Maria Peura: Vedenaliset

Näin elämä alkaa. Näin muodostuu lauma. Alusta asti on totuttava pieneen tilaan. Baarin ikkunat tummennetut. Jalkojen alla kirkunaa. Sitä tottuu olemaan joittenkin kanssa, tottuu laumassa olemaan, kun on osa niitä muita. Nahkapussissa ensin, sitten turpoavassa solussa. Kasvaa pienessä tilassa valtameressä, ulos omasta tilastaan, kasaa oman merensä sinivalaaksi, ahdistuu seinistä, murtautuu niiden lävitse sen syliin jota pakenee. Huima pakomatka sisäseinästä ulkoseinään. Loppuelämä siinä. Ei mitään lämpöeristeitä.

Maria Peura: Vedenaliset

Otava, 2008

Mirja ja hänen laumansa asuvat saaressa järven keskellä. Laumaan kuuluvat Mirjan lisäksi kalastajaisä, kalastajaäiti ja myöhemmin myös Merihevonen, joka lopulta hyväksytään laumaan, mutta on kovin hauras.

Kun Mirja kasvaa, hän joutuu jättämään saaren. Kaupungissa hänellä on kaipaamaansa tilaa, se on meri jota vei hänet vaikka isä kielsi sitä ajattelemasta. Mutta laumaan tottunut ei selviä yksin, ja Mirja alkaa epätoivoisesti etsiä uutta laumaa. Hän löytää sen kaltaistensa luota: ulkopuolisten joukosta. 

Tarinautti lokikirjaan: Maria Peura on niitä kirjailijoita, joita olen karttanut. Erjan lukupäiväkirjassa olleet tekstinäytteet kuitenkin jäivät mieleen, ja kun tämä sattui kirjastossa sopivasti vastaan, päätin murtaa mukavuusalueeni rajoja. Ja sitä tämä kirja todella oli: epämukavaa oloa. Maria Peuran kieli on vaikuttavaa ja väkevää, tyylistä tulee hetkittäin mieleen Tove Janssonin novellit. Siinä missä Jansson käy kastautumassa syvissä vesissä, Peura uppoaa niihin pohjaan asti. Vedenaliset on minun makuuni liian synkkä ja ahdistava, inhorealismin ja irrationaalisen painajaistunnelman ristiaallokko saa voimaan pahoin. Eniten pidin saarijaksoista, kaupunkikuvaukset olisi tehnyt mieli hyppiä yli. En jättänyt kirjaa kesken, koska halusin nähdä, onko tarina loppuun asti yhtä tumma. Se oli. Tunkkainen olo jäi.

Vedenaliset kuitenkin kannatti lukea kielen vuoksi. Ilmaisu on rikasta ja taitavaa. Kalastajaäidistä tulee myrskyssä mustekala, jonka raajat monistuvat. Puusäle uneksii paluusta vuosirenkaiksi. Ja Mirjan uusi lauma on hänelle sekä pelastus että tuho:

Nuo kauniit ihmiset, palavasilmäiset ihanat olennot, ne olivat saarenmetsän henkiä. Ne puhuivat kieltä, joka paransi pahan mielen ja kaikki sairaudet. Koko olemuksellaan ne puhuivat. Ne puhuivat käsillään ja palleallaan, rintakehillään ja silmillään. Sisäelimet soivat, kun ne lausuivat kurkkuäänteitä, kaivautuivat metsän pehmeän maton alta, syvältä nousivat taikalauseet, joihin Mirja vaipui, hukkui, humaltui puheesta, sen salatuista merkityksistä. Ettei mitään ymmärtänyt, se oli pelastus, se oli armo.

Kirjasta ovat bloganneet myös Marjis ja Nadja.

Summa summarum: Saaren on vaikea muuttua mantereeksi. Koskettaminenkin on vaikeaa. On luotettava veteen, joka toimii välittäjänä. On luotettava veden muistiin.

Jos saari vaurioituu ja unohtaa tehtävänsä, saari jää ilman yhteyksiä. 

P.S. Osallistun tällä(kin) kirjalla myös Satun minihaasteeseen, jossa aiheena ovat saaret.