Göran Tunström: Erämaakirje

Käännyn katsomaan menneisyyteni valoja, se on viettelykseni näinä päivinä ja öinä. Syvällä minussa välkkyy, sammuu ja syttyy. Siellä on kohtaamisia ja seutuja, ilon ja pelon, uteliaisuuden ja rakkauden liikettä, siellä on tappio tappion jälkeen. 

Yöilma on kirkas ja puhdas; ajatukseni läpikuultavia. Niitä on hiekassa, ilmassa autiomaan yllä. Niitä ovat käärmeet, jotka rapisevat pimeydessä, niitä ovat sirkat, jotka sahaavat yön kappaleiksi, niitä ovat myös valot alhaalla maallisessa Jerikossa, ne ovat tuli, jonka Johannes on jättänyt hiipumaan kaukana Jordanin toisella rannalla, kun hän nyt on minun kauttani täyttänyt lupauksensa Herralle.

Göran Tunström: Erämaakirje

Alkuteos: Ökenbrevet, 1978

Suom. Liimi Kyrki, Kirjapaja 1992

Miltä tuntui olla nuori Jeesus? Göran Tunströmillä ei päätä palellut, kun hän päätti vastata kysymykseen ja kirjoitti tämän kirjan. Erämaakirjeessä Jeesuksen tarinaa kertoo Jeesus itse. Hänen kasvuaan ja kehitystään ihmisenä seurataan poikavuosista aikuisuuteen asti.  Jo poikana hän aavistaa olevansa erilainen, koskettaa kaivon hopeisia kaloja joita muut eivät näe. Vartuttuaan hän lähtee luostariin, mutta pettyy huomatessaan, että Jumala ei mahdu sen kaunaisten kattojen alle. Hän harkitsee liittymistä Roomaa vastaan kapinoiviin selootteihin, mutta päätyy asumaan roomalaisen käskynhaltijan luona. Hän huolehtii hylätystä, kuolemansairaasta lapsesta ja kerjää ruokaa sille. Hän vihaa, rakastuu, pettää, halveksii, haluaa kostaa. Mutta hitaasti, tapahtumien riisuessa hänestä kaiken turhan, kasvaa myös myötätunto ja armo.

Tuolla raukalla, joka oli alapuolellani, selkänsä takana syvä rotko, jossa ihmisen jätteet kytivät ja savusivat, ei ollut lainkaan petturin kasvoja. Niitten tyhjyydestä säteili vain suuri pelko, suuri kuolema, ja ne näyttivät minulle selvästi millaista kamppailua elämän täytyy käydä kuoleman kanssa, ne näyttivät kuinka jokaisen rakkauden eleen, jokaisen sen henkäyksen, täytyy taistella pysyäkseen elossa. 

Niin paljon kuolemaa tässä elämässä!

Niin paljon pimeyttä valossa!

Jeesuksen lisäksi kirjan keskeimmäksi henkilöksi nousee hänen ystävänsä Johannes. Johanneksen lempeiden vanhempien luona Jeesus on enemmän kotonaan kuin Joosefin ja Marian. Mutta Johannes on toista maata: kova ja hymytön nuorukainen, joka näkee Jeesuksessa luvatun Messiaan. Jeesus ei usko: hänkö muka Messias? Messiashan on joku, joka tulee! Vai voisiko Messias tulla sisältäpäin, kasvaa hänessä niin kuin sikiö? Oli miten oli, Johanneksen ja Jeesuksen välille syntyy jo nuorina katkeamaton side.

Olimme saaneet yhteisen salaisuuden, jonka ympäri kasvoimme. Sinä aamuna karsittiin paljon lapsellista liikkeistämme. Emme enää leikkineet yhtä paljon kuin ennen. Katsoimme mieluummin maahan tai omaan sisimpäämme kuin yritimme laajentaa näköpiiriämme. --- Syyllisyys kulki kuin pilvi Gennesaretin järven yli. Tuuli puhalsi kuin syyllisyys puitten latvoissa. Hyönteisiä kuljeskeli jaloissamme, kalastajien kaukaisten keskustelujen äänet vaimenivat, ja kaikki valoisat asiat näyttivät meille nurjan puolensa pimeyden.

Tarinautti lokikirjaan: Kylläpä samasta henkilöstä voi kirjoittaa kaksi tyystin erilaista kirjaa! Luin taannoin Philip Pullmanin "Rehti Mies Jeesus ja kieromieli Kristus", joka myös tarjoaa totutusta poikkeavan näkökulman Jeesuksen elämään. Juuri muuta yhteistä kirjoilla ei sitten olekaan. Tunströmin kirja on vaikea, viisas, raadollinen, runollinen syväluotaus nuoren Jeesuksen mieleen - "tilitys" olisi kuvaava sana, jos siitä ei tulisi liikaa juorulehtien otsikot mieleen. Toisaalta pidin kirjasta, toisaalta en. Kieli on hienoa, syvällistä,  myyttistä ja moniselkoista - aivan kuten Jeesuskin epäilemättä oli.

Summa summarum: Kasvaminen on pukeutumista johonkin, mitä ei voi riisua pois. Väkevä, rohkea, synkkäsävyinen tarina Jeesuksen kasvusta siksi mieheksi, jona maailma hänet tuntee.