Alessandro Baricco: Verta vuodattamatta

Luotisade pyyhki taloa, eestaas kuin heiluri, tuntui ettei se loppuisi ikinä, eestaas kuin majakan valo pitkin meren mustaa asfalttia, aina vain uudestaan.

Nina sulki silmänsä. Hän painautui tiiviisti vasten peittoa ja käpertyi yhä pienempään sykkyrään painaen polvia rintaan. Hänen oli hyvä olla niin. Hän tunsi vilpoisen maan kylkensä alla, tunsi sen suojelevan häntä - se ei pettäisi häntä. Ja hän tunsi kerälle käpertyneen vartalonsa, sykkyrässä kuin simpukka - se tuntui hyvältä -hän oli sekä kuori että eläin, oma turvansa, hän oli kaikki, oli itselleen kaikki, mikään ei voinut tehdä hänelle pahaa niin kauan kuin hän pysyisi samassa asennossa - hän avasi taas silmänsä ja ajatteli: Pysy siinä, tämä on onnea.

Alessandro Baricco: Verta vuodattamatta

Alkuteos: Senza sangue 2002

Sota on loppu, mutta kostamatta on vielä paljon. Nina makaa maakellarissa jonne isä on hänet käskenyt, ja kuulee kuinka kosto riehuu talossa hänen yllään. Ammuskelun lakattua yksi kostajista, vasta nuori poika, löytää Ninan mutta jättää tämän henkiin eikä kerro toisille nähneensä tytön. 

Paljon myöhemmin vanha nainen, jonka nimi oli kerran Nina, menee tapaamaan vanhusta joka tappoi hänen perheensä mutta säästi hänet. He palaavat yhdessä päivään jota ovat raahanneet mukanaan koko ikänsä, yrittävät ymmärtää toisiaan ja itseään, tietämättä itsekään päättyykö päivä verenvuodatukseen vai löytävätkö he rauhan verta vuodattamatta.

Tarinautti lokikirjaan: Nyt täytyy tunnustaa, etten osaa sanoa tästä kirjasta yhtään mitään. Tuli näet opittua, että liika on liikaa... 

Tuskin olin saanut verikostoaiheisen Särkyneen huhtikuun luetuksi, kun aloitin jo tätä. Ajattelin sen sopivan kostoteemani viimeiseksi lenkiksi, joka katharsiksen kautta sulkisi ympyrän ja suuntaisi ajatukset valoisampiin vesiin. Mutta kävikin päin vastoin, eikä se ollut kirjan syytä. En vain yksinkertaisesti enää kestänyt järjettömiä julmuuksia joita kirjan alkupuolella riitti, varsinkin kun tapahtumia olivat kokemassa lapset. Sinnillä jatkoin lukemista, mutta psyykeni suojamekanismi oli napsahtanut päälle ja torjui koko kirjan. Luin, mutta sanat valuivat minusta kuin sen kuuluisan hanhen selästä. Lopputulos: en kokenut lukuelämystä, vain fyysisen lukutapahtuman. Siis klassinen Väärään aikaan väärässä paikassa - tapaus. 

Tästä kirjasta päästyäni keräsin saman tien luettavien kirjojeni pinosta kaikki joitten aihepiiri vaikuttaa olevan katkera tai kolkko, ja kööräsin ne kirjastoon. Niihin voin palata myöhemmin, nyt kaipaan kevään valoa sieluun!

Summa summarum: Ei herkkähermoisille, eikä varsinkaan niille joiden on vaikea sulattaa lapsien kokemaa pahaa. Niille, joita kiinnostaa koston psykologia ja jotka eivät helposti hätkähdä, voin suositella... mutta omalla vastuulla!