iltaa ei ehkä olisi tarvinnut selostaa juurta jaksain. (Tämä on siis minun mielipiteenimutta minä olenkin niitä jotka lähtevät tosielämässäkin viimeistään kolmannen tuopin jälkeen kotiin.)
Kritiikin sananen lähtee myös kustantajalle: pokkariversioni präntti oli rasittavan pientä, ja sivut ahdettu täyteen.13 vuotta sitten lukemassani laitoksessa tätä ongelmaa ei ollut. (Vai olisiko aika tehnyt tehtävänsä ja vika olisikin lukijan silmissä..? ;)
"Kauneuspilkkuineenkin" kirja on sympaattinen ja hupaisa, juuri passelia lomalukemista kesään. Yksi Irlanti jäillä, kiitos!

Summa summarum: "Well, you have to say it's a completely purposeless idea, but a damn fine one." ~Gerry Ryan

P.S. Sain nyt vasta netistä tietää, että Hawks on hiljattain tehnyt seikkailustaan myös leffan! Trailerin perusteella elokuva on enimmäkseen uskollinen tositapahtumille (mitä nyt pakollista romantiikkaa on taidettu tunkea elokuvaan lisää). Tony Hawksia leffassa esittää arvatkaa kuka? Jep: Tony Hawks! :D

(Ja tähän loppuun on tietysti pakko linkittää myös kaikkien liftauslaulujen äiti, mummi ja kummi. Hauskoja liftareita ja "liftareita" nämä myös!)

Kevään luetut

Yo-ho-ho! Maalis-huhtikuun blogihiljaisuuden jälkeen sain taas humaltua runsain mitoin sanojen viinistä ;) Lukuharrastuksen kannalta toukokuu oli hieno! (Kesässä on kaiken muun hyvän ohella ihanaa myös se, että jos ei sada, voi ottaa hiekkalaatikolle mukaan hyvän kirjan.) Toukokuussa tuli luettua näin vino pino:

Maria Peura: Vedenaliset
Göran Tunström: Erämaakirje
Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
Saara Henriksson: Moby Doll
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Philippe Delerm: Päivätorkut piloilla
Rupert Isaacson: Hevospoika
Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit
Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
Jyrki Vainonen: Swiftin ovella
Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

Luettuja kirjoja: 12
Kotimaisia: 4
Euroopan ulkopuolelta: 3
Naiskirjailijoita: 7
Muuta: Heti alkuun tunnustan, että Julkusesta luin suurimman osan huhtikuun puolella, mutta koska luin kirjan loppuun (ja bloggasin siitä) toukokuussa, sisällytin sen tähän.  Haasteitakin tuli  harrastettua ilahduttavan runsaasti. Saarihaastetta edistin kahdella ja "Ikkunat auki Eurooppaan"-haastetta peräti neljällä kirjalla (maat: Norja, Ranska ja Irlanti). Fiktion ohella listasta löytyy yksi tositarina ja yksi tietokirja. Mukavuusalueeni rajoja uhmasin lukemalla Maria Peuraa. Historiallsia romaaneja mahtui joukkoon viisi, mikä on minulle harvinaisen paljon.

Ja sitten palkintojen jakoon. Koska maaliskuussa en pystejä jaellut, reiluuden nimissä otan maaliskuunkin luetut mukaan kilpaan - ikään kuin valinta ei jo valmiiksi olisi tarpeeksi vaikea, hienoja kirjoja on pilvin pimein! Maaliskuulta siis mukaan tulevat Lukasin The Oracle of Stamboul, Shafakin Kirottu Istanbul ja Laulajaisen Lumileopardi tanssii. Näistä kaikista sitten pitäisi valita se kaikkein paras. Mission Impossible? Melkein!

Mutta enpäs lannistu. Nyt on pakko nimetä perintöprinsessat.Ne ovat nämä:

 

Hevospoika pääsi palkintopallille liikuttavuutensa vuoksi. Kirottu Istanbul taas on oikea runsaudensarvi, ja samalla rohkea kirja vaietusta aiheesta.

Ja sitten voittajaan. Kevään 2012 Elma-palkinnon saa kirja, jossa on kaikkea mitä hienossa lukuromaanissa pitää. Voittaja on, yllätysyllätys:

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Onnea voittajalle! 

Tuttuun tapaan jaan myös Ilona-patsaan, jonka saa kauneimmasta kannesta. Tämä oli helpompi! Ilonan saaja näyttää tänä keväänä tältä:

Onnittelut myös tälle. (Kun joskus rikastun, ostan heti kaikki nämä Ilona-palkitut omaksi! Sitten pystytän seiniä kiertävän kirjahyllyn jolle asettelen ne silmäniloksi... *haaveellinen huokauusss*)

Uuden lukukuun kynnyksellä pursun iloa ja intoa! Kesäkirjoja on jo vaikka millä mitalla... Tiedossa on mm. liftausta Irlannin ympäri jääkaapin kanssa, murhamysteeri laitumella, eläimellistä menoa kesämökin rannassa, kakkavaipanhajuinen road trip, ja paljon muuta mukavaa. Stay tuned!

Maria Peura: Vedenaliset

Näin elämä alkaa. Näin muodostuu lauma. Alusta asti on totuttava pieneen tilaan. Baarin ikkunat tummennetut. Jalkojen alla kirkunaa. Sitä tottuu olemaan joittenkin kanssa, tottuu laumassa olemaan, kun on osa niitä muita. Nahkapussissa ensin, sitten turpoavassa solussa. Kasvaa pienessä tilassa valtameressä, ulos omasta tilastaan, kasaa oman merensä sinivalaaksi, ahdistuu seinistä, murtautuu niiden lävitse sen syliin jota pakenee. Huima pakomatka sisäseinästä ulkoseinään. Loppuelämä siinä. Ei mitään lämpöeristeitä.

Maria Peura: Vedenaliset

Otava, 2008

Mirja ja hänen laumansa asuvat saaressa järven keskellä. Laumaan kuuluvat Mirjan lisäksi kalastajaisä, kalastajaäiti ja myöhemmin myös Merihevonen, joka lopulta hyväksytään laumaan, mutta on kovin hauras.

Kun Mirja kasvaa, hän joutuu jättämään saaren. Kaupungissa hänellä on kaipaamaansa tilaa, se on meri jota vei hänet vaikka isä kielsi sitä ajattelemasta. Mutta laumaan tottunut ei selviä yksin, ja Mirja alkaa epätoivoisesti etsiä uutta laumaa. Hän löytää sen kaltaistensa luota: ulkopuolisten joukosta. 

Tarinautti lokikirjaan: Maria Peura on niitä kirjailijoita, joita olen karttanut. Erjan lukupäiväkirjassa olleet tekstinäytteet kuitenkin jäivät mieleen, ja kun tämä sattui kirjastossa sopivasti vastaan, päätin murtaa mukavuusalueeni rajoja. Ja sitä tämä kirja todella oli: epämukavaa oloa. Maria Peuran kieli on vaikuttavaa ja väkevää, tyylistä tulee hetkittäin mieleen Tove Janssonin novellit. Siinä missä Jansson käy kastautumassa syvissä vesissä, Peura uppoaa niihin pohjaan asti. Vedenaliset on minun makuuni liian synkkä ja ahdistava, inhorealismin ja irrationaalisen painajaistunnelman ristiaallokko saa voimaan pahoin. Eniten pidin saarijaksoista, kaupunkikuvaukset olisi tehnyt mieli hyppiä yli. En jättänyt kirjaa kesken, koska halusin nähdä, onko tarina loppuun asti yhtä tumma. Se oli. Tunkkainen olo jäi.

Vedenaliset kuitenkin kannatti lukea kielen vuoksi. Ilmaisu on rikasta ja taitavaa. Kalastajaäidistä tulee myrskyssä mustekala, jonka raajat monistuvat. Puusäle uneksii paluusta vuosirenkaiksi. Ja Mirjan uusi lauma on hänelle sekä pelastus että tuho:

Nuo kauniit ihmiset, palavasilmäiset ihanat olennot, ne olivat saarenmetsän henkiä. Ne puhuivat kieltä, joka paransi pahan mielen ja kaikki sairaudet. Koko olemuksellaan ne puhuivat. Ne puhuivat käsillään ja palleallaan, rintakehillään ja silmillään. Sisäelimet soivat, kun ne lausuivat kurkkuäänteitä, kaivautuivat metsän pehmeän maton alta, syvältä nousivat taikalauseet, joihin Mirja vaipui, hukkui, humaltui puheesta, sen salatuista merkityksistä. Ettei mitään ymmärtänyt, se oli pelastus, se oli armo.

