Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ja minä mietin, maistelen meidän keskusteluamme. Ei kaikkein tavanomaisin. Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkinään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta. Onko meidän kulttuurimme niin pahasti tyhjyyden jäytämä, että eläminen on yhtä puutteen pelkoa? Onko käynyt niin, että osaamme nauttia siitä, mitä omistamme ja aistimme, vain jos se varmasti on ulottuvillamme vastakin?

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Alkuteos: L'élégance du hérisson

Renée Michel on ovenvartijana pariisilaisessa hienostokerrostalossa. Ja koska jossain lukee, että ovenvartijarouvat ovat vanhoja, rumia ja äreitä, on samaan typeryyden taivaankanteen piirtynyt tulikirjaimin, että ovenvartijarouvilla on aina iso laiska kissa ja se kissa torkkuu päivät pitkät tyynyllä, jossa on virkattu päällinen. Todellisuudessa Renée on aivan toista maata: intohimoinen kulttuuriharrastaja, joka rakastaa venäläisiä klassikoita, kuuntelee salaa Mahleria ja piilottaa korkeakulttuuriset kirjansa kauppakassiin ostosten alle. Asukkaiden ylenkatse ei häntä häiritse, päinvastoin hän ruokkii sitä saadakseen olla rauhassa.

Samassa kerrostalossa asuu myös 12-vuotias Paloma Josse, joka on poikkeuksellisen älykäs ja on siksi jo varhain ymmärtänyt syntyneensä kultakalamaljaan, josta hän ei usko voivansa paeta kuin yhdellä tavalla.Niinpä hän on päättänyt tappaa itsensä, ja siinä sivussa tuikata tuleen koko talon. Itsemurhaansa odotellessaan hän kirjoittaa ylös syvällisiä ajatuksia, joissa pohdiskelee elämän turhuutta ja ihmisten typeryyttä.

Sekä Renée että Paloma ovat sattumoisin viehtyneet japanilaiseen kulttuuriin. Kun taloon sitten muuttaa japanilainen, sydämen sivistystä huokuva herra Kakuro Ozu, alkaa tapahtua kummia. Herra Ozu näet on niitä harvoja, jotka toista ihmistä katsoessaan näkevät muutakin kuin omat ennakko-odotuksensa. Mutta muuttuminen on pelottavaa, ehkä jopa mahdotonta. Onko kuolema ainut tie kultakalamaljasta pois?

Tarinautti lokikirjaan: Vaikka pidän itseäni avarakatseisena, kirjojen suhteen osaan olla järkyttävän ennakkoluuloinen ja kranttu. Tätäkään kirjaa en missään nimessä aikonut lukea. Takakannen ja pikaisen pläräilyn perusteella olin päättänyt, että kyseessä on angstia uhkuva, ilkeä ja kyyninen älynpalvontaopas, johon ei kannata kallisarvoista lukuaikaa haaskata. Mutta kun niin moni suuresti arvostamani kirjabloggari (ainakin Lumiomena ja Leena) tätä sydämellisesti suositteli, päätin viimein antaa kirjalle mahdollisuuden ja tuomita sen vasta sitten, kun olen sen itse lukenut. Ja mikä ilo onkaan olla väärässä! Kyllähän tässä välillä briljeerattiin älyllä, piikiteltiin kuin siilit ainakin ja angstissakin löytyi. Mutta siinä ei ollutkaan kaikki. Tämä kirja on kuin päähenkilönsä: piikkien alla on charmantti, rakastettava, viisas olento, johon on ilo ja kunnia tutustua. Ja vaikka viidenneksi viimeisellä sivulla (!) tekikin mieli jättää koko kirja kesken (kirjan lukeneet tietävät miksi ja muille en kerro etten spoilaa), olen iloinen että uskalsin uhmata epäluulojani ja astua mukavuusalueeltani pois. Se palkitsi: tämä kirja jää mieleen pitkäksi aikaa.

Summa summarum: Mutta jos meistä sittenkin voisi tulla jotain mitä emme vielä ole... niin osaisinko tarttua mahdollisuuteen ja tehdä elämäni puutarhasta toisenlaisen kuin se mitä edelliset sukupolvet ovat viljelleet?