Outi Alm: Hemingwayn naiset

Hän taittelee lehden. Siitä ei löydy mitään, mikä vaatisi häneltä erityistä ärtymystä. Siis sen kaiken tavanomaisen lisäksi. Tavanomaisiin hän laskee sodat, arvovaltakiistat, dopingin,onnettomuudet, kykenemättömät johtajat, jatkuvan säästämisen ja rahapulasta valittamisen... Hän huomasi jo aikaa sitten, että hän joutuisi elämään jatkuvassa ärtymyksen tilassa, jos kyseiset asiat saisivat hänet tolaltaan. Eikä hänen ärtymyksensä kiinnostaisi ketään. Vain hän itse tuntisi sen lisääntyneenä mahahappojen erityksenä ja sydämen epätasaisena sykkeenä. 

Minä olen luonut selviytymisstrategian, hän ajattelee. Toisaalta sitä voisi kutsua myös välinpitämättömyydeksi.

Outi Alm: Hemingwayn naiset, 2007


Kaisa on 80 ja risat, elää niin kuin itse haluaa ja harrastaa lähinnä sukulaistensa ärsyttämistä. Hänen eristävä kuorensa raottuu, kun hän tutustuu Haaveilijaan: viisikymppiseen petettyyn ja jätettyyn kirjastonhoitajaan Maijaan. Maija hakee lohtua pullosta ja yrittää ymmärtää miksi hänen "kypsä ikänsä" ei olekaan sellainen kuin piti. Naisia yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, varsinkin Hemingway kirvoittaa pitkiä keskusteluita joiden valossa naiset peilaavat omaa ja toistensa elämää.
Tämä on ns. keskusteluromaani. Puhetta riittää, muistoja kerrotaan ja naiseutta pohdiskellaan. Kirjassa ei (loppua lukuunottamatta) tapahdu paljonkaan, käydään kahvilla naapurissa ja nyrjäytetään nilkka. Painopiste on menneisyyden ymmärtämisessä, elämän välitilinpäätöksessä joka ei välttämättä jääkään pelkäksi välitilinpäätökseksi...

Tarinautti lokikirjaan: Hemingway on minulle kirjailijana melko tuntematon. Olen lukenut häneltä vain yhden kirjan eikä sen jälkeen ole tullut luettua toista. Osasyy siihen, miksi luin tämän kirjan, olikin se että toivoin sen tekevän Hemingwaysta minulle tutumman, jopa innostavan lopultakin lukemaan häntä lisää. Mutta ei se toiminutkaan niin. Olo oli kuin lukupiirissä (tai jopa kirjallisuusterapiaryhmässä) jossa ruoditaan itselle tuntematonta kirjaa. Naisten henkilökohtaisten muistojen osalta taas tuntui, kuin katselisi talk showta jossa showemäntä haastattelee kovia kokenutta studiovierasta. Riipaisevaksi tarkoitettu sotalottamuistelokin jotenkin lätistyi (olihan se ollut kauheaa), mihinkään ei päästy - tai siis minä en päässyt - tarpeeksi syvälle sisään. Myös kirjan dialogi vaivasi. Se ei ollut mielestäni luontevaa vaan paperinmakuista ja jäykkää. Ainakaan muiden kuin kirjastonhoitaja-Maijan en osaa kuvitella puhuvan niin.

Kirjassa oli kyllä myös paljon hyvää. Parhaimmillaan Alm on pohdiskellessaan naisen vanhenemista ja ihmisten välisen aidon kohtaamisen vaikeutta. Alm on sanonut haluavansa kirjoissaan puhua aiheista joista ei ole korrektia päivälliskutsuilla puhua, ja sen hän tekeekin. Almin feminismi osuu myös ongelman ytimeen, kun on puhetta naisille niin yleisestä suorituspakosta, loputtomasta täydellisyyden tavoittelusta:

- Yritätkö sinä sanoa, että naisen pitää tyytyä pieneen paikkaansa eikä tähytä tähtiä?
-En todellakaan. Nimenomaan pitää tähytä tähtiä eikä pölypalloja. 
- Entä jos tähyää liian korkealle?
- Ja pudota mätkähtää maahan?Eikö niin käy jokaiselle joskus? Ei se ole vaarallista, mutta katkeruus on. 


Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin pettymys. Kuten jo yllä mainitsin, kirjassa ei tapahdu kovinkaan paljon mikä sinänsä ei tietenkään haittaa ja voi olla jopa hyvä, jos draama ja dynamiikka kumpuavat henkilöistä itsestään. Siihen valitettavasti ei pelkkä menneitten muistelu riitä, siihen tarvittaisiin voimakasta sisäistä ristiriitaa joka ei kummankaan henkilön kohdalla ole tarpeeksi vahva. Samoin (nyt tulee juonipaljastus, jatka lukemista seuraavasta kappaleesta jos aiot lukea kirjan!) Kaisan isän henkilöllisyyden arvailu jäi jotenkin irralliseksi. Se olisi minusta kannattanut joko jättää kokonaan pois tai viedä vielä pitemmälle, millä en tarkoita sitä että Ernestin osuus asiaan olisi pitänyt varmistaa, vaan  sitä että Hemingwayn elämä naisjuttuineen olisi pitänyt leipoa mukaan tarinaan. Samalla kirjan nimi olisi saanut enemmän vastinetta sisällöstä. Hemingwayhän oli käsittääkseeni värikkään elämän elänyt värikäs persoona, se olisi ollut omiaan hiivaksi joka olisi kohottanut taikinan. Nyt se jäi taikinaksi. Harmi.

P.S. Tämä on siis minun näkemykseni, jonka tunnustan osittain epäreiluksi koska en tunne Hemingwayn tuotantoa tarpeeksi hyvin. Olisikin mukava kuulla, mitä Hemingwaysta pitävät ja / tai hänen kirjansa paremmin tuntevat tästä romaanista saivat - ja vastaavasti, onnistuiko joku Hemingwayta tuntematon nauttimaan kirjasta enemmän kuin minä. Kommentoikaa!