Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko, 2004

Iäkäs leskimies tuupertuu kesken kauppareissun ja herää sairaalassa, jossa hänelle kerrotaan kuinka pieni verivana oli päättänyt virrata päässäni vapaasti hävittäen tieltään kaikki sen kulkua haittaavat tiedostot. Samalla kun hänen muistinsa palailee pätkittäin, hän käy läpi elämäänsä ja ymmärtää, että ei voi kuolla ennen kuin suorittaa Tehtävän, joka on kesken: hänen on  kerrottava keski-ikäiselle pojalleen, että Jumalaa ei ole.  Paitsi paatunut ateisti, vanhus on myös pesunkestävä kyynikko ja 24 karaatin jäärä, ja pojan uskoontulon hän kokee lähestulkoon henkilökohtaisena loukkauksena. Koska poika on parhaillaan Pietarissa entisöimässä Iisakin kirkkoa, vanhuksen on  matkustettava Venäjälle missiotaan toteuttamaan. Mutta aivoverenvuodon jälkitilassa missioiden toteuttaminen ei olekaan yhtä yksinkertaista kuin kaikki oli ennen.

Tarinautti lokikirjaan: En ole ennen lukenut Hotakaista, vaikka aikonut olen siitä pitäen kun luin jostain lehdestä haastattelun hänestä ja ajattelin että onpas fiksu. Kun viime kirjastoreissulla törmäsin tähän kirjaan, päätin ottaa tilaisuudesta vaarin. Ja aikamoisen vaarin otinkin... Hotakaisen kirja on sekoitus hauskaa ja vakavaa, tilannekomiikkaa ja ihmissuhdedraamaa. Uskosta puhutaan suoraan ja kieroon, ateismi vs. usko käyvät koko kirjan ajan kamppailua jota kumpikaan ei selkeästi voita. Voin kuvitella, että tämä kirja herättää kuumia tunteita kaikissa, joilla on järkkymätön mielipide asiasta - puolesta tai vastaan. Itse nautin tästä jaakopinpainista. Oli virkistävää lukea suomalaisen mieskirjailijan kirjoittavan "henkimaailman hommista" ilman selkeää puolenvalintaa.

Vaikka kirja alkaa raflaavasti julistamalla, että Jumalaa ei ole, sen on nimenomaan tarkoitus raflata, eikä viimeisellä sivullakaan käy selväksi onko vaiko eikö. Ja se oli minusta hyvä. Kirja antoi kaiken hassuttelun lomassa runsaasti ajattelemisen aiheita ikuisuuskysymyksistä, mutta oikeaa vastausta Hotakainen ei uskottele tietävänsä. Hän itse on sanonut Sana-lehden haastattelussa:

– Jotta aihe olisi kiinnostava, siinä täytyy olla tarpeeksi kitkaa. Kristinuskon kiinnostavimmat hetket ovat, kun sitä koetellaan. Niin sanotussa riivatussa tilassa olevaa on mielenkiintoisempaa kuvata kuin seesteistä ihmistä. Jos ihmisellä menee hyvin, usko on kuin ulkovaate, jota ei ole koskaan kokeiltu oikeassa säässä, kirjailija pohtii.

Tässä kirjassa plussat ja miinukset menivät kohdallani suurinpiirtein tasan: oli paljon sellaista josta pidin, ja yhtä paljon sellaista mistä en pitänyt. Poliittiset lääkehoureet ja lähihistorialliset palopuheet kuuluivat jälkimmäisiin. Kirjan loppupuolella orastava rakkaustarina oli minusta turha lisuke. Pieni pettymys minulle oli myös se, että Iisakin kirkko vain vilahteli tarinassa, odotin sen liittyvän tarinaan muutenkin kuin kulissina isän ja pojan kipuilevan suhteen tragikoomiselle huipentumalle. Eikä se olisi edes mitään mahtipontista kulissia kaivannut. Isän ja pojan tulehtuneet välit ja maailmankatsomusten törmäys oli herkullista luettavaa: kärjistävää, paikoin jopa ilkeää ja silti ah! niin herkkää.

"Pää kiehui kuin kattila ilman vettä. Vuosikausia minä mietin junissa, mikä minua vaivaa... en jaksanut olla minä, joka asuu minäminä-maassa. En jaksanut seistä omillani. En jaksanut yksin pimeässä. Halusin kaatua taaksepäin. Halusin huojua eteenpäin. Halusin että joku ottaa vastaan. Halusin jakaa elämäni. Halusin, että minulla olisi me. En jaksanut olla minä."

Poika lysähti sohvalle.

Teki mieli mennä hänen viereensä. En mennyt. 

Teki mieli sanoa, että no, mutta en kehdannut.