Erlend Loe: Volvon kuorma-autot

Kun von Borring nousi kalliolta tuona keväisenä aamupäivänä vuonna 1929, hän oli aivan eri ihminen kuin se, joka oli istahtanut samaan paikkaan muutamaa minuuttia aiemmin. Hän ei enää ollut se sairaalloinen ja yksinäinen lapsi, joka hän aina ennen oli ollut. Hän oli saanut miljoonia uusia ystäviä, eikä hän myöhemmin maalialueelle kävellessään välittänyt lainkaan liikunnanopettajan kylmästä niskojen nakkelusta eikä luokkatovereiden ivallisesta naurusta. Hänestä oli tullut se, joka hänestä pitikin tulla.

Jotkut näkevät Jeesuksen ja muuttavat suuntaa elämässään.

von Borring näki linnun.

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot

Alkuteos: Volvo lastvagnar, 2005

Maj-Britt on 92-vuotias värmlantilainen leskirouva, jolta on eliniäksi evätty oikeus undulaattien pitoon. Täyttääkseen undulaattien jättämän aukon elämässään hän hankki harrastuksia: asioiden vastustamisen netissä, reggaen kuuntelun sekä hasiksen polttelun. Lisäksi hän aina tilaisuuden tullen kiusaa rippikoulutoveriaan von Borringia, joka asustaa metsikön toisella puolen. von Borring on vakaumuksellinen partiolainen ja luonnonystävä, jonka elämän suurin rakkaus ovat linnut. Varsinainen tarina alkaa, kun metsästä esiin tupsahtaa Loen aiemmasta kirjasta karannut antisankari Doppler poikansa ja hirviystävänsä kanssa. Dopplerista tulee vuorotellen kummankin vanhuksen "opetuslapsi" heidän yrittäessään auttaa elämänsä suunnan hukannutta norjalaisressukkaa.

Yllämainittujen lisäksi kirjassa on neljäskin keskeinen henkilö: kirjailija Erlend Loe, joka istuu sepittämässä tätä kirjaa. Sepittämisen ohessa hän kertoo laveasti asioita asioiden vierestä, lähettelee terveisiä kriitikoille, saa itsensä kiinni asia- ja klaffivirheistä tekstissä, äityypä välillä pitämään palopuheitakin junavuorojen vähentämistä ja muita kuohuttavia asioita vastaan. Ja tietysti myös pohdiskelee kirjoittamisen vaikeutta ja haasteita:

"Ehkä teksti on karkaamassa hallinnastani. Jos niin käy, olen vain iloinen. Asiat karkaavat aivan liian harvoin minun hallinnastani. Sanotaanko vaikka näin: minä toivon, että teksti karkaa hallinnastani, mutta en vieläkään rohkene uskoa, että niin todella käy.


Tarinautti lokikirjaan: Lukiessa tuli useampaan otteeseen ihmeteltyä, onko tämä romaani vai kirjailijan egotrippi. Koko kirjan luettuani voin todeta sen olleen molempia. Sanonpa siis muutaman sanasen kummastakin.

Aloitan tarinatasolta: aineksia kirjassa oli vaikka kuinka, niistä olisi helposti saanut vaikka kymmenen romaania. Nyt kaikkea oli kauheasti, mihinkään ei ehditty kunnolla keskittyä. Ja se oli harmi: juuri kun ehti innostua aiheesta, siitä jo hypättiinkin johonkin aivan muuhun. Toisesta kirjasta karanneiden henkilöiden istutus tarinaan ei aukea niille, jotka eivät ole lukeneet kyseistä kirjaa. (Ei auennut ainakaan minulle, ehkä jollekin toiselle aukesikin.) Olisin toivonut enemmän keskittymistä ja karsimista, jonkinlainen selkäranka tarinaan olisi ollut kiva saada.
Sitten se egotrippi. Ensin se huvitti, sitten alkoi ärsyttää: mokoma itseriittoinen törppö! Mutta Loepa tiesi mitä teki: tarpeeksi pitkälle vietynä se alkoi taas viehättää. Loppujen lopuksi juuri egotripistä tulikin se juttu, joka kirjasta jäi parhaana antina käteen.

Summa summarum: hirtehinen veijaritarina kolmesta eikun neljästä oudostalinnusta, jotka kukin tavallaan ovat päässeet pakoon keskivertoihmisen oravanpyörästä. Suosittelenko? Suosittelen ainakin niille, joilta asiat karkaavat hallinnasta aivan liian harvoin.