Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

Me matkustimme monta tuntia, eikä sieppaajani sanonut mitään. Ajattelin kotia. Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin me uskoimme, ettei se ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois. Ja niin tietenkin myös kissa.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto

WSOY 2012

Lunni on karannut kotoaan. Hän on jättänyt myyttisen lintukodon ja tullut alas unien maailmasta kokeakseen, millaista on olla totta. Vasta lähdettyään hän tajuaa, miten kohtalokkaat seuraukset hänen lähdöllään oli: unimaailman tasapaino järkkyy, ja tosimaailmassa Kaarniolan kaupungissa ei kukaan enää uskalla nukahtaa; lintukodon asukkaat, Lunnin veljet ja sisaret, eivät pysty hallitsemaan uniaan vaan niistä tulee painajaisia, sellaisia joista ei enää ikinä herää.

Korjatakseen virheensä Lunnin on päästävä takaisin kotiin, mutta matka ylös vesiputouksen takaisille soille on pitkä ja vaikea -liian vaikea, että siihen pystyisi yksin. Apunaan Lunnilla on ystävänsä linnut sekä tietysti unensa, joitten avulla hän voi rikkoa sekä unen että todellisuuden rajoja. 

Matkallaan kotiin Lunnille tapahtuu jotakin yllättävää: hän rakastuu  - mutta ei ihmiseen, vaan tyttöön joka on vielä oudompi kummajainen kuin Lunni. T23 on tuulisieppari, omalaatuisen keksijän kehittämä keinotekoinen ihminen, joka ei ruoki nälkäänsä ihmisten ruualla, vaan tuulella. Koska Lunnille tyttö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kone, hän antaa tytölle oikean nimen - ei ihmisen,vaan linnun.

"Tui", sanoin.

"Tui? Onko sellainen lintu?"

"On. Se näyttää mustalta mutta valossa se on metallinhohtoinen, ja kuitenkin sen sulat ovat pehmoisia kuin silkki. Kaulassaan sillä on yhtä valkeita höyheniä kuin sinun hiuksesi, ja se  osaa laulaa monilla äänillä, sellaisillakin joita ihminen ei kuule. 

"Lentääkö se kovaa?" T23 halusi tietää.

"Ei liian."

"Onko se pieni?"

"On. Pieni ja kaunis."

"Tui..."

"Tui."

Tui sanoo pitävänsä Lunnista. Mutta koska hän ei ole ihminen, hän pystyy vain tietämään sen, ei tuntemaan - tunteitahan ei koneilla voi olla. Lunnin tavattuaan tytön halu tuntea kasvaa niin suureksi, että hän päättää lähteä myyttisen lintunoidan luokse, jotta tämä  tekisi hänestä oikean ihmisen. Asiassa on vain muutama ongelma: onko jo liian myöhäistä, vai onko Horroskehrääjä jo nielaissut kaikki lapsensa? Voiko painajaisten valtaa enää pysäyttää, ja  vaikka voisikin niin pystyykö Lunni uhmaamaan omaa äitiään? Miksi niin moni vihaa häntä ja yrittää estää häntä palaamasta kotiin? Ja ennen kaikkea: mihin on kadonnut pikipuhkoja, Lunnin luotettu lintuystävä ja ainoa, joka jaksaa viedä heidät todellisuuden vastavirtaa ylös, unien ja lintujen maailmaan.

Siiri Enoranta

Tarinautti lokikirjaan: Sain tämän kirjan arvostelukappaleena, ja kun viimein ehdin siihen tarttua, ahmin sen muutamassa illassa. Kirjan alku oli hieman sekava ja kesti melko kauan, ennen kuin tarinaan pääsi kunnolla kärryille - kaikki oli kovin epämääräistä, monenlaista tapahtui ja selkeä pohjustus puuttui. Mutta kun jaksoin rämpiä ensimmäiset 50 sivua, tarina vihdoin päästi sisälleen ja palkitsi lukijan monella tavoin! 

Juoni oli koukuttava, sivuja kääntyi kiitettävään tahtiin. Lintujenystävälle kirja oli nannaa. Luhtamuura, surunärhi, kaakaokipuaja, miljoonakutoja...  kirjailija on tehnyt kotiläksynsä hyvin  ja luonut lintukodon väestä ilmeikkään, aidolta maistuvan ja myyttejä tihkuvan kansan.

Pikipuhkoja Diglossa plumbea

Sinä aamuna olimme nähneet ensimmäisen linnun. Se oli ollut jääkuikka. Tunnistin sen jo pitkästä terävästä nokasta joka halkoi ilmaa kun se lensi ylitsemme juuri herättyämme, ja viimeistään siitä vaikeroivasta huudosta jonka se päästi, joka oli sen laulu. Ajattelin silloin että ehkä se suri  menetettyä kotiaan, sillä vaikka se oli merilintu, sitä veti puoleensa valtava puu ja siellä asuva voima, jota se ei voinut vastustaa eikä se tiennyt miksi.

Summa summarum: Vahva ja vangitseva, lumovoimainen fantasiakertomus unien voimasta ja todellisuuden huterista rajoista. Raikas poikkeus fantasiagenressä, alitajuntaa ravisuttava lukuelämys muillekin kuin nuorille. 

P.S. Muita kirjasta bloganneita ovat ainakin Vinttikamari, Sara ja Sandra.