Maarit Verronen: Vanhat kuviot

 

Suunnitelma ei ollut hänen, se oli Roon.  Nyt ei puhuttu sieniryntäyksestä, joka oli globaalitaloutta, ja jonka varjolla he olivat saaneet myytyä jutun maailmankuululle lehdelle ja saaneet sopimuksen ja kulunkitilin. Kun he olivat pitäneet perinteiset matkansuunnitteluryyppäjäiset, Roo oli kertonut Bongolle toisesta suunnitelmasta, ja Bongo oli myötäillyt, kuten aina. He tallentaisivat vuorten vanhoja tapoja, väkivaltaperinnettä. Ei perheiden sisäisiä tapahtumia, ne eivät olleet sillä tavalla rituaalisia ja väistämättömiä kuin vieraiden väliset.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Tammi 2012

Piiloutujat, vastustajat, lähtijät. On monta tapaa poiketa normista, eikä etukäteen ikinä voi tietää, mihin ryhmään itte kukanenkin meistä kuuluu. Aina sitä ei tiedä edes itsestään, ennen kuin on jo valintansa tehnyt. 

Verrosen uusin novellikokoelma ei päästä lukijaansa helpolla. Hänen novellinsa ovat kuin taikapeili, joka ei näytä sisäistä kauneutta vaan meissä jokaisessa piilevän rumuuden. 'Normaali' ei ole muuta kuin läjä normeja, jotka me puemme päällemme voidaksemme elää yhdessä toisten kanssa - mutta kaikki eivät voi, eikä kukaan aina. Tulee hetkiä, jolloin turvalliset vanhat kuviot murtuvat, tai vaihtuvat vielä vanhempiin, sellaisiin joita muut eivät halua nähdä. 

Jos normeja ei voi tai tahdo noudattaa, jäljelle jää kolme mahdollisuutta: lähteä pois, olla sopeutuvinaan tai ryhtyä avoimeen vastarintaan. Neljäs mahdollisuus on sopeutua aidosti - tai ainakin olla sopeutuvinaan niin uskottavasti, että uskoo siihen myös itse. 

Silloinkin kun ei-toivotut asiat saa piiloon, ne ovat yhä ihmisessä ja hetkittäin nostavat päätään. Väkivaltaista kulttuuria dokumentoiva Roo kohtaa oman pimeän, väkivallasta nauttivan puolensa, ja Asta joutuu miettimään, kuka oikeastaan kirjoitti mummon muistiinpanot - ja miksi? 

Tarinautti lokikirjaan: Olen lukenut Verrosen laajasta tuotannosta tähän mennessä vain kaksi ensimmäistä, nekin vastailmestyneinä eli kauan sitten. Koska novellikokoelma "Älä maksa lautturille" teki aikoinaan valtavan vaikutuksen, päätin siedätyshoidattaa novelli-intoleranssiani palaamalla Verrosen novellien pariin. Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta ja arvelin lukevani sen yhdessä illassa - mutta se kestikin yli viikon. Ehdin nimittäin lukea lähinnä iltaisin lasten jo mentyä vuoteeseen - ja näitä novelleja ei tehnyt mieli lukea iltasaduiksi itselleen.

Maarit Verronen

Novellien tunnelma on kauttaaltaan tumma. Tunnetasolla kirjasta on vaikea pitää, ainakin jos on tällainen kaunosielu kuin minä.  Rivien välissä on paljon rumaa ja likaista. Siitä huolimatta kirja  oli hyvä, pelottavan hyvä. Verronen kirjoittaa fiksusti - jopa niin fiksusti, että välillä sain tuntea itseni tyhmäksi, ja keskittymisvajeet kostautuivat heti. Novellit ovat lyhyitä, lyhimmillään vain pari sivua, ja monen jäljiltä jäi vähän hämmentynyt fiilis: "tässäkö tämä nyt oli?"

Ja sitten ne alkoivat häiritä.

Tarinoiden henkilöt jäävät pyörimään mieleen, heidän ratkaisujaan pohtii kuumeisesti kuin kyseessä olisivat oikeat, itselle läheiset ihmiset. Häiritsevä on hyvä sana kuvaamaan näitä novelleja! Ne pakottavat laiskanpulskeat hermoradat hereille kuin saavillinen kylmää vettä niskaan.
Verrosen kyky asettua ihmisen nahkoihin on hyytävän hyvä. Suosikkinovellissani "Pikkurahat" Verronen  kuvaa kleptomaniaa sairastavan päänsisäistä todellisuutta, jossa pakkomielteestä paraneminenkin on  vain eräs tapa hävitä:  Mutta sen hän tiesi, että sinä päivänä, kun hän tajuaisi lopettaneensa kokonaan - jos sellainen päivä joskus tulisi - toivo olisi mennyttä. Jokin toivo, jostakin.

Summa summarum: Rankka ja psykologisesti vahva ihmisluonteen "freak show"... jossa estradille voi joutua kuka hyvänsä ja jokainen meistä.