Kirjasta ovat bloganneet myös Marjis ja Nadja.

Summa summarum: Saaren on vaikea muuttua mantereeksi. Koskettaminenkin on vaikeaa. On luotettava veteen, joka toimii välittäjänä. On luotettava veden muistiin.

Jos saari vaurioituu ja unohtaa tehtävänsä, saari jää ilman yhteyksiä. 

P.S. Osallistun tällä(kin) kirjalla myös Satun minihaasteeseen, jossa aiheena ovat saaret.

Elo kuvissa: Postia pappi Jaakobille

Vaikka blogini pääpaino on kirjoissa, mielelläni jaan kanssanne myös elokuvaelämykset, silloin harvoin kun ehdin elokuvia katsomaan. Eilen illalla hemmottelin itseäni kotimaisella laatudraamalla. Postia pappi Jaakobille on (kerrankin) kaikkea sitä mitä dvd-takakansi lupaa: koskettava, lämminhenkinen ja  todellinen. Moni tämän jo lienee nähnyt, joten juonesta vain lyhyesti: Armahdettu elinkautisvanki Leila saa työpaikan sokean pappi Jaakobin henkilökohtaisena avustajana. Leilan työnä on lukea papille saapuneet kirjeet ja auttaa vastaamaan niihin. Syvästi uskovainen vanhus ja kovettunut Leila ovat kuin yö ja päivä, mutta Jaakob jaksaa uskoa ja toivoa - kunnes postia eräänä päivänä ei enää tule...

Elokuvan traileri

Tiesin odottaa hienoa elokuvaa, enkä pettynyt pätkän vertaa. Heikki Nousiainen on pappi Jaakobina sydäntäsärkevän hyvä! Hauras, hyväsydäminen vanhus tekisi mieli ottaa syliin.  Varman roolityön tekee myös Kaarina Hazard Leilana. 

Elokuvan tempo on rauhallinen, tunnelma viipyilevä. Ohjaaja Klaus Härö uskaltaa antaa henkilöilleen tilaa ja aikaa. Puhetta on juuri sopivan vähän, kuvat saavat kertoa - ja kyllä ne kertovatkin! Loppuratkaisukin näytetään vailla sanan sanaa.

Summa summarum: Hieno leffa, joka varmasti jää mieleen kummittelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen lämpimästi, jos joku ei vielä ole tätä nähnyt.

P.S.Koska en elokuvien suhteen koe samanlaista omistamisen tarvetta kuin kirjojen, on aika pistää hyvä kiertoon. Jos siis joku tämän tahtoo omakseen, niin sopii sanoa Hep! Ensimmäinen kommenttilootaan ilmoittautuja saa pian Postia pappi Jaakobilta ja minulta :)

Göran Tunström: Erämaakirje

Käännyn katsomaan menneisyyteni valoja, se on viettelykseni näinä päivinä ja öinä. Syvällä minussa välkkyy, sammuu ja syttyy. Siellä on kohtaamisia ja seutuja, ilon ja pelon, uteliaisuuden ja rakkauden liikettä, siellä on tappio tappion jälkeen. 

Yöilma on kirkas ja puhdas; ajatukseni läpikuultavia. Niitä on hiekassa, ilmassa autiomaan yllä. Niitä ovat käärmeet, jotka rapisevat pimeydessä, niitä ovat sirkat, jotka sahaavat yön kappaleiksi, niitä ovat myös valot alhaalla maallisessa Jerikossa, ne ovat tuli, jonka Johannes on jättänyt hiipumaan kaukana Jordanin toisella rannalla, kun hän nyt on minun kauttani täyttänyt lupauksensa Herralle.

Göran Tunström: Erämaakirje

Alkuteos: Ökenbrevet, 1978

Suom. Liimi Kyrki, Kirjapaja 1992

Miltä tuntui olla nuori Jeesus? Göran Tunströmillä ei päätä palellut, kun hän päätti vastata kysymykseen ja kirjoitti tämän kirjan. Erämaakirjeessä Jeesuksen tarinaa kertoo Jeesus itse. Hänen kasvuaan ja kehitystään ihmisenä seurataan poikavuosista aikuisuuteen asti.  Jo poikana hän aavistaa olevansa erilainen, koskettaa kaivon hopeisia kaloja joita muut eivät näe. Vartuttuaan hän lähtee luostariin, mutta pettyy huomatessaan, että Jumala ei mahdu sen kaunaisten kattojen alle. Hän harkitsee liittymistä Roomaa vastaan kapinoiviin selootteihin, mutta päätyy asumaan roomalaisen käskynhaltijan luona. Hän huolehtii hylätystä, kuolemansairaasta lapsesta ja kerjää ruokaa sille. Hän vihaa, rakastuu, pettää, halveksii, haluaa kostaa. Mutta hitaasti, tapahtumien riisuessa hänestä kaiken turhan, kasvaa myös myötätunto ja armo.

Tuolla raukalla, joka oli alapuolellani, selkänsä takana syvä rotko, jossa ihmisen jätteet kytivät ja savusivat, ei ollut lainkaan petturin kasvoja. Niitten tyhjyydestä säteili vain suuri pelko, suuri kuolema, ja ne näyttivät minulle selvästi millaista kamppailua elämän täytyy käydä kuoleman kanssa, ne näyttivät kuinka jokaisen rakkauden eleen, jokaisen sen henkäyksen, täytyy taistella pysyäkseen elossa. 

Niin paljon kuolemaa tässä elämässä!

Niin paljon pimeyttä valossa!

Jeesuksen lisäksi kirjan keskeimmäksi henkilöksi nousee hänen ystävänsä Johannes. Johanneksen lempeiden vanhempien luona Jeesus on enemmän kotonaan kuin Joosefin ja Marian. Mutta Johannes on toista maata: kova ja hymytön nuorukainen, joka näkee Jeesuksessa luvatun Messiaan. Jeesus ei usko: hänkö muka Messias? Messiashan on joku, joka tulee! Vai voisiko Messias tulla sisältäpäin, kasvaa hänessä niin kuin sikiö? Oli miten oli, Johanneksen ja Jeesuksen välille syntyy jo nuorina katkeamaton side.

Olimme saaneet yhteisen salaisuuden, jonka ympäri kasvoimme. Sinä aamuna karsittiin paljon lapsellista liikkeistämme. Emme enää leikkineet yhtä paljon kuin ennen. Katsoimme mieluummin maahan tai omaan sisimpäämme kuin yritimme laajentaa näköpiiriämme. --- Syyllisyys kulki kuin pilvi Gennesaretin järven yli. Tuuli puhalsi kuin syyllisyys puitten latvoissa. Hyönteisiä kuljeskeli jaloissamme, kalastajien kaukaisten keskustelujen äänet vaimenivat, ja kaikki valoisat asiat näyttivät meille nurjan puolensa pimeyden.

Tarinautti lokikirjaan: Kylläpä samasta henkilöstä voi kirjoittaa kaksi tyystin erilaista kirjaa! Luin taannoin Philip Pullmanin "Rehti Mies Jeesus ja kieromieli Kristus", joka myös tarjoaa totutusta poikkeavan näkökulman Jeesuksen elämään. Juuri muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan. Tunströmin kirja on vaikea, viisas, raadollinen, runollinen syväluotaus nuoren Jeesuksen mieleen - "tilitys" olisi kuvaava sana, jos siitä ei tulisi liikaa juorulehtien otsikot mieleen. Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta en. Kieli on hienoa, syvällistä,  myyttistä ja moniselkoista - aivan kuten Jeesuskin epäilemättä oli.

Summa summarum: Kasvaminen on pukeutumista johonkin, mitä ei voi riisua pois. Väkevä, rohkea, synkkäsävyinen tarina Jeesuksen kasvusta siksi mieheksi, jona maailma hänet tuntee.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Täällä minä olen, hän ajatteli. Keskellä kraateria maailman etäisimmässä saaressa. Kaikkialla ympärilläni kohoaa kaislaa; näen pelkkää taivasta. Ääntäkään, kahaustakaan ei kuulu.

Tätä on yksinäisyys, hän ajatteli, äärimmäinen ja armoton. Ja kuva hänestä itsestään seisomassa siinä täytti hänet pelolla. Tällaiseksi elämä voisi muuttua.

Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari

Alkuteos: Easter Island, 2003

Pääsiäissaari on maailman syrjäisin paikka. Keskellä Tyyntä valtamerta, 2000 kilometrin päässä lähimmästä naapuristaan, se on luonnontutkijoiden unelma. Vuonna 1913 nuori Elsa lähtee miehensä Edwardin ja jälkeenjääneen sisarensa Alicen kanssa tuolle tarujen saarelle, tutkimusmatkalle selvittämään saaren arvoituksista suurinta: kivestä kaiverrettuja jättiläisiä. Miksi - ja miten- ne aikoinaan pystytettiin? Ja mikä (tai kuka) ne kaatoi? Edwardin tutkiessa patsaita Elsa, älykäs ja tieteistä kiinnostunut nainen, ei tyydy silkaksi sivustakatsojaksi vaan ryhtyy tutustumaan saareen ihmisiin ja kieleen toivoen saavansa aikaan jotain omaa, voivansa myös antaa tiedeyhteisölle ja jälkipolville oman vaatimattoman panoksensa. 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin saarelle saapuu siitepölytutkija Greer, joka miehensä kuoleman jälkeen kaipaa saaren tarjoamaa eristystä ja rauhaa. Saarella toimii kuitenkin tutkijoiden yhteisö, josta Greer ei voi eristäytyä. Samat arvoitukset, jotka askarruttivat Elsan perhettä, ihmetyttävät tutkijoita yhä edelleen: mistä puuttomalle saarelle saatiin kivijärkäleiden siirtämiseen välttämätöntä puuta? Mitä on rongo-rongo-kivitaulujen salaperäinen kieli? Ja mitä teki saksalainen sotalaivue Pääsiäissaarella vuonna 1914? 

Tarinautti lokikirjaan: Aina joskus kuulee kysyttävän, minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa. Minun vastaukseni on tästä lähtien: tämän. Vanderbes on luonut kiehtovan, taidokkaan romaanin! Hän hallitsee juuri sen, missä minä kirjoittajana onnun: rakenteen. Vaikka kirja liikkuu kahdessa ajassa monen henkilön välillä, tasapaino säilyy, rytmi on loistava, kumpikin tarina saa juuri tarpeeksi tilaa ja ne kietoutuvat lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. 

Kirjan tyyli on kuin henkilönsä: hillitty. Suuria tunteita on, mutta ne eivät räisky silmille, tempo on hidas, dramatiikkaa on vähän - mutta silti jännite säilyy ja draaman kaari kantaa. 

Kehuja ansaitsee myös kieli. Kieli on selkeää mutta kaunista, tyyli ei takkuile, dialogi sujuu. Ja tämä on esikoisteos! Ei uskoisi. 

Ja sitten analyysista itse tarinaan :) Pidin kirjasta jo siksikin, että sen aihe oli valtavan kiehtova. Biologiaa ja antropologiaa itsekin opiskelleena olin aivan täpinöissäni tätä lukiessani.  Siitepölytutkimus saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ei se sitä ole! Pääsiäissaari on miljöönä mielettömän hyvä, oikea arvoitusten aarrearkku. 

Ihailen Vanderbesin kykyä kirjoittaa tieteestä niin, että se on tajuttavaa ja silti yksityiskohtaista. (Mutta jos ei ole alkuunkaan kiinnostunut luonnontieteestä, tämä kirja saattaa olla toivottoman tylsä.) 

Hän vietti tuntikausia mikroskooppinsa äärellä, laski tunnettuja ja tuntemattomia hiukkasia ja tutki niiden rakennetta - pyöreää muotoa, viivoja jotka risteilivät kuin suonet eksiinien pinnalla, virheitä ja kauneuspilkkuja. Hiukkasten muodon vaihtelevuus, niiden kekseliäisyys ja elämänhalu teki häneen vaikutuksen. Hän katseli siitepölyä, jonka tuuli oli puhaltanut niittyjen ja laaksojen yli miljoonia vuosia sitten, kunnes se viimein oli hautautunut maahan ja jäänyt odottamaan tulevien aikojen tutkimuksia. Katsoessaan mikroskooppiin Greer tunsi löytävänsä kätketyn maiseman, pääsevänsä kurkistamaan kaukaista, toistaiseksi nimeämätöntä kuuta.

Siitepölyhiukkasia

Kirjan keskeinen teema on naisen asema tiedeyhteisössä. Sekä Greer että Elsa ovat asialleen omistauneita, lahjakkaita tutkijoita, mutta naiseus rajoittaa. Siinä missä Elsa pesee paitoja ja huolehtii sisarestaan, Greer törmää epätasa-arvoon ja vähättelyyn. Pääsiäissaari, tuo kaukainen saareke, tarjoaa heille ulospääsyn henkisistä vankiloistaan: Kuin neuloihin kiinnitetty perhonen hän räpistelee edelleen olosuhteiden raameissa, mutta täällä hän voi sentään muutaman tunnin päivässä kuvitella olevansa vapaa.

Pääsiäissaari on myös rakkaustarina. Elsa on järkiavioliitossa, mutta salaisesti kaipaa rakastettuaan Maxia. Greerin mies Thomas oli myös tutkija: ensin opettaja, sitten pomo. Greer vaalii yhä aarteenaan Thomasilta saatua magnoliansiementä, joka muistuttaa heidän yhteisestä unelmastaan- joka sekin tietysti liittyy tieteeseen :)

He molemmat heittäytyivät antaumuksella tutkimustyöhön, houkuttimenaan ajatus maailman ensimmäisestä kukasta. Magnolia oli heidän havittelemansa valkoterälehtinen unelma, aave jota he halusivat koskettaa. Joinakin öinä nukahdettuaan laboratorioon Greer näki unta, että hän leijui muinaisaikaisen, tiheän havumetsän verhoaman maiseman yllä ja etsi yhtä ainaa valkoista kukkaa. Usein hän jopa näki kukinnon pilkottamassa kaukana metsän varjoissa.

Summa summarum: Hieno, vaikuttava ja erittäin taitavasti kirjoitettu lukuromaani. Yksi parhaista mitä olen lukenut tänä vuonna. Suosittelen suuresti!

Lopuksi vielä on pakko jorista kirjan kansista. Suomalaisen laitoksen kansi ei mielestäni ole alkuunkaan onnistunut, monestakin syystä. Ensinnäkin, mitä hemmettiä nuo puut tekevät tuossa kuvassa?? Pääsiäissaarella, kuten tiedämme, ei ole puita! Muutenkaan kansi ei tavoita kirjan koko tunnelmaa. Okei, onhan se hillitty kuin henkilönsä, ja onhan siinä tuo symbolinen häkki, mutta silti... kansikuvan perusteella odotin aivan toisenlaista kirjaa. 

Koska suomalainen kansi oli minusta niin huono, en tietenkään voinut vastustaa kiusausta hypätä Googleen :) Kansainvälisistä kansista löytyikin paljon parempia. Oma suosikkini on alavasemmalla. Mutta jos näin kirjan lukeneena pitäisi valita kansi yksinomaan sen mukaan, mikä parhaiten osuu yksiin sisällön kanssa, se olisi jompikumpi oikeanpuoleisista.

Mikä näistä kansista on teidän suosikkinne? Minkä näistä, jos minkään, noukkisitte kirjaston / kaupan hyllystä?

P.S. Tämän kirjan lukemiseen minut innoitti Satun ihana Minihaaste, jossa ollaan tällä kertaa saarella.  

Saara Henriksson: Moby Doll

Ikkunasta siivilöityy pianon koskettimille valoa kuin veden alla. Hän avaa nuotit eteensä, "Uponnut katedraali". Kun Jenny alkaa soittaa, muut äänet väistävät. Pienet kalat uivat raunioituneiden holvikaarien ohi ja murtuneista ruusuikkunoista sisään. Alttari on sortunut, keskilaiva kasvaa levää. Jenny kuljettaa sormiaan koskettimilla, musiikki on veden liikettä, se elää täällä, pohjasävelien virtauksessa, bassokielten pulssissa. Musiikki hengittää, hän hengittää. Hän kutsuu soinnut matalalta, kuin vatsanpohjastaan saakka, melodian huippukohdassa antaa äänen resonoida koko kehossaan. Hän on rento, valpas. Pimeistä merenpohjan onkaloista kiiluvat keltaiset silmät, hiljaisia olentoja liukuu varjoissa kirkon hylyn alla. Kun hän avaa suunsa, se tulvahtaa täyteen suolaista vettä.

Saara Henriksson: Moby Doll.

Into Kustannus, 2011

Kansi: Elina Salonen

Jenny on musiikinopiskelija, jonka elämä on juuttunut paikoilleen. Lopputyö ei edisty, urasta ei tietoakaan, tulevaisuus pelottaa, menneisyys sitoo. Entinen poikaystävä Jokke on menneen talven lumia, mutta kipeät ja kauniit muistot eivät suostu jättämään rauhaan. Myös Jokke kaipaa Jenniä, ja valaista hän saa oivan tekosyyn taas ottaa yhteyttä tyttöön. Jenny kertoo Jokelle saaneensa idean: hän on kauan sitten kuullut valaan laulua, ja uskoo että saisi siitä avaimen jumittuneen sävellyksensä tekoon. Kun Jenny lähtee yksinään Pohjois-Norjaan valaita kuuntelemaan, Jokke lähtee perässä. Matkan varrella vastaan tulee nuoria aktivisteja, jotka ovat tulleet protestoimaan valaanpyyntiä vastaan. Myrskyisellä merellä, piskuisella kalastusaluksella Jenny etsii kadonnutta lauluaan, ja samaan aikaan Jokke etsii Jennyä. Mutta meri on suuri ja  paljon vahvempi kuin ihmiset - ja niin ovat myös kauan vainotut valaat...

Tarinautti lokikirjaan: Minä rakastan valaita. Olen nähnyt Moby Dickin noin kymmenen kertaa (ja ollut joka kerta valaan puolella :D), haaveilen matkasta Vienanmerelle valkeita valaita katsomaan, valaat ovat tulleet jopa uniini. Olin siis otollista kohdeyleisöä tälle kirjalle, ja tilasinkin sen saman tien kun siitä sattumoisin kuulin. Sattumaa siihen tarvittiinkin, sillä julkisuudessa teos on ollut surullisen vähän.

Henriksson on huikeimmillaan kuvatessaan merta. Taidokkaasti hän kutoo yhteen Jennyn kaksi rakkautta, musiikin ja valaat. Maailma on ääni, valaan laulusta syntynyt. Jenny onkin kirjan henkilöistä kokonaisin, hänen reissuaan tuli seurattua sydän kurkussa kuin omaa tytärtään ;) Jokke sen sijaan jää etäiseksi, ja ihmissuhdekuvio on hieman lattea. Moby Doll ei olekaan ensisijaisesti rakkaustarina, vaikka alussa siltä tuntuu - tai onhan se rakkaustarina: tarina rakkaudesta valaisiin ja mereen. Kerronnassa on nuoruuden raikkautta. Ympäristöaktivistien kirkasotsaisuus muistutti minua omista opiskeluvuosistani, kun palavin silmin paransimme maailmaa :) 

Kerronnan taso  vaihtelee. Toistoa on minun makuuni turhan paljon, ja ihan jokaista askelta ei ehkä olisi tarpeen selostaa. Välillä kyllästytti lukea, kuinka taas tiskattiin kuppeja. Mutta sitten taas lukijaa vietiin:

Mutta rannalla vaalenivat valaan luut. Ne nousivat hiekasta kuin kirkon rauniot ja tuuli soitti valaan viimeisiä sanoja niiden raoista. Hän on kuullut. Ne soivat vieläkin, vaikka luut ovat ajat sitten vajonneet maahan ja kadonneet.

Näkökulmia kirjassa on monta: Jennyn, Joken, valastutkija Hopen, pikkutyttö Margotin - ja valaan, vanhan kaskelotin joka tietää ja muistaa. Erityisen paljon tykkäsin valasnäkökulmasta, joka oli hetkittäin mykistävän kaunista, toisin hetkin raastavan tuskallista. Luonnonsuojelu tulee kirjassa vahvasti esiin, valaiden ryöstöpyynti pistää vihaksi. Puistattaa kun ajatteleekin, että valasjahdin huippuvuonna 1962 valaita tapettiin yhtä paljon kuin koko 1800-luvulla! Moby Dollia lukiessa kirkastuu, kuinka tärkeää työtä valaiden suojelijat ovat tehneet- ilman heitä näitä viimeisiäkään valaita tuskin enää merissämme uisi. 

Summa summarum: Aivan liian vähän huomiota saanut esikoisteos, jossa mies etsii naista ja nainen etsii valasta.

P.S. Moby Dollista löytyy hieno arvostelu myös Lainatädin lukuvinkit - blogista.

P.P.S. Henrikssonilta ilmestyy syksyllä toinen kirja, tanssijoista kertova Linnunpaino, jonka olen jo lisännyt TBR-listalleni. Kirjailijan blogi löytyy täältä. 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ja minä mietin, maistelen meidän keskusteluamme. Ei kaikkein tavanomaisin. Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkinään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta. Onko meidän kulttuurimme niin pahasti tyhjyyden jäytämä, että eläminen on yhtä puutteen pelkoa? Onko käynyt niin, että osaamme nauttia siitä, mitä omistamme ja aistimme, vain jos se varmasti on ulottuvillamme vastakin?

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Alkuteos: L'élégance du hérisson

Renée Michel on ovenvartijana pariisilaisessa hienostokerrostalossa. Ja koska jossain lukee, että ovenvartijarouvat ovat vanhoja, rumia ja äreitä, on samaan typeryyden taivaankanteen piirtynyt tulikirjaimin, että ovenvartijarouvilla on aina iso laiska kissa ja se kissa torkkuu päivät pitkät tyynyllä, jossa on virkattu päällinen. Todellisuudessa Renée on aivan toista maata: intohimoinen kulttuuriharrastaja, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, kuuntelee salaa Mahleria ja piilottaa korkeakulttuuriset kirjansa kauppakassiin ostosten alle. Asukkaiden ylenkatse ei häntä häiritse, päinvastoin hän ruokkii sitä saadakseen olla rauhassa.

Samassa kerrostalossa asuu myös 12-vuotias Paloma Josse, joka on poikkeuksellisen älykäs ja on siksi jo varhain ymmärtänyt syntyneensä kultakalamaljaan, josta hän ei usko voivansa paeta kuin yhdellä tavalla.Niinpä hän on päättänyt tappaa itsensä, ja siinä sivussa tuikata tuleen koko talon. Itsemurhaansa odotellessaan hän kirjoittaa ylös syvällisiä ajatuksia, joissa pohdiskelee elämän turhuutta ja ihmisten typeryyttä.

Sekä Renée että Paloma ovat sattumoisin viehtyneet japanilaiseen kulttuuriin. Kun taloon sitten muuttaa japanilainen, sydämen sivistystä huokuva herra Kakuro Ozu, alkaa tapahtua kummia. Herra Ozu näet on niitä harvoja, jotka toista ihmistä katsoessaan näkevät muutakin kuin omat ennakko-odotuksensa. Mutta muuttuminen on pelottavaa, ehkä jopa mahdotonta. Onko kuolema ainut tie kultakalamaljasta pois?

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen osaan olla järkyttävän ennakkoluuloinen ja kranttu. Tätäkään kirjaa en missään nimessä aikonut lukea. Takakannen ja pikaisen pläräilyn perusteella olin päättänyt, että kyseessä on angstia uhkuva, ilkeä ja kyyninen älynpalvontaopas, johon ei kannata kallisarvoista lukuaikaa haaskata. Mutta kun niin moni suuresti arvostamani kirjabloggari (ainakin Lumiomena ja Leena) tätä sydämellisesti suositteli, päätin viimein antaa kirjalle mahdollisuuden ja tuomita sen vasta sitten, kun olen sen itse lukenut. Ja mikä ilo onkaan olla väärässä! Kyllähän tässä välillä briljeerattiin älyllä, piikiteltiin kuin siilit ainakin ja angstissakin löytyi. Mutta siinä ei ollutkaan kaikki. Tämä kirja on kuin päähenkilönsä: piikkien alla on charmantti, rakastettava, viisas olento, johon on ilo ja kunnia tutustua. Ja vaikka viidenneksi viimeisellä sivulla (!) tekikin mieli jättää koko kirja kesken (kirjan lukeneet tietävät miksi ja muille en kerro etten spoilaa), olen iloinen että uskalsin uhmata epäluulojani ja astua mukavuusalueeltani pois. Se palkitsi: tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

Summa summarum: Mutta jos meistä sittenkin voisi tulla jotain mitä emme vielä ole... niin osaisinko tarttua mahdollisuuteen ja tehdä elämäni puutarhasta toisenlaisen kuin se mitä edelliset sukupolvet ovat viljelleet?