Tuulia Aho: Urpukas

Lehdokin kukat olivat avautumassa, niiden makea tuoksu täytti ilman, joten kesä oli parhaimmillaan. Urpukas ohitti miehen korkuisen tammen juostessaan kohti joen rantaa. Hän hipaisi puun runkoa sormenpäillään kuten aina. Oli kuin äiti olisi ojentanut kätensä menneisyydestä ja tervehtinyt häntä.

Tuulia Aho: Urpukas

WSOY 2011

Nuori kuparinvalaja Urpukas ja hänen pikkusisarensa Piisku eivät ole kuin toiset kylän lapset: he näkevät hämärässä, heillä on hopeankirjava tukka, heidän verensä on tummanruskeaa ja tuoksuu mahlalta. Se on haltian verta. Urpukas ja Piisku ovat hallavia, puunhaltian ja ihmisen lapsia. Koska Urpukkaassa virtaa haltiaveri, hän kykenee näkemään haltiaväen ja ymmärtämään heidän kieltään. Kun kyläläiset kaatavat vanhan haltiapuun, sen haltia kiroaa koko kylän. Ensin katoaa riista. Sitten pelätty suovilu alkaa levitä kylässä, ja kun kyläläiset hakevat apua kaupungista, sieltä lähetetäänkin sotilaita tuhoamaan taudin saastuttama kylä.

Urpukas saa suostuteltua haltiaystävänsä Pajuttaren loihtimaan metsänpeiton, jonka avulla kylä pysyy piilossa ja Urpukas saa hieman lisää aikaa etsiä lääke kylässä riehuvaan tautiin. On vain yksi keino: hänen on mentävä pyytämään apua suomunkaisilta, suon kammotulta kansalta joka asuu syvällä turpeen alla. Pajuttaren ja salaperäisen Näkijän avulla Urpukas lähtee vaikealle matkalle pelastaakseensa perheensä.

Tarinautti lokikirjaan: Voi kuinka viehättävä kirja! Voin vain kuvitella, kuinka kovaa tämä olisi minuun kolahtanut 13-kesäisenä. Nytkin nautin kirjasta kovasti. Suomalaisen kansanuskon ja myyttien aarreaitta on tarinassa vahvasti läsnä: puidenhaltiat, aarnivalkeat ja metsänpeitto, joka voi nielaista kokonaisen kylän.

Polku kiemurteli eteenpäin tutun näköisenä, sammal oli kulunut pois lukemattomien askelien alla, ja maata peitti ruskea neulasmatto. Mutta kun Urpukas kääntyi katsomaan taakseen, polkua ei enää ollutkaan. Tähtimäiset kellertävät kukat peittivät koskematonta karhunsammalta siellä, mistä he olivat juuri tulleet. Metsän läpinäkyvä vihreä seinä kohosi Urpukkaan takana kuin korkea muuri. Sen takana olisi pitänyt kylän reunimmaisten majojen häämöttää, mutta siellä näkyikin outo, tuntematon maisema.

Erityisesti minua viehätti myytti , jonka mukaan maailmassa oli ennen vain haltioita, ei ihmisiä lainkaan. Mutta kun varomaton pihlajanhaltia keksi tulen ja vahingossa poltti metsän, hänet karkotettiin haltioiden luota. Vain yksi pajunhaltia seurasi häntä kauas pohjoiseen, jossa he vähitellen kadottivat haltiakykynsä.Noiden kahden karkoitetun haltian jälkeläisistä polveutuu  ihmisten suku. Tämä sama ajatus ihmisen ja muun luonnon verisukulaisuudesta löytyy alkuperäiskansoilta kautta maailman Siperiasta Afrikkaan asti. (Muun muassa tsuktsikirjailija Juri Rytheun hieno pienoisromaani "Kun valaat lähtevät" kertoo erään toisinnon tästä myytistä.)

Vaikka juoni ja henkilögalleria oli aikuisen makuun hieman köykäinen, voin silti suositella kirjaa kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kansanperinne. Tällainen fantasia on ehdottomasti enemmän "My cup of tea" kuin välkkyvät lasermiekat ja taikasauvaa heristävät velhot!

Summa summarum: Kaunis ja haikea tarina ihmisen ja luonnon katoavasta yhteydestä, ahneudesta mutta myös rakkaudesta, joka vielä joskus voi yhdistää kaksi maailmaa - tosin vain hetkeksi.