Juri Rytheu: Ihmissusi

Mutta ranta on kaukana. Se näkyy, sinertää kapeana juovana näköpiirissä, korkeat vuoret riippuvat sinisinä läpinäkymättöminä pilvinä ilmassa, ja sinne lentävät linnutkin.

Hyvä on olla lintu! Muuttuapa linnuksi, ponnistaa vahvoilla jaloilla jäästä ja kohota ilmaan, pilvien luo, ja sitten suunnata lentonsa rantaa kohti, kohti vihreää keväistä maata.

Mutta merelle ajautuneet eivät muutu linnuksi. Sellaista Goigoi ei ollut ikänä kuullut. Jos ne muuttuvat niin terykyksi.

Juri Rytheu: Ihmissusi

WSOY 1983

Alkuteos: Teryky 1979

Goigoi ja Tin-Tin ovat rakastavaisia. Heidän kotinsa on pieni tšuktšikylä Pohjoisen Jäämeren rannikolla. Kuten kaikki kylän miehet, Goigoi on metsästäjä joka kulkee jäätikön reunoilla hylkeitä ja mursuja etsimässä.  Ja kun Goigoi kerran keväällä ajautuu jäälautalla merelle, hän tietää mikä häntä odottaa, hän tuntee legendat: sieltä palaavat hengissä vain ne, jotka ovat menettäneet ihmisyytensä ja muuttuneet terykyksi - ihmissudeksi,

joita koko rannikko kammoksuu ja vihaa.

Tšuktsikirjailija Juri Rytheun pienoisromaanissa tšuktšiheimon ikivanha legenda avaa oven Siperian tšuktšikansan kulttuuriin, uskomuksiin ja tapoihin. Katoavan ja suurilta osin jo kadonneen elämäntavan perustana ovat alistuminen luonnon ja jumalten armoille, vaikka se usein julmalta tuntuukin. Goigoi ymmärtää sen, eikä hän pelkää kuolemaa - mutta Tin-Tinin vuoksi hän päättää selvitä hengissä. Kun legenda sitten käy toteen, hän vaipuu epätoivoon. Voiko terykyä rakastaa? Onko karvaisella pedolla paluuta ihmisten pariin?

Tarinautti lokikirjaan: Olin 19-vuotias, kun löysin Rytheun kirjat ja ahmin kaiken (sen vähän), mitä häneltä suomennettu on. Jo pitkään olen halunnut lukea uudestaan jonkin hänen kirjoistaan, ja kun törmäsin tähän divarissa, pakkohan se oli ostaa pois kuleksimasta.
Tšuktšien elämästä oli yhtä kiehtovaa lukea kuin viimeksikin. Tällä toisella kerralla en päässyt aivan samalla tavoin heittäytymään tarinaan kuin viimeksi - olen kai kaupunkivuosinani urbanisoitunut, eikä yhteys sisäiseen luonnonlapseeni ole yhtä itsestäänselvä kuin ennen, sillä löysin itseni analysoimasta kun olisi pitänyt vain antaa tarinan kantaa. Mutta siitä huolimatta kirjaan palaaminen oli ilo, ja loppuratkaisu oli yhtä koskettava kuin muistin.



Summa summarum: Kaunis ja surumielinen rakkauskertomus, kiehtova sekoitus hylkeenpyytäjien arkea ja myyttejä.

P.S. Tiesittehän, että huskyt ovat alunperin tšuktšien koiria? Tietenkin tiesitte, kuka nyt sitä ei tietäisi? ;)