Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Opin pitämään satulalaukussa mukana vaippoja, nenäliinoja ja varavaatteita vääjäämättömien vahinkojen varalle. Kuvitelkaa minut hevosen viereen pitelemään suitsia hampaillani samalla kun vaihdan Rowanille vaippoja ja housuja kaktusten ja tammien keskellä. Vähitellen laajensin satulalaukun sisältöä leluihin, juomiin, välipaloihin ja jopa kirjoihin, jotta Rowan saattoi laskeutua maahan leikkimään, jos siltä tuntui, tai jotta saatoin lukea hänelle kun ratsastimme. Kun lämmin, kostea lokakuu vaihtui sateiseksi marraskuuksi, me kääriydyimme sadetakkeihin ja ratsastimme edelleen. Tähän mennessä me jo käytännöllisesti katsoen elimme satulassa. 

Rupert Isaacson: Hevospoika. Isän ja pojan yhteinen matka

Alkuteos: Horse Boy - A Father's Quest to Heal His Son, 2009

Kun Rupert ja Kristin muuttuvat pariskunnasta perheeksi suloisen Rowan-pojan syntyessä, Rupert jo haaveilee kuinka hän yhdessä poikansa kanssa jakaa ratsastuksen riemut. Pojan kasvaessa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että kaikki ei olekaan hyvin, ja kun poika kolmen vuoden iässä diagnosoidaan autistiksi, se on Rupertille kuin pesäpallomailan isku päin kasvoja. Oireiden pahetessa perheen elämästä tulee yhtä painajaista: poika ei puhu, ei ota kontaktia eikä edes reagoi nimeensä. Sitten alkavat raivokohtaukset, jotka pahimmillaan kestävät tuntikausia. 

Sattumalta Rupert huomaa, että hevosten selässä Rowan on kuin toinen poika. Mutta heti kun palataan kotiin, poika taantuu ja tutut oireet alkavat taas. Viiden ja puolen vuoden iässä Rowan ei vieläkään ole oppinut kuivaksi, ei siedä vieraita lähellään ja vetäytyy ympäröivästä maailmasta lelueläintensä seuraan. Kristin ja Rupert ovat neuvottomia, loppuunväsyneitä ja epätoivoisia. Jottain tarttis tehdä - mutta mitä?

Eräänä päivänä alkuperäiskansoihin perehtynyt Rupert saa päähänsä pähkähullun tuuman:

Mongolia. Paikka, jossa hevonen oli kuusituhatta vuotta sitten kesytetty. Maa, jossa shamanismi oli buddhalaisuuden ohella valtionuskonto, kuten nyt luin.

Mitä jos veisimme Rowanin sinne? Hyppäisimme hevosen selkään ja ratsastaisimme tuon laajan alkuperäisen preerian poikki parantajalta parantajalle, shamaanilta shamaanille? Mitä jos Rowanin autismi voisi olla portti kaikkien aikojen suurimpaan seikkailuun, sen sijaan että se sulki kokonaan elämämme ja merkitsi kaiken seikkailun ja hauskan loppua?

Mitä jos se olisi mahdollista?

Kun Rupert kertoo ideasta vaimolleen, Kristin suhtautuu juuri niin nuivasti kuin vastuullisen vanhemman olettaa sopii. Rupert ei kuitenkaan luovu haaveestaan. Yhteensattumien satona matkasta tulee kuin tuleekin totta, ja eräänä päivänä Rowan ja hänen vanhempansa seisovat Ulan Batorin lentokentällä, valmiina yritykseen joka on niin hullu, että heitä itseäänkin hirvittää. 

Dokumentintekijöiden filmikamerat selän takana suristen Isaacsonit taittavat hidasta matkaa Mongolian aroilla, kohti pohjoisen porokansan väkeviä shamaaneja. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei reissusta puutu - kuin ei myöskään Rowanin raivareita, itkukohtauksia ja muuta autismiperheiden arjen perussettiä. Jotain kuitenkin tuntuu tapahtuvan, jotakin hyvää: poika alkaa aueta, löytää sanoja, saa jopa elämänsä ensimmäisen ystävän. Toivo ja epäilys vuorottelevat Rupertin mielessä sitä mukaa, kun heidän mahdoton pyhiinvaelluksensa etenee. Voisiko Rowanilla olla toivoa? Vai käykö niin, että mikään ei sittenkään muutu?

Tarinautti lokikirjaan: Rowanin ja hänen perheensä tarina on koskettavinta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. Isaacssonin rehellinen ja humoristinenkin ote tuo tapahtumat lukijan iholle: vanhempien syyllisyys, hätä ja häpeä osuu ja uppoaa. Kun sitten päästään matkaan, tuntui kuin itse olisin mukana Mongolian kesyttömän kauneuden keskellä. Matkakertomus muuttui paikoin melkeinpä jännäriksi, kun vuorten jumalat koettelivat matkalaisten tahtoa. 

Otin muoviset crocksini pois jalasta, ja sateen kiihtyessä yhä entisestään, ja kirkumisen käytyä niin teräväksi ja kimeäksi, että se alkoi säteillä silmämunien takana, aloin taas tampata maastoa edestakaisin. Tässä sitä tunnusteltiin leluvirtahepoa mongolialaisesta sadevesijärvestä.

Nautittavan matkakertomuksen ohella Hevospoika on myös ja ennen kaikkea suuri kysymysmerkki, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen maailmankatsomuksen tiedeuskoineen päivineen. Saamelaisena suhteeni shamanismiin on luultavasti luontevampi kuin monella. Silti parantamisrituaalien ruoskimiset ja vodkan syljeskelyt tuntuivat hetkittäin tragikoomisilta jopa minusta. Mutta johtuipa se sitten shamaaneista, hevosista, puhtaasta luonnosta vai vanhempien lujasta uskosta ja rakkaudesta poikaansa, Rowanissa tapahtunutta muutosta ei voi kuvailla kuin yhdellä sanalla: Ihme. Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille,ja ainakin niille, joita kiinnostaa autismi, hevoset ja/tai alkuperäiskansat. Minua kiinnostavat kaikki kolme, joten ei ihme että olen myyty.

Summa summarum: Joskus on mentävä kauas, jotta pääsisi lähelle. Liikuttava, hämmästyttävä ja hämmentäväkin tositarina perheestä, joka matkusti maailman syrjäisimpään kolkkaan päästäkseen poikansa lähelle. Tämä on niitä kirjoja, joita en unohda koskaan!

P.S. Niille jotka kiinnostuivat: Rowanin matkasta tehtiin  myös dokumentti, jonka trailerin voi katsoa tästä: