Juri Korinets: Hevoseni Sul

Sen oli tehtävä raskasta työtä jo nelivuotiaana, kun sillä oli vielä maitohampaat suussa: ajettava vettä, korjattava heinää, paimennettava karjaa. Ja talvisin, kun heinästä oli puute, eikä lumimyrskyissä ja jääkuoren alta löytynyt mitään, se oppi tuntemaan myös nälän. - Keväällä ankaran talven jälkeen olimme kaikki kuin luurankoja, se kertoi. Olinhan minä nähnyt sen itsekin.

Juri Korinets: Hevoseni Sul

Weilin + Göös 1979

Alkuteos: Samaja umnaja lošad', 1976

Kuvitus: Anne Bous

Saksannoksesta suomentanut Liisa Ryömä

Kirjan kertoja, orpo paimentolaispoika, saa kasakka Aitšanilta lahjaksi hevosen, jotta voisi toimia paimenena vuorilla. Poika antaa hevoselle nimeksi 'kaikkein viisain hevonen', lyhennettynä Sul. 

Kaltoinkohdeltu, kompurajalkainen eläin ja orvoksi jäänyt poika kiintyvät toisiinsa heti - ja pian poika myös huomaa ymmärtävänsä hevosen kieltä. Yhdessä nuo kaksi paimentavat karjaa Kazashtanin aroilla ja oppivat toisiltaan paljon. Yhdessä he nauttivat vapaudestaan, ja yhdessä he myös kohtaavat vuorten vaarat.

Vasikan sydän sykki oman sydämeni tahtiin... aivan kuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä.

Tarinautti lokikirjaan: Tästä kirjasta minun on kiittäminen Annikaa, jonka bloggaus sytytti kiinnostuksen kipinän. Löysin kirjan Antikasta, ja Anne Bousin kauniin kuvituksen houkuttamana lankesin kiusaukseen... se oli hyvä kiusaus! Pidin nimittäin kovasti tästä viehättävästä, hivenen surumielisestä kirjasta. Mustavalkoiset kuvat sointuvat täydellisesti herkkävireiseen tekstiin, ja rauhallisesti soljuva kerronta kuvaa kiireettömästi paimentolaiskansan elämää ja arkea luonnon ehdoilla, vuodenaikojen asettamassa ikivanhassa rytmissä.

Vastaani tulvi lämpimän lampaanpaistin ja munkkien haju. Tuoksui oikealta teeltä.     

Pojan ja hevosen ystävyys on kauniisti kerrottu. Loppu jäi sopivasti auki, ja haikeansuloinen tunnelma pysyi luuytimissäni pitkään. Kaikkein ihaninta kirjassa oli silti kuvaus elämästä arolla! Koska omissakin suonissani virtaa nomadien liikkumaan luotu veri, en voinut olla päästämättä ihastuksen huokauksia aina, kun kirjailija innostui kuvailemaan tarkemmin tuota karunkaunista seutua. Elämä luonnon armoilla on kaikkea muuta kuin helppoa, mutta on myös hetkiä, joista me valosaasteen uhrit voimme vain haaveilla.

Ja viimein koitti se lämmin tähtikirkas ilta, jolloin minä en yöpynyt laumoineni tilalla vaan vaelsin lypsyn jälkeen takaisin vuorille. Nyt oli minun todella vapaa elämäni alkanut! Nyt minä kuljeskelin yömyöhäiseen pitkin aroa, ja kun lehmät ja härät jo makasivat levolla, kävin minä Sulin kanssa pitkiä keskusteluja kimaltavien tähtien alla. Sitten ryömin nukkumaan hylättyyn edellisvuotiseen heinäsuovaan, joka oli talven aikana puristunut aivan mustaksi. Tuollaisia asumuksia minulla oli arolla siellä täällä. Heinät olivat aivan kuivia ja minä kaivoin suoviin ihania luolia. 

Tuli hyvin hiljaista. Jopa tuuli vaikeni. Kuului vain hevosen raskas hengitys.

Summa summarum: Lämminhenkinen, melankolisen kaunis tarina ystävyydestä ja ohikiitävästä lapsuuden onnesta